torstai, 12. elokuu 2010

-

revontulten räiskyessä salamoiden kanssa yhtaikaa tykkitulen jylistessä 12" ampuivat ja konekiväärien ammunta sekoittuivat ruumiiden ja kuolleiden hajuun, me kuollaan kaikki, paskanmarjat -  tässä kukaan kuole, pieni uuden vuodenpäivä vain - katso kelloa se on kohta kaksitoista ,,,,,niinpäs perkele onkin hän ihmetteli ja joi vuoren ali menevässä tunnelikahviossa olutta ja ihmetteli ympäristöään, vähitellen äänet vaikenivat ja hän heräsi lattialta hotellihuoneesta - yht äkkiä kaikki kirkastui sekin kun hän oli kaatanut seisovan pöydän ja lyönyt ohikulkevaa miestä nyrkillä niskaan, niin että tämä oli mennyt tajuttomaksi..........vitun kuustoista, mitä muuta tässä voi enää sanoa kuin syö juo ja kastelee, toisessa kumiteräsaapas ja toisess ei mitään, lippa vinossa, nuppi turvoksissa, äly ämpärissä , kaali kipeenä, ääni käheenä - haneen NYT haneen, katsomaan Madeiran uuden vuoden yötä.....................

torstai, 12. elokuu 2010

Ei otsikkoa



Osoitus

 
Sormi
- osoitti kumparetta
rautatie kuului tänne saakka
- käsi teki laajan kaaren
liike pysähtyi suuntaan
- kaksi tummiin pukeutunutta miestä
kävivät hiljaista keskustelua
- toinen miehistä kaatui maahan
kiersi kantapäällään toisen nenää
- katsoi alaspäin ja nyökkäsi hyvästiksi
sormi veti liipasimesta
- teki liikkeen ylhäältä alas
aseen piippu savusi
- ihmiset kävelivät verkkaisesti
toisen päähän tuli reikä
- Impalaan huusi "Kolmas Mies"
menivät sisään
- ajoivat pois.

Sairas

 
sairaalla lapsella on monta nimeä
- herkkupöytä on katettu
on niin saatanan hyvä olla
- kevät työntyy ikkunasta sisään
kuume laskee
- silmät aristavat valoa
mukissa on mustaviinimarjamehua
- minua rakastetaan
sairaana
- sairaana on hyvä olla
banaanit ja herkut
- hellät sanat
et sinä tähän kuole
- enkö
ei nämä portaat vie taivaaseen
- rullaportaatko
voi sinua lintu pieni
- on niin hyvä olla
sinun on hyvä olla
- malttamaton mieleni talttuu
elän siis sittenkin
- ehkä elän kymmenvuotiaaksi
koivunlehdet ovat jo hiirenkorvilla

Tuskin

 
kissa haluaa syödä
- yö on sysimusta
lasi tippuu lattialle
- sinisen keltainen salama
hame heilahtaa
- joku särkyy
kuuluu ääniä
- patterit sihisevät kuin käärmeet
tuskin tulee aamu
- tuskin enää ilta
silmät tottuvat sysipimeään
- taas välähtää
vesijohto suhisee
- varjot elävät
katulamppu on saanut uuden päähineen
- otan kaksi unitablettia
suunnistan makuuhuoneeseen
- kissa syö
vedän peiton korviini ja odotan
- ohimossa suhahtaa
vaivun uneen

keskiviikkona 16. heinäkuuta 2008

Sininen Impala

 







Prologi


Sormi osoitti ruohikkoista kumparetta lähellä rautatietä, sitten käsi teki laajan kaaren. Käden liike pysähtyi ja osoitti koulukirjavaraston suuntaan. Kaksi tummiin pukeutunutta miestä kävivät hiljaista keskustelua. Toinen miehistä pudotti savukkeen maahan ja kiersi sen kantapäällään sammuksiin. Toinen näistä kahdesta katsoi alaspäin ja nyökkäsi sitten ikään kuin hyväksyvästi. Sormi osoitti DalTexin rakennusta ja teki liikkeen ylhäältä alas. Miehet kävelivät verkkaisesti Dealeayn Plazan kulmassa odottavaan sinertävään Chevrolet Impalaan. Kolmas mies oli seissyt auton luona ja avasi jalkakäytävän puoleisen oven. Miehet menivät sisään ja auto ajoi pois.

Päästötodistus suomenkielisestä kansakoulusta.
Kirkkojen, pappilain, hautausmaitten ylläpitämiseksi ja pappien palkaksi, saatanan , saatana, kuulkaas tätä, perkele, pappien palkaksi ja hyväksi...voi sun perkelettä, kolme markkaa - karjui Nimrod.
Samassa rähähti Agathan korkea, korvia vihlova huudahdus: anna sen nyt jo olla, mitä sitä iänkaiken hyödyttää porata tommosen veron perään, kattosit edes poikas päästötodistuksen, kun kerrankin olet selvinpäin - hunsvotti.

Ei hän ollut niinkään hunsvotti, tavallinen aikansa juoppo, muurari, kaikki muurarit ja työmiehet olivat kovia kittaamaan viinaa - niin se meni.

Nimrod. Se oli hänen nimensä ja oli ollut aikain alusta vaikka oikeasti se oli Mats.

Nimrod otti pojan todistuksen käteensä ja tavasi,
- Päästötodistus, Helsingin kaupungin ylemmästä...ylemmästä suomenkielisestä kansakoulusta...käynyt koulussa kahdeksan lukukautta ja on nyt suorittanut koulun oppimäärän täydellisesti. Kouluajallaan hän on osoittanut hyvää käytöstä, tyydyttävää huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta sekä, seitsemän kirjallisissa harjoituksissa, sitten Nimrod päästeli outo mutinaa ja jatkoi - kahdeksan, seitsemän, käsitöissä kahdeksan - niin - eikun seitsemän, minun pojallani, saakelin saakeli - olkoon - hyvä.

Mitä lie siellä näprännyt, kyllä minä sille opit annan.

Todistuksessa luki: Helsingissä 31.p:nä toukokuuta 1911 ja alla oli koulun johtajan ja johtokunnan esimiehen sekä luokan opettajan ja kansakoulujen tarkastajan nimikirjoitukset.

Uskotko sinä, että sinusta tulee muurari - uskotko perkele - poika sinusta tulee Muurari. Me ollaan kaikki muurareita - minä ja mun isä sekä sun veljes ja äitisi veli - vaik`ei se mitään osaakkaan ku inistä ja väitellä ja sitten se taas inisee - ei pysy laasti kauhassa tosipaikan tullen ja suunnitella ja funtsia se ei osaa yhtään. Sitten se huusi niin kuin aina, että, kun ne oli tullu Åggelbyhyn västra villagårdiin - oli koko paikka olut asumatonta korpea. Siinä pienessä kylässä missä asuttiin vuosisadan vaihteessa, ei ollut kuin uuniseppiä ja kirvesmiehiä. Timpureita faija ei erityisemmin arvostanut muttei näiden hommiin paljon sitten puuttunutkaan
- veistelkööt puuta: se sanoi. Uuniseppä eli uunimuurari se hän oli ja se oli olikin jotain muuta kuin tavallinen muurari. Tuo ainainen virsi jatkui sillä kuinka kaikki rakenettiin itse ja oltiin täysin omavaraisia, vaikka siellä asui tuskin pariakymmentä perhettä. Niih...ja maksettiin oulunkylän kartanolle viisikymmentä markkaa vuodessa muutamasta tynnyrinalasta ja lisäksi oli pitämän heinämaatkin vuokrata muilta. Eivä ne saatanat sen salaisen sopimuksen vuoksi niitä maita sitten myyneet meille, vaikka käypää hintaa tarjottiin. Se sopimus tuli kuulluksi useaan kertaan, se oli usein kuultu parsi. Juovuspäissään varsinkin ja, jos oli porukka koolla muuttui puhe kovaääniseksi ja aina välillä - sopimus, se saatanan, perkeelen sopimus, siitä jaksettiin kyllä jauhaa. Sitten Agatha käski sen pitää turpavärkkinsä tukossa ja vaihtaman virttä ja se kiljui niin kovaa, että faija hiljeni oitis, hiljeni ja rupesi mököttämään tai painui pihalle "hommiin."

Matka maalle
Kevätkesällä oli lähtö, nimrodin veljen luokse maalle, Nimrod ja poika.
Viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia.


Pojalle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestänyt matkan. Nimrod oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa
- En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka
- sitten faija nauroi käheäää viinan poltanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä. Se oli siitä hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen, siellä kaupassa. Perkele, rakennettiin tie Fredriksbergiin! Sitä Nimrod mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Poika tiesi, että maalla isä rauhottuisi ja lähtisi hänen kanssaan kalaan, veneellä, tervatulla soutuveneellä. Ja kaiken lisäksi hän tiesi, että se olisi selvin päin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin Nimrodiin, kaikki muu oli jotain muuta. Viinat ja muut tuliaiset se jakoi heti miten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, teki just` niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvin päin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia.


Veljet, ne vanhemmat veljet olivat töissä, muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli.

Tämä oli hänen tietämättään hänen viimeinen kesänsä poikasena. Pokko-poikasena, niin kuin faija häntä usein nimitteli. Pienenä pokko - poikana, nulikkana, pentuna. Adagio; hyvästejä heittämään lapsuudelle siinä mentiin, vaikka eihän sitä tietoisesti tajunnut, lapsuus kuolee aikanaan ja tilalle tulee jotain muuta - ja niin matka jatkuu kohti aikuisuutta. On se aika perkelettä, kun ei siitä sitten sen valmiimpaa tule - typeryyttä typeryyden perään ja omituisia mielikuvia ja uskomuksia, joita sitten kuvittelee totuudeksi. Kohti hautaa pikkuhiljaa.

Onki olalla, selkä kasteista pihanurmea vasten loikoili poika, väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoille pisarana, siihen se napsahti kuin nalli pojan pehmeälle iholle, iho odotti jo toista. Poika käänsi posken ja taas napsahti.
Varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Nimrod lompsi ohi ja hän lähti perään. Lähtivät peräkanaa kulkemaan talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas savipellolle. Pellot olivat niillä seuduin savimaata. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa - niin, sitä se oli - mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli ja se jokin oli "tunne." Olo oli kuitenkin kuin harmaa silkki, se harmaa silkki olisi ikään kuin levitetty päälle, hauras mutta suojaava ja samalla jotenkin apea.

Hän haki isän hyväksyntää, poika kaipasi rakkautta ja halusi olla isän oma ja ainoakin, eihän sitä aikuinen mies tajunnut - mentiin vaan. Kyynel herahti silmäkulmaan ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen kyyneleen.
Äkkiarvaamatta tuli paha olo, jonnekin syvälle, jotain oli jostain rikki. Ahdistustahan se oli muttei sitä tajunnut tunnistaa eikä tiennyt mistä se tuli ja minne se aina meni. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä eikä vähän suurempaa, tosi ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri näkyy se päällepäin - olemuksessa ja käytöksessä.
Se haava ei ollut suuri mutta oli hänen mielensä tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut. Se oli osa häntä ja hänen persoonaansa silloin ja jäisi ehkä olemaankin.

Autiotalo
Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäkylläisen suuren keon. Lato itse oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään. Siinä se oli niiden maailmankaikkeus ja valtakunta, josta puolet kuului sisäpuolelle ja puolet ulkopuolelle. Touhua niillä näytti riittävän, kuhina oli valtava - tärkeänä raahasivat neulasia ja muuta pesään. Niiden touhuja hän joskus katseli ja antoi mielikuvitukselleen tilaa mennä pesään - millainenhan se kuningatar oikein on.

Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ruoholle ja saven -ja mullan sekoitukselle. Aurinko loi punertavaa valoa idässä, puiden takana ja alkoi maalaamaan maisemaa, kirkkaus lisääntyi hetki hetkeltä - laveerasi päivää tulevaksi.

Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli erityisen märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksahteli. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään milloinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi, jonka hän vaivoin jo käsitti. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti. Kaikki...

Noin sadan metrin päässä rapakosta polku yllättäen jakaantui, toinen haara vietti pitkälle peltoaukealle häviten ja kaveten viimein näkyvistä. Me menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja päätyi lopulta kylän yhteiseen venerantaan.

Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yökasteesta raskaana. Pitkät heinät halasivat hyväillä housujen puntit märäksi.

Hänen katseensa tavoitti isän housuja kannattavan remmin ja ja samassa tuli mukana mielleyhtymä ja ikävä muisto. Isä ja äiti olivat riidelleet. Riita ja arvaamaton lyönti, jonka isä löi solkipäällä osui häneen. Itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna.
Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmärtänyt heidän puhettaan, se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. Sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan. Hän oli ollut yksin sen jälkeen pitkään ja puukolla teloittanut pitkiä heiniä, katkaissut niiltä pään.

Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. Oikeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod, faija aina sanoi, että kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen riittipaikka. Paikalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, se sanoi ja sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. Siitä oli sitten meneminen yhä sakenevaan tummanharmaanvihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen, aivan kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. Ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo karannut edemmäs. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme pienen suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. Siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hiljalleen keinutti.
Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vino aita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista - olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuusia. Syvät kuraiset urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivät selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. Uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat jättiläiskuuset, niin niitä kutsuttiin, noita iänikuisia kuusia. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös, nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan, katsovan silmät puoliummessa ja hajamielisen näköisenä valtakuntaansa, metsän ja kuusien muodostamaa valtakuntaa, siinä oli sen elämä, siellä se asui ja hallitsi.

Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, vaikka hän vältteli sitä. Rikkonaisesta akkunasta tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle, lopullisesti peremmälle kaikkein perimpään mustaan nurkkaan, josta ei olisi paluuta koskaan - ikimaailmassa.
Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin.
- ne tapettiin sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. Leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui tutun turvalliselta.

Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaaleanvihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kai olikin niin kuiva. Niiltä kohdin järvi näyttäytyi, vettä, kaisloja ja kauempana usvassa kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa harmaata ja kohisevaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikään kuin kukistui ja loppui

Oudot varjot
Veden ollessa korkeimmillaan järvi tunkeutui niiltä kohdin metsään. Leveä kivi, jota laattakiveksi kutsuttiin oli askelmana polulla ja keinahteli puolelta toiselle muutaman sentin verran, se oli hädin tuskin parinkymmenensentin sentin korkuinen, veden ollessa normaalikorkeudessaan ja väliin se peittyi veden alle kokonaan.


Varoittamatta, kuin tyhjästä ilmestyi harmaa kallellaan oleva venetalas näkyviin - kuin tyhjästä. Se seisoi harmaana, kallellaan järvelle, katolla olevat päreet vaaleampina parinvuodentakaisen pärekattotalkoiden seurauksena. Harmaa ovi hieman rempallaan, ja ovessa ruosteinen lukko. Rannassa oli muutamia tummia tervattuja veneitä, ne oli vedetty suurien harmaiden iankaikkisten kivien viereen. Järvi ja veneterva sekä erilaiset luonnon tuoksut sekoittuivat ominaishajuksi ja vesilintujen rääkäisyt kuuluivat selvästi - sinistä taivasta vasten näki suuren kalasääksen lentävän ulapan yllä.

Räpläsin talaan auki, sisällä häämötti rysät ja muita pyyntivälineitä sekä ankkurikivi.

Isä sovitteli sillä aikaa veneen valmiiksi.

Talaan ovi aukesi päästäen narinan ja sen seinähirsien väleistä siilautui valoa talaan hämärään luoden outoja varjoja, joihin vielä sekottui vedestä lähtevät heijasteet. Valot ja varjot leikkivät keskenään, kuin elämä ja kuolema, vaihtaen välillä sulavasti paikkaa. Elämä oli kuolemaa ja kuolema synnytti elämää. Sisällä olevat pyydykset näkyivät nyt selvästi ja mustaksi tervattu vene tuoksahteli väkevästi. Vesi läikkyi lattian alla. Mietin kuinka metkaa olisi siitä kalastaa, lattialankkujen välistä tai oikeastaan ne olivat pyöreitä pöllejä. Havahduin ajatuksistani ja kylmä nihkeä hiki kihosi ihin pintaan. Aavistin, ovensuussa oli joku. Suljin silmäni ja kierryin hitaasti katsomaan sormieni lomitse ovelle...

Pahan tulo
Suljin silmät ja kierryin katsomaan, raotin sormiani - näky oli epätodellinen - näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan. Jotain lämmintä valui reittä pitkin ja siitä se lorisi järveen. Möykky tuli lähemmäs ja aivan kuin se olisi nauranut. Kulki sitten lävitseni ja tunsin kuinka niin kuin veitset olisivat kulkeneet lävitseni ja sitten se liukeni järvenpuoleisista pariovista kadoten usvaan. Tyveneen veteen piirtyi vain hienoinen väre.
- Isä minä liukastuin, huusin. Laitoin jalkani lankkujen välistä veteen ja loiskutin vettä housuilleni, jottei isä huomaisi minun kusseen alleni.

Olin kärsinyt seitsemään ikävuoteen asti yökastelusta. Lähes joka yö heräsin sänky märkänä. Söin tumman leivän päällä suolaa, lääkärin määräyksestä; ja kusin alleni.
-Satutitko sinä, isä huusi veneen luota.
- En, tuonko ankkurin? Raahasin raskaan ankkurikiven, jonka faija nosti veneen perään. Isä meni ensin veneeseen ja minä perässä soutajan paikalle. Työnsin paatin veteen, se totteli ja liukui sulavasti kirkkaaseen jo hälvenevään usvaan. Vesiura kulki avoimena kaislikon poikki, se oli merkitty kepein, koska rantavesi oli kivikkoista, muuten järvi oli savipohjainen ja väriltään harmaanvihertävän rusehtava. Aurinko nousi ja sumu hälveni. Soudimme pienen karikon luo, se oli hyvä onkipaikka. Isä pisti piipuksi minä laskin ankkurin veteen. Katselin tyhjin ajatuksin järven hohtavaa pintaa ja nautin nousevan auringon säteistä ja ilmassa väreilevistä kesän tuoksuista. Hetken aikaa minun oli hyvä ja lämmin olla. Jonkin matkan päässä meni toinen vene, ehkä muutaman kymmenen metrin päässä. Soutajalla oli päällään tumma puku ja hattu. Vene liukui kuin itsestään, rauhallisesti ja tasaisesti. Perätuhdolla oli paljaspäinen tummapukuinen mies, joka ohjasi melalla veneen kulkua. Se joutui tasaisesti ja vääjäämättömästi kohti rantaa josta olimme lähteneet. Keskellä veneessä oli jotain tummaa ja pitkänomaista. Ruumisarkku, keskellä oli mustaksi maalattu ruumisarkku. "isä katso, tuolla on vene", sanoin. "Missä"?, "Tuolla suoraan selkäsi takana". Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Minä käännyin ja katsoin, se oli kadonnut. Voisin taata, että siellä oli mennyt vene. Isä, Nimrod tietenkin nauroi ja kihersi. Saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna. Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi, ja pieneksi, harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan.
Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa
iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä vuosia myöhemmin olisi punakaartin Maxim konekivääri asemissaan. Seisoin ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää.
Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, sitä oli kaikki hölissyt ja puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin. Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen, märältä hiekalta ja hevosenlannalta. Tie kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen. Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan – ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään. Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui lämpimältä. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa. Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään.
Breivi
Tunsin itseni kovakuntoiseksi. Olin tehnyt ruumiillista työtä ja jo 11- vuotiaana ja liittynyt V.T.Y:n Voimistelu ja urheiluseura ”kävyn” jäseneksi, jäsen kortti numero 22. Siinä oli syntymäaikani 22.p.elokuuta 1899. Ja jäseneksi olin liittynyt 5p. elokuuta 1910. Puheenjohtajana seurassa oli V.V. Urhola ja sihteerinä toimi myöhemmin ”piireissä” arvonantoa saanut S.M. Jurvanne.
Tunsin suurta mielihyvää ja jopa myönsin olevani jopa hieman pollea saadessani tuo jäsenkortin, joka sinänsä oli vain noin 12x6 cm pahvilappu nimikirjoituksineen. Harjoittelin lujasti, varsin painia ja nyrkkeilyä. Nyrkkeilyä tuli harrastettua vapaa-aikanakin poikasakeissa. Ja siitä sai sitten kotona satikutia. Paitsi Nimrod, faija oikeastaan vaan yllytti tappeluun ja oli tyytyväinen niin selkäsaunaan kuin, jos joku muu oli saanut turpiin, kunhan ei vaan mitään sakkoja tullut hänen maksettavakseen, niin kuin hän asian ilmaisi. Kova pitää olla ja takaisin täytyy lyödä, ei täällä muuten pärjää. Aitaa kaatuu ja tanner ryskyvää kun hevoset nai, oli hän, faija sanonut ja oli vielä sanonut; elä, haudassa saat sitten levätä.

Kapina oli sodittu ja olin vakaasti päättänyt, että heti, kun kynnelle kykenen, lähden Lappiin Lemmenjoelle kultaa kaivamaan. Ja tämän myös toteutin. Muutamia komeita hippuja sieltä oli tullutkin mutta niistä saadut rahat olivat huvenneet elämiseen ja viinaan – Rovaniemen-markkinoilla. Onneksi minulla oli Josefina.

Breivi
Oulunkylä 27p.2.-22.
Terve veli!
Minä kirjoitan myös jonkun sanan Josefinan kirjeen mukana.
Olimme hiukan tulisilla hiilillä silloin sen Rovaniemen seikkailusi takia, mutta näkyipä tuo selvinneen ja nyt näyttää esiintyvän sinulle uusi este nimittäin rahojen hupeneminen, vaikka se seikka ilmenee hiukan epäselvästi kirjeessäsi. Olisi suuri vahinko, jos sinun täytyisi sen syyn takia jättää kesken koko homma. Enemmin koetetaan täältä lähettää joku kolikko lisää joka ei liene niin vaikeata, sillä faija, Valdemar ja Hugo sekä Konstantin ovat täydessä työn touhussa taas. Niin, että kun saat tämän kirjeen niin kirjoita heti, jos tarvitset ja millä osoitteella olisi lähetettävä.
Olisi ollut viisaampaa, kun olisit jo tässä kirjeessä (Kyrön-kylästä lähetetyllä) antanut selviä tietoja raha-asioistasi, sillä, kun posti viipyy näin kauan tällä matkalla niin asiasi voivat joutua hunnigolle siinä ajassa. Nytkin oli kirjeesi ollut 12 päivää matkalla. Älä sure Josefinan puolesta ja elämisestä, kaikki on mennyt tähän asti mainiosti ja kyllä me hänestä huolta pidetään.
Tätä kirjoittaessani te tietysti olette jo matkan päämäärässä ja ihmettelen juuri kuinka kauan kestää ennen kuin saat tämän kirjeen.
En minä ole vielä missään töissä. Olin vähän toista viikkoa ”hantlangarina” Konstalle ja Hyykylle Korsossa. Se – böna – ei tietysti enää lämmittänyt taskuasi Rovaniemestä eteenpäin, vaikka sehän on pieni asia. Minkälaisia ne sun kaverit on, kuten se Finbyn mies?
Viikon päästä Ykäkin antaa ainakin osan siitä puvun hinnasta Joselle. Lempi ja Jose kuluttavat aikaansa ompelemalla, lukemalla, makaamalla ja haisemalla. Minua ne nyt pitävät passarinansa. Poliittinen taivas on hyvin rauhallinen. Se sisäministerin murha järkytti kansaa kovasti ja sattu niin, että murhaaja oli aatelismies Tandefelt. Muuta en tässä tiedä mainitsemisen arvoista kuin voios hyvin ja lykkyä pyttyyn.
Yrjö
PS. Idin Amerikan kirje
Ai niin vielä semmoista, että saatiin siltä Idiltä Amerikoista kirje, kiellettiin vähän noin niin kuin siitä kertomasta, rahasta meinaan mutta, johan se on levinnyt, että tässä tulee tekstiä, kuunteles tätä,
Joseviinu
Älä näytä tätä kellän minä lähetän sinulle 100 sata taala newyorkin laivakonttorin kautta. kirjen voitt näyttä. anna Herttalle 10 taala eik hän oll se Pikku Fiinee kun käski tädin panna medicin hänen silmäs kun, siin oli kaikihöpönen siin silmäs. Sanoin fiinu grootti inte, ja se itki niin kauhisti mut sanoi vaan nauravansa, sano Hertalle terveiset, minä en sitä koskaan unhota.
Että, lues nyt toi ja siten siinä on vielä, että …toivon että se tule sinun syntymä päiväksi. Onnea sinulle rakas fiinee Jose. taivas sinulle monta vuotaa jos se on herran tahto Idi-täti.
Amerikoissa sitä kultaa vuollaan mutta sehän se on sinulla mielessä jo varmaan väikkynyt. No hei vaan, ja kovasti terveisiä meiltä kaikilta.
Ykä

1955
Hän ei ollut tyytynyt elämään säästöliekillä. Kapina, sodat ja seikkailut Lapin kultaerämailla, Amerikkaan lähtö, hän halusi elää enemmän, tietoisena siitä, että elämä oli elämistä varten. Hän antoi hengen puhaltaa lävitsensä. Jos elävä oli antanut hänelle elämän, hänen tehtävänään oli elää kunnes se kerran päättyisi, eikä hän enää tuntisi kasvoillaan vilvoittavaa tuulen henkäystä eikä sielu janoaisi elämän katkeraa kalkkia, ei tuskaa ei iloa. Ehkä oli niin, että elämä oli vain tietyn mittainen sairaus, jonka kuolema parantaisi. Kuka tietää, kuolema olla vois kuin kirkas ja viileä lähde tai suonsilmä, joka pulppuaisi ikuisesta ainiaan ja huuhtoisi ja parantaisi maailman haavat.

Montaa vuotta ei Idi-täti saanut enää uudesta mantereesta nauttia. Hän kuoli Kanadan Ontariossa, liekkien syödessä hänen majatalonsa. Minä en sitä koskaan unhota, sellainen oli herran tahto. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen.

Nyt oli hän ikääntyessään saanut ristikseen melkoiset vatsavaivat ja vihdoin hän sai kerättyä rohkeutensa ja päätti mennä lääkäriin. Oli kesä 1955.

Kipu – teki hänet ärtyisäksi ja perkeleitä ja saatanoita oli lennellyt suupielistä kipujen ollessa voimissaan. Kivut tuntuivat oikealla ylävatsassa ja säteilivät selkään ja kylkikaareen, ne ilmaantuivat yleensä heti tai hetken perästä ruokailun jälkeen. Kohtauksittainen kipu oli kaventanut hänen elämäänsä siinä määrin, että hän oli aikansa sitä kestettyään ja pähkäiltyään päättänyt mennä lääkärin pakeille. Lääkäri oli viisissäkymmenissä oleva vanttera ja punaposkinen mies, jonka päällä roikkui ruttuinen ja hieman tahrainen valkoinen takki. Mies ja takki olivat eriparia. Lääkäri ei edustanut tyypillistä tohtori tyyppiä tärkeine mirreineen mutta hommansa hän tuntui osaavan. Lääkäri oli painellut ja koputellut hänen vatsaansa keltaisilla nikotiinin kyllästämillä sormillaan ja todennut ykskantaan.
- sappi se on mutta täytyy laittaa tutkimuksiin.
Kirjoittanut sitten reseptin ja sanonut:
- hakekaa nämä apteekista, välttäkää rasvaista ja levätkää……käyttekö töissä, tarvitsetteko sairaslomaa, voin kyllä kirjoittaa, onko muuten vielä muita vaivoja, saatteko nukutuksi entä juotteko paljon alkoholia, kannattaisi välttää, meneekö teillä muita lääkkeitä, jos niin mitä?
Näin hän oli kysellyt, sitten hän latasi piippunsa ja vastaanottohuoneeseen levisi miellyttävä piipputupakan tuoksu. Tuoksussa oli jotain karamellimaista, toffeeta tai sellaista, Kiltaa se ei ollut, ehkäpä Clania tai sitten jotain ulkomaan tupakkia. Mukavasti lääkäri tuprautteli paksua savua sieraimistaan ja välillä puhalteli komean ympyrän, sitten taas imaisi, ja piippu päästi hauskan kohinan ja nikotiini kurlasi jossain piipun varren alaosassa. Piippu oli tuollainen suoravartinen jonka koppa oli hieman eteenpäin kallellaan. Polttaminen sopi kuin nyrkki silmään tälle lääkärille, se toi selvästi lisää varmuutta ja arvoa koko hänen niin nukkavieruun olemukseensa ja samalla tuo olemus sai ikään kuin luvan olla juuri sellainen kuin olikin, silti viemättä lääkärin uskottavuutta hänen taitoihinsa, pikemmin toisinpäin. Tosin joku hienohelma olisi varmasti kauhistunut mutta se tuskin olisi arvon tohtoria hetkauttanut suuntaan tai toiseen niin omissa maailmoissa hän eli. Hän piti miehestä.
-Todennäköisesti teillä on sappitulehdus ja mahdollisesti sappikiviä, se täytyy sen tähden tutkia, teidän vatsanne, älkää suotta stressatko pahentaa vain asiaa, otatte rennosti ja, jos joudutte leikkaukseen sappikivien vuoksi niin nykyajan kirurgia on niin edistynyttä, että voitte huoleti jättää henkenne leikkaavan lääkärin käsiin. Tätä lausetta hän ei uskonut itsekään, ei ollut suutarin lapsilla kenkiä, hän oli nimittäin itse viivytellyt umpilisäkkeen leikkausta niin että oli hädin tuskin selvinnyt siitä hätäleikkauksen avulla. Erään uudenvuoden pitkäksi venähtäneen ryyppäämisen jälkeen hänen vatsansa oli kipeytynyt. Kipu oli käynyt lähes sietämättömäksi mutta hän oli selitellyt sen itselleen vain liiallisen alkoholin käytön syyksi vaikka alitajunnassaan tiesikin asian oikean laidan.
Hän jatkoi sitten luontevasti; katsokaa, turhanaikainen hätäileminen ja asian ajatteleminen ei näissä asioissa tuo muassaan mitään hyötynäkökohtia esille teidän kannalta. Kivut ovat osittain hermostollisiakin ja siksi niiden turha ajattelu vain pahentaa asiaa. Näen teistä kyllä, että pääkoppanne on vielä siinä kunnossa, että pystytte hillitsemään itsenne, neurasteenikot ovat asia erikseen, hyvä jumala, jospa tietäisitte.

Kirurgit osaavat hommansa. Ja eihän sitä tiedä vaikka leikkausta ei tarvitsisi tehdäkään, tehän olette vasta menossa tutkimuksiin. Muuten te vaikutatte hyväkuntoiselta mieheltä, siihen hän päätti saarnanansa. No niin näkemiin nyt, me tapaamme vielä. Ja vielä; juokaa mieluummin kirkkaita, jättäkää konjakki, sen hän sanoi hymyässäsuin ja rupesi sitten rustaamaan papereitansa. Mistä hitosta tuo tohtori oli tiennyt, että hän oli konjakki miehiä. Hänen olisi tehnyt mieli vähän jututtaa miestä, katsoa mikä tämän tietomäärä oikeastaan oli. Väittely, lukeneen herran kanssa toi aina pientä lisäväriä elämään. Oppihan siitä jotain ja… jos saisi jostain nykäistyä oikein selkävoiton niin siitä olisi seurauksena hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tämä kertoi jopa hänelle itselleen siitä kateudesta mistä tuollainen ajatus kumpusi. Koulut olivat jääneet kesken ja se oli jättänyt tuon alemmuuden tunteen. Noihin haavoihin hän tarvitsi tuollaista väittelyn tuomaa balsamia, vaikka tiedostikin asian oikean laidan, se oli silti kuin sairaus.
Mistä se tuollainen tulee; kysäisi hän lääkäriltä?
Paha sanoa, perinnöllistä se voi olla ja sitten kasvu-ja kehitysympäristö yleensä ovat myötävaikuttamassa sairauksien syntyyn, vastasi lääkäri puolihuolimattomasti, samalla kuitenkin hänen ilmeitään tarkkaillen.
Lääkärin odotushuoneessa istuskeli tuttu rouva poikansa kanssa. Hän kysäisi, että ollaanko sitä poikaa viemässä tohtorille vai itselläkö on asiaa, kyllä minä kerkiän poikaa vahtia, tokaisi hän.
Poikaa viemässä, on ollut korvat taas niin kipeänä, kun sillä on kuulemma niin kiperät ja kaperat korvakäytävät, että tulehtuvat helposti, niin se tohtori viime kerralla sanoi.
Vai on sellaiset käytävät, ei taida sitten olla helppoa putsata, pitäisiköhän minun tehdä tälle sinun pojallesi sellainen vipuvarsiharja korvien pesua varten. No monenmoisiahan ne korvakäytävät ihmisillä on, tuskin yhtään lie aivan samanlaisia. Kerropa miehellesi terveisiä ja sinä poika paranet kyllä, kunhan et liikoja hermoile. Pääset uimaan ja pelailemaan kavereiden kanssa - rofea ja pollaria. No hei vaan!

Parempikin sanomaan -perkele hän naurahti ollessaan kuulomatkan ulottumattomissa.
Sairaala sijaitsi Helsingin Itäisessä Kaivopuistossa. Siellä hänelle tehtiin sappirakon varjoainekuvaus. Sairaalamiljöö edusti hänelle elämän ja hautuumaan välimaastoa, moni oli sieltä omin jaloin lähtenyt mutta moni sinne myös elämänsä hukannut ja lopulta kuollut joko varsinaiseen tautiin tai epäonnistuneeseen leikkaukseen, johon sitten vain todettaisiin, että ”kuollut hoidon aiheuttamiin komplikaatioihin mutta mitään ei ollut tehtävissä, kaikki voitava tehtiin. Ja vaikkei; olisi tehtykään, niin lääkärit kyllä olivat sen verran kollegiaalisia ettei niitä toistensa virheistä pääsisi syyttelemään. Mitään ei myönnetä ja toisin ei kyetä todistamaan. Sairaalassa viihtyivät myös erilaiset basiliskot ja bakteerit sekä virukset nuo kaikkein häijyimmät pikkunilviäiset, jotka alituiseen kyttäsivät tilaisuutta hyökätä sairaan kimppuun ja teki niiden mieli terveenkin kimppuun käydä, jos vaan tilaisuus tulisi ja tyyppi olisi sopivassa tilassa. Ne viihtyilivät, potilaiden ja hoitohenkilökunnan käsissä, lavuaareissa ja hanoissa, niille kelpasi lymypaikaksi lähes kaikki mahdollinen.

Vanhentunut ruoka oli oikein ihanteellinen paikka niiden sikiämiselle. Ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ne sitten hyökkäisivät jonkun rintataudin heikentämän potilaan kimppuun ja lopulta imisivät tästä loputkin mehut, niin, että jäljellä olisi enää etäisesti tuota alkuperäishahmoa muistuttava kellertävänahkainen luukasa.

Sairaala ja sen pihapiiri oli hänen mielestään yksikertaisesti saastunut ja kaikin puolin kuvottava, puhumattakaan ankeista sisätiloista. Yhtäkkiset parahdukset joita puoliavoimista ovista joskus kuului veti mielen apeaksi niin että, joka sellaisen kuuli ei siitä hevin muutamaan päivään toipunut, vaan tunsi kuoleman istuvan vasemmalla olkapäällään, ja saattoi kuulla, jos tarkkaan kuunteli sen sanovan,
- peremmälle vaan, eihän tässä hätä ole tämän näköinen…juu…tuo kuulemasi ei ollut ainakaan kuolinkorahdus ei sen suuntaistakaan, käykää peremmälle…vaan.
Ja saattaisipa sen jälkeen kuulla ilkikurista hihitystä ja naurua ja haukkuisipa vielä multaruumiiksi ja vesisoikoksi joka kuoleman niin halutessa laihtuisi kilon tai pari viikossa ja lopulta kuihtuisi pois tästä nitisevästä elämästä. Kuolema viihtyi sairaalassa ja sen kolkoilla käytävillä ja huoneissa jossa oli usein kauniita ja tuoksuvia kukkia kuin hautajaisissa. Eritoten sen mielenkiintoa kutittivat leikkaussalit ja poliklinikat johon onnettomuuksien uhrit tuodaan, niissä hän tunsi ikään kuin elävänsä, ne olivat juhlaa arkipäiväisen kroonikko-osasto työn vastapainona tai tylsien vanhainkotien, joissa leijui tympeä ruuan ja eritteiden tuoksu. Hälytysajoneuvon ujellus sai hänet höristelemään korviaan ja kohotti mielialaa, joka joskus tuppasi kääntymään apeaksi lääketieteen kehittäessä yhä uusia parannuskeinoja. Silloin totesi hän; eivät nähneet metsää puilta. Hän olisi eritoten halunnut äänittää savikiekolle hälytyssireenien ujellusta. Tuo ujellus oli kuin äidin tuutulaulu, johon hän helposti nukahti silloin, kun tuli tarve tyydyttää vähäistä unentarvettaan tai oli vapaapäivä, noita vapaapäiviä hän suoraan sanoen inhosi, silloin hän usein löhösi uimarannalla ja toivoi jonkun hukkuvan tai jos tiedossa olivat kilpa-ajot, olivat ne yleensä hänen mieleensä. Erityisesti Eläintarhanajojen kuolemankurvi oli hänen suosikkipaikkojaan mutta siellä ajettiin vain toukokuun toisena sunnuntaina, äitienpäivänä.

Hänelle ihmisen vaellus oli yhtä tuttu kuin kärsimys ja turha pyristely tai unohdus - ei kuolemaa ole - katsellaan vaan telkkaria ja jutellaan mukavia. No tosin sodat olivat vieneet kymmenet miljoonat hautaan ja niin oli ollut aina, melkein alusta saakka - sitten oli tullut tuo Jeesus ja åilannut kaiken antamalla muka mahdollisuuden - uskoi kuka uskoi, Pontius Pilatus muuten uskoi. Sen hän oli nähnyt tuona kolmantenatoista päivänä nisankuuta, jolloin Jeesus oli ollut palatsin sisäpihalla ja kuten tiedetään - antanut lyödä molemmille poskilleen. Ja Juudas tuo onneton oli saanut kolmekymmentä hopearahaansa, hänen ansiostaan, sillä hän oli astunut Juudaksen sieluun ja supissut tämän korviin, kuinka elämme täällä vain kerran ja kuinka mitään muuta ei ole, eikä tule, niin...ja tähän tämä oli pudonnut. Ei siinä auttanut Juudasta kukaan - vaikka Jeesus varsin hyvin kuten Kaikkivaltiaskin tiesi tapahtumat jo entuudeltaan Tutkimattomat ovat herran tiet.

Hänelle kuolemantuojalle erikoisen mielenkiinnon kohteena olivat henkisissä tuskissa itsemurhaa hautovat. Heille kuolema tarjosi auliisti väsymätöntä apuaan muodossa jos toisessa. Heille hänen sydämensä sykki erityistä lämpöä. Väsymättä hän jaksoi maanitella ja kehotella ryhtymään tuumasta toimeen supisten heidän korviinsa, maailman kurjuutta ja elämän epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, ettei mikään kuitenkaan paremmaksi muuttuisi, kaikki huononee, pääset pois tästä kohelluksesta voit jättää koko avaruudessa möllöttävän pallon, kerran se vaan kirpaisee. Ajattele, sanoi hän; surevia omaisia, saisivat maksaa huonosta kohtelusta, tuntea kerrankin mitä on syyllisyys. Sinusta puhuttaisiin komeita ylistyssanoja, sellaisia mitä elävät eivät koskaan saa osakseen. Sinä olet siinä nautiskelijan osassa muut saavat surra ja itkeä tihuuttaa. Ja, jos mahdollista testamenttaa omaisuutesi johonkin turhanpäiväiseen, saavat siten riidellä oikein kunnolla perinnöstä, olla tukkanuottasilla heh.

Näin hän siinä ajatteli ja odotteli lääkärin tuomiota, ja ajattelipa vielä kuolemasta; sillä on ristiässä hihassa. Mutta mulla on värisuora – hertta reeti.

Sappirakko oli tulehtunut, se luki käsin kirjoitetussa lapussa jonka hän oli saanut lääkäriltä; sappirakko täyttyy hyvin varjoaineella. Se on kokonsa, muotonsa ja sijaintinsa puolesta normaali. Sen sisässä todetaan useita kymmeniä herneen kokoisia ja pienempiä konkrementtijä.
RD: Cholelithiasis, niin siinä luki ja lääkärin alekirjoitus, tekstistä ei saanut selvää kuin vaivoin. Tarkkaan tutkiskellen allekirjoittaneen lääkärin nimeksi muotoutui – R.A. Heik..kinen. Kaunis oli muuten tuon kynän piirto ja nimikirjoitus, upeasti kaartuva kynän jälki, selvästi sen erotti kirurgin tekemäksi niin varmaa ja sulavaa koukero oli. Kirurgi olisi varmasti kyennyt vetämään suoran viivankin niin, että se olisi erottunut kaikkien muiden viivoista. Kynän laadullakin oli pieni osuutensa, tuollainen kallis mustekynä viihtyi paremmin lukeneen ihmisen kädessä ja mielellään piirteli koukeroita joista muut eivät saaneet mitään tolkkua. Kynän onneksi, tavallisella duunarilla oli harvoin, jos tuskin koskaan varaa uhrata vähiä markkojaan tuollaiseen turhanpäiväisyyteen. Kynän jälki oli erinomainen ja kunnioitusta lisäsi kirjoituksen vaikeaselkoisuus ja kaiken kruununa tuo kauniisti kaartuva ja paikoin levenevä ja kapeneva viiva teki nimikirjoituksen loppuun upean täysympyrän ja siitä lennokkaan viivan koko nimen ylitse lopusta alkuun.
- leikkaus siitä tulee, siltä ei voi nyt välttyä; oli lääkäri lyhyesti tokaissut kuin puolihuolimattomasti ja antanut samalla tulehduslääkettä ja reseptin kipulääkettä varten.
- aivan totta, oli hän vastannut puoliääneen kuin mistään mitään välittämättä.

Sitten hän taas ajatteli kuinka vihasi sairaalaa ja sen koko miljöötä. Hajut ja värit, asut, varsinkin nuo virttyneet asut roikkuvine sukkineen, joista väliin vilkkui jo tummaksi käynyt sukan pohjapuoli ja sairaalanpotilaat, nuo rintatautiset vanhukset. Ei heissä mitään pahaa ollut, mutta tuo heikkous mikä ihmisessä oli kuvotti häntä. Ja sitten vielä tuo tohtorien ylimielinen asennoituminen ja teatraalinen esiintyminen kaikkine latinankielisine sanoineen, joista toiset eivät saaneet selvää. Kait`se oli niin, että sairaudet puhuivat latinaa, sitä ne tottelivat, olihan latina vanha kulttuurikieli ja lääketieteen peruskieli, toista se olisi ollut diagnosoida vaikka Savon-kielellä. Vuon jo se syvänkäpy lyöp sellasta setsuuria jotta herkiääkö se ihan onnesta pakahtua, tuo verptruutta - ver-ruisku, hakkoo jotakuinkin ku bonkorumpuja takkoova poppamies siellä aahvrikassa, jolla on keitetyt äkkiviärät soitinkepulina, elikkäs reikämakaronit. Täytyy vientää vääräksi eli suoraksi koko suonisto. Piäseepäs taas kulkomaan ver vappaasti piähän ja muuaneki. Itseasiassa hän ei pitänyt murteiden lässytyksestä ja siksi häpesi ajatustaan, koska ei niitä osannut, eikä halunnut kuunnella, sekavaa mölinää oli hänen tyly tuomionsa.

Hän ei halunnut nyt ryhtyä syvällisemmin kysymystä pohtimaan. Tottahan hän tajusi kaiken tuon heikkouden ja avuttomuuden näkemisen herättäneen hänen omat pelkonsa, jonain päivänä hänkin olisi vanha ja kenties joutuisi jakamaan nuo kokemukset. Köpöttelisi pitkin sairaalan käytäviä toisten armoilla, enempää hän ei jaksanut ajatella – sen vielä ajatteli, että itselleen hän oli varannut viimeisen luodin, ei jäisi toisten armoille, ei vaikka mikä olisi. Tuollainen kovuus ja päättäväisyys loivat häneen turvallisuuden tunteen, mitä hän ei halunnut ruveta siinä kyseenalaistamaan. Sitäkin hän siinä ajatteli, että ei senkään takia kyseenalaista tunnetta, koska siitä olisi vaan surauksena asian lisäanalysointia ja hän voisi pian jäädä toiseksi ja lisäksi se aiheuttaisi vain turhaa hermostumista ja turhia kysymyksiä. Toisaikaisista asioista ei kannattanut tehdä liian suurta numeroa, oli muutakin tekemistä. Sairaalan ulkopuolella hän otti lompakon taskustaan ja tarkisti oliko matkalippu tallella. Hän piteli Kansan matkatoimistosta ostamaansa lippua hetken kädessään, lippu oikeutti hyttipaikkaan ja edestakaiseen matkaan S/S Birger Jarlilla, Tukholmaan, se oli maksanut 6400mk. Hän laittoi lipun takaisin lompakkoon, matkalla taskuun käsi törmäsi pienikaliiberiseen aseeseen, väljyys 22. Pitäisi kai tuollekin hommata kotelo, tai mieluummin tehdä itse - tulisi sitten oikeanlainen. Silloin tällöin oli tuo koteloasia noussut mieleen mutta syystä tai toisesta se oli aina jäänyt, ei ollut tullut oikeaa tarvetta, ei ollut tullut ammuttua aikoihin. Tuota hänen ajatellessaan olisi joku joka olisi tarkkaan häntä katsonut huomannut hienoisen kasvojen lihasten pienet nykäykset ja suun joka vetäytyi hiukan viiruksi, tiukemmaksi ja silmien ilme olisi kertonut jotain heräämässä olevasta valppaudesta. Taskuunkin ase oli hyvin mahtunut mutta aina siinä oli ollut pieni pelon liekki perässä, että joku huomaa pullotuksen tai takkia ottaessaan ase olisi kolahtanut kesken kahvikekkereiden lattialle ja kukaties siinä tömähtäessään vielä äimistynyt laukeamaan vahingossa. Siinä olisi sitten selitelty, kuinkas toikin on tuonne mennyt, takintaskuun – lompakkoa mää olin sinne laittamassa mutta pistooli sinne nyt kumminkin sitten on kans menny ja kaikki olisi tuijottaneet silmät porina niin, että vähän ajan kuluttua olisi seissyt siinä kokolailla siivilänä, kyllä se niin läpinäkyvää olisi ollut. Onneksensa niin ei ollut päässyt käymään ja teoreettisenahan hän itsekin asiaa piti. Käytännössä se oli varmaa, siitä piti huolen tuo alituinen tarkistamisen tarve joka oli häneen tarttunut kuin iilimato kesäisestä vesilotista. Sinällään aseessa ei ollut mitään erikoista, siihen oli Huopalahden naimismiehen kirjoittama lupatodistus leimalla varustettuna. Siinä oli tietty myös paikat – nimelle, ammatille ja kotipaikalle ja oli siinä vielä numerokin 12/15 ja kääntöpuolella selostus ampuma-aseista annetusta asetuksesta vuodelta 1933.

Hän otti telineestä Cresent merkkisen polkupyöränsä ja hyräili ääneen suunnatessaan kulkunsa kohti Kruununhaan Kansallis- Osake - Pankkia. Satulan jouset päästelivät merkillisiä kitiseviä äännähdyksiä pyörän kiitäessä mukulakiveyksellä. Ketjujen vinkuna säesti kulkua kuin sopraanolaulaja joka kärsii kurkunpään tulehduksesta tai on unohtunut juomaan raakaa paloviinaa useampana päivänä ja yönä nukkumatta silmäystäkään ja viettänyt vielä epäsiveellistä elämää, sellaista taiteilija elämää. Sellainen elämä oli ilmeisesti kaiken luovuuden ja innoituksen ehtymätön lähde ja eliksiiri ja siksi hän sen tuollaisille ”taidesieluille” soikin. Nuo krapulaiset päähänpistot ja huuruiset kirjailijakännit olivat monen alan taiteen merkkisaavutusten alkulähteitä. Iltaiset viinikarkelot hauskoine hullutuksineen ja alati yllättävät mielenmuutokset hauskanpidosta hullunnauruun ja nuo surkeat itkut jotka olivat säestäneet noiden sieluparkojen kertoessa raastavia kokemuksiaan, rakkaudesta ja elämästä. Ja vielä tuohon poppooseen kuuluivat nuo kriitikot, jotka briljeerasivat kulttuuritiedoillaan. Olipahan hän eräässä kapakassa yhden tunnetun kriitikon kuullut kehuvan itseään juuri briljantiksi, vaikka tuskin oli sellaista kiveä edes päässyt koskettamaan. Näin hänen ajatuksensa pyöri samassa tahdissa polkupyörän kiitäessä kohti Kruununhakaa.

Liiallinen elämöinti ja tunteilu eivät olleet hänen alaansa, hyräily kertoi jo paljon hyvästä mielestä. Miesten tikka mittelöissä saattoi hän tosin päästää ilmoille mojovan paukkupierun, tai tuhnun, ja jos oikein innostui päästi hän pitkän fanfaaripierun, se oli kuin merkki - silloin mutisi muu tikkasakki hyväksyvää ihailua äänessään. No nyt se osas. Ja siitä jo tiesi että tikka komeili keskellä taulua sulat pörhistellen. Tuollainen julkinen kaasuttelu kuului sinne missä raavaat miehet kokoontuivat, näin he toivat tunteitaan julki ja tuolla julkeudella ja karskiudella lunastettiin myös paikka sakissa. Hän oli tässä asiassa vähän niin kuin etulyöntiasemassa vatsatautinsa tähden, ruuat sulivat sen verran huonosti, että ilmaa suolistossa riitti, joten siinä mielessä tuo venttiili kenties pelasti hänet räjähtämästä taivaan tuuliin ja toihan se mukanaan tuulahduksen hyvää mieltä tikkasakkiin. Koskaan ei hän kuitenkaan naisseurassa päästellyt näitä henkiolentoja peräpäästään, vaan oli aina kohtelias ja avulias gentlemanni. Tällaisia hän siinä mietiskeli, silmissään ristiriitaisen välinpitämätön mutta samalla eloisan tarkkaavainen ilme. Ajaminen ei vaatinut suurempaa ponnistelua, pyörä kulki pelkällä ydinjatkeella. Hänellä oli joskus tapana vaipua mietteisiinsä, silloin hän muistutti nukkuvaa koiraa, oli poissaoleva mutta valpas toimintaan oikean impulssin herättäessä hänet noista päiväunelmista. Muisti siinä sitten lääkärin sanat; ” tuhat ja yksi kiveä, leikkaus tästä tulee, leikattava on, ei parane muuten, kivut jatkuvat; vai mitä mieltä potilas on, vaikka ei tämä nyt ole mikään mielipideasia, saatte sitten aikanaan kutsun kotiinne – niin ja siinä on sitten ohjeet miten toimitte, no niin, näkemiin.” Jatkoi siinä sitten polkemistaan suu hyväntahtoisessa virneessä, väisteli vähälukuisia autoja ja jalankulkijoita.

Polkupyörän hän laittoi pankin seinustalle nojaamaan, seisontajalkaa siinä ei ollut, jousi oli mennyt poikki ja hän oli ottanut koko jalan pois.
Pankissa hän vaihtoi noin satatuhatta markkaa kruunuiksi, kurssi oli 69.95. Pankki otti tietysti omat kulunsa ja sitten vielä vientilupa sata markkaa. Pankista hän sai asiaankuuluvan kuitin jossa oli pankin leima ja otsikossa luki; Ulkomaan. Rahaa. Kruunuja siitä tuli nätti pino. Hän katseli rahoja, näpläsi pinkkaa ja vyrryytti sitä korvan juuressa kuin korttipakkaa ja hyräili taas hiljaa.

Kukkakortti

Kortissa oli kuva tytöstä ja kukkaniitystä, soma tyttö siinä piti vasua sylissään ja katseli veikeästi iloisilla silmillään. Kortin taakse hän oli kirjoittanut tyttärelleen; Tehtäväsi hyvin täytä, ilomielin ain. Aikas oikein käytä, kunnollisesti vain.
Ei hän ollut muuta osannut kirjoittaa. Oli niin kovin vaikeaa osoittaa tunteitaan omalle pienelle tyttö lapselleen, siis oikeita tunteita tai tunnetta joka sisältyi tuohon isän rakkauteen. Rakkauteen joka oli niin myötäsyntyistä ja aidosti syvää. Ainoastaan lapsi voisi rakastaa niin vanhempiaan - Jeesus oli ollut oikeassa siinä, että oli kehottanut tulemaan lasten kaltaisiksi. Hänellä oli sydämessään paikka lapselle ja sydämessä liekki jossa paloi rakkauden tuli ja tulessa valo joka oli Jumalan valo joka johdatti ja valaisi hänen sieluaan, tuon hän oli lukenut jostain kristillisestä kirjasesta ja siihen hän oli valmis uskomaan. Aina hän oli halunnut uskoa johonkin, kohtalo oli usein viitoittanut myös hänen kulkuaan ja niin monesta täpärästä tilanteesta hän oli kapinavuosina selvinnyt; kuin ihmeen kaupalla. Hän tiedosti kyllä, että tuossa uskossa oli paljon varmistamisen makua, hän halusi myös taivasosuutensa ja syntien anteeksi anto sopi hänelle hyvin. Syntisäkki, joka hänen selkäänsä rasitti ei ollut kenties niitä keveimpiä. Se ei ollut niissä synneissä tai niiden määrässä vaan pikimmin kuka ja mikä määräsi mikä on syntiä ja mikä ei. Joistain asioista omatunto kolkutti ja tuli paha olo. Kyse oli ehkä pikemminkin laadussa, teot joita joutui tekemään eivät useinkaan yksilön näkökulmasta olleet muuta kuin yksinkertaisesti yritystä selvitä jokapäiväisestä elämästä, puikkelehtimista lakien ja säädösten loputtomassa viidakossa. Ihminen oli rakentanut itselleen virastojen ja laitosten viidakon jota virkamiehet pyörittivät kuin suurta karusellia istuen kukin omassa vaunussaan, päivästä toiseen tajuamatta mitään mitä muut tekevät tai saatikka yhden ihmisen ja yksilön tarpeista.
Synti ja yleinen hallintobyrokratian viha sekoittuivat hänen mielessään yhdeksi vyyhdeksi. Oli yhteiskunnan puolelta syntiä säätää lakeja jotka syrjivät yksilöä ja pakottivat sitten toimimaan oman käden oikeudella. Teot joita joutui usein tekemään ja jotka laki kielsi, eivät olleet syntiä tekijän vaan pikemmin lainlaatijan, yhteiskunnan puolelta, toisin sanoen yleensä ja erikseen olisi ollut syntiä olla tekemättä mitään.
Suomalaiset olivat lainkuuliaista ja perusrehellistä kansaa. Syvälle oli herran pelko tähän kansaan istutettu, sen herran pelon kyllä kaikki isosta kirjastakin osasi, siitä olivat asianomaiset herrat ja heidän tohtorinansa pitäneet huolen. Se kun passasi herroille hyvin; kumarrahan nyt ja pokkuroi, kumarra ja pokkaa, niiaa nätisti tyttö hyvä, niiaa niin, että polvet naksuvat.
Herranpelko oli naamioitu kuuliaisuuden ja kunnollisuuden hyveiden sekä isänmaan ja uskonnon nimiin.
Se oli loistavasti naamioitua propagandaa johon herrat jopa itse vilpittömästi uskoivat kaikessa ylemmyydessään ja lyhytnäköisessä typeryydessään, ja siten oli siis tyhjää täynnä.
Kaikki positiivinen energia meni tuon illuusion – oman tärkeyden ylläpitoon, loputon huoli omasta kuvasta ja siitä saadako tarpeeksi ihailua osakseen ja saako tarpeeksi tunnustusta. Ei tarvinnut olla erityinen matemaatikko, kun jo tajusi tuon itsetärkeyden vaarallisuuden ja tuhovoiman. Se siinä olikin niin vaarallista, ei ollut kovaa kosketuspintaa, eikä millä rasvata energiankäytön pyörät viisauden palvelukseen.

Naamion takana, oli pujopartaisen vihtahousun viinasta punehtuneet kasvot ja jonka päässä olisi törröttänyt parit sarvia. Omahyväiset narsistin kasvot punaisina ja silmät kekäleinä se olisi istunut ja tuijotellut noilla punaisilla mulkosilmillään ja valehdellut niin, että suipot korvat olisivat heiluneet ja viinanhöyryinen kuuma ilma olisi polttanut pärstän karrelle. Sen kalun pää olisi heilunut sen kasvojen edessä sinipunaisena ja suurena. Sieltä nupin takaa se olisi kurkkinut ja lausunut sammaltaen tervehdyksensä; tule, tule, ota ryyppy, ota toinen, ja kolmannelle jalalle kanssa, mikä se on kolmas ilman neljättä ja tätä olisi jatkunut pienen iäisyyden – kunnes se lopulta olisi pieraissut väkevät viinapierut ja lupaillut sitten vielä ummet ja lammet ja alastomat tytöt olisivat siinä ympärillä kekkaloineet ja pyllyilleet. Sitten se olisi alkanut nauramaan pöllönnaurua ja pyörittänyt ja muljautellut silmiään, irvistellyt ja nauranut suu selällään niin, että koko mustunut hammaskalusto olisi näkynyt samoin koko suolisto ja peräaukosta olisi loistanut pieni valonpilkahdus. Olisi sitten sanonut, että muuten hyvä, muuten hyvä, mutta kovin on siloinen otsasi, ei ole liiasta kumartelusta kuhmurohtunut ja kielesikin on niin punakka, että.
Anelisit siinä sitten armoa ja lupailisit yrittää kovemmin kunnioituksen tiellä kulkea, ääni hukkuisi paksuun lemuiseen ilmaan ja lopulta se armahtaisi ja käskisi heittämään kuumaan pätsiin. Heittäkää se kiehumaan se huutaisi niin, että tärykalvot painuisivat kuprulle ja poksahtaisivat rikki kuin pallot.
Ja niin sitten pari apupirua kävellä meuhkaisi paikalle pyöritellen punaisia häntiään kuin apupapit konsanaan. Sitten ne tarraisivat kiinni ja viskaisivat tulikivenkatkuiseen laavaan.

Häntä suututti vähän niin kuin tosissaan ja jatkoi siksi mietteitään. Sitten vielä jotkut yliopistopolot luulivat palvelevansa maataan ja papit siunasivat sotilaat sotaan ja arkkuihin, ja vielä toitottivat voitonsanomaa ja kuinka jumala on meidän puolella ja kuinka vihollinen lyödään viimeiseen mieheen.
Mutta jumalan suunnitelmat olivat taas niin kuin aina, ennalta arvaamattomat, mikä tieto ei kyllä olisi ketään pitänyt yllättää, olihan hän luonut ihmisen kuvakseen joten kokemuksesta ei ainakaan voinut olla puute.
Olisi luullut ainakin teologille olevan Jobin tarinasta selvää, että helppo ei olisi ihmisen osa.
Tuli Jumalalle ja lemmolle väittelyä ja taisivat vielä vetoakin lyödä. Job menetti ensin kaiken ja, kun ei sekään riittänyt. Ei herjennyt uskomasta, niin jumala armahti. Itse vissiin viimein usko aikansa uskoa koeteltuaan, että kyllä kai se nyt tosissaan uskoo, kun on oman henkensäkin valmis antamaan. Ja se yksikin perkeleen partanaama, Freud - analyysinikkari ja narkkari, sitä mieltä hän silloin oli.

Ei, hetkeäkään hän ei kuvitellut, että olisi pystynyt Jumalaa hämäämään. Hän uskoi, että tuo rehellisyys joka hänessä hänen mielestään oli, oli ikään kuin tae uskosta joka oli sitä oikeaa laatua. Hän halveksi ihmisiä jotka kävivät joka sunnuntai jumalanpalveluksessa ja näin ikään kuin tekopyhinä sitten saivat omalletunnolleen rauhan ja lunastivat paikkansa valittujen joukossa. Koto-ja arkielämässä sopi sitten taas muita ilkkua. Viikonloppunahan sitä taas anteeksi saadaan.
Tuo koko purkaus alkoi tympiä häntä, ja huonotuulisuus nosti päätään, enempää ei mielenkiinto ajatukseen riittänyt eikä hän halunnut tulla huonolle tuulelle – ainakaan nyt. Kokemus pelasti hänet tästä, sen verran hän tunsi itseään, että osasi kiertää mielensä karikoita, kuin kunnon kippari, joista jotkut jopa vielä osasivat kulkea tähtien viitoittamaa tietä. Tähtiin oli piirretty hänenkin elämänsä ja kaikkien. Hän osasi mielensä kartan, merimerkit, tähdet ja majakan valo auttoivat kulkemaan ja toimimaan elämän myrskyisillä vesilläkin niin ettei laiva ainakaan vielä ollut uponnut. Hän taputteli povitaskuaan ja samalla tarkisti oliko ase ja lompakko tallella, pysäytti jopa polkupyörän saadakseen kunnon tuntuman. Tallella olivat kuten aina, hän tajusi tuossa piilevän neuroottisuuden mutta antoi asian olla, pikkupojasta asti oli ase ollut mukana vähän niin kuin hengen pitimiksi.

Sitten hänen ajatuksensa karkasi taas sairaalaan ja sen etoviin desinfiointiaineen ja lääkkeiden täyttämiin tiloihin ja siitä ajatus singahti keskitysleireihin ja kaasukammioihin ja ruumiskasoihin.
Hyi hemmetti häntä etoi ja hän joutui oikein niin kuin tosissaan tekemään töitä saadakseen pintaan pyrkivät ajatukset torjutuiksi. Tietoisesti hän ajatteli tulevaa matkaa ja laivan baaria missä hän epäilemättä ottaisi muutaman Meukowin.
Mieliala kääntyi apeasta nousuvoittoiseksi ja kulkuri sai hänen mielessään taas tilaa. Hän oli aina ollut sellainen kulkija, vähän kuin Charlie Chaplin, ei pysynyt aloillaan, tämä tarkoitti kaikkea hänessä, ei pelkästään matkustamista ja seikkailuja vaan koko olemusta, persoonaa. Chapesta hän ei tiennyt sen enempää kuin, että oli katsonut kaikki Chapen elokuvat ja hän oli nauttinut niistä suunnattomasti. Tuo mielleyhtymä hänen ja Chapen välillä tyydytti.
Matkassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, hän tapaisi miehen sovitussa paikassa, he sopisivat asioista ja sillä selvä. Järjestely sopi hänelle mainiosti, hän saisi matkan ja tulisi omalta osaltaan vastaan.

Alus oli rakennettu Finnbodan varustamolla Knackassa – Tukholmassa. Se oli tehnyt neitsyt- matkansa viisikymmentäluvun alussa. Laiva liikennöi Tukholman ja Helsingin välillä. Siinä oli kuusi kantta ja se oli hieman päälle 90-metriä pitkä. Laiva saavutti 15 solmun matkanopeuden höyrymoottorien antaman 3300 hevosvoiman turvin. Se kykeni hotkaisemaan sisuksiinsa erinomaisen määrän matkustajia ja ottamaan vielä uumeniinsa 30 ajoneuvoakin. Laiva oli rakennettu messinkiä ja mahonkia säästämättä. Väriltään se oli puhtaan valkoinen, oikea kaunotar.

Tuollaisia kaunottaria aavat ulapat halusivat hyväillä, välillä lempeästi ja välillä kiihkeästi rutistaen. Mustasukkaisuuttaan sitten äityivät niin kiivaiksi, että ottivat ikiaikaiseen syleilyynsä kaunottaren kaikkine päivineen.

Hän oli hyvissä ajoin saapunut Olympia laituriin, joka oli laivan Helsingin kotilaituri. Ihmisten tarkkailu oli hänestä mielenkiintoista ja rattoisaa ajankulua. Varsinkin iän lisääntyessä oli tuo tarkkailu saanut laveampia piirteitä, se ei ollut enää kauniiden naisten katselua pelkästään, toki täytyi myöntää, että isoimman ajan silmäilyistään hän soi kauniimmalle sukupuolelle. Ylipäätänsä se oli ihmisten seuraamista ja jotenkin samalle tasolle hakeutumista, rentouttavaa touhua se kuitenkin oli. Ei mitään tirkistelyä sanan negatiivisessa merkityksessä. Ehkä se oli jonkinlainen peli, ajankulu, mukava tekeminen, mitä lie ja mitä sen niin väliäkään, ihmiset vain seurailevat toistensa tekemisiä silkkaa uteliaisuuttaan.
Ihmiset matkalaukkuineen, parhaimpiinsa pukeutuneena touhuilivat lähtöä kukin omalla tyylillään. Saattajia oli vilkuttamassa matkustajille. Ilmassa oli lähdön ja odotuksen luomaa tunnelmaa, lähdön ja eron haikeutta, odotusta, jännitystä, tunteita. Milloin saisin suudella noita huulia seuraavan kerran, näkisinkö noita sinisilmiä enää milloinkaan. Rutisteltiin kiivaasti toinen toisensa rintaa vasten ja suukoteltiin, jätettiin hyvästejä ja toivoteltiin hyvää matkaa. Käsi käteen kietoutuneina ja sormet lomittain haaveiltiin, kuka mistäkin.
Joukossa oli myös nukkavierua kulkijaa, jotka menivät ties minne paremman elämän ja leveämmän leivän toivossa. He tuskin välittivät, että heitä tarkkailtiin ja niin toiset vetäytyivätkin sopivan kulmauksen taakse ja nostivat kaulusta pystyyn tai kätkivät kasvonsa tupakkaa pitelevän käden taakse.
Vastapäisellä penkillä istui keskikokoinen mies vaaleassa pikkutakissa ja beigen värisissä housuissa, kengät olivat tyylikkään ruskeat ja sävyyn sekä kokonaisuuteen sopivat. Hänellä oli iso matkalaukku. Sopi hyvin aavistella miehen olevan kauppamatkustaja, hänestä nimittäin huokui tottuneen matkaajan varmuus. Miehen nenässä oli jokin arpi tai halkeama ja se teki hänen muuten miehekkäistä kasvoistaan hieman rivon näköiset. Arpi oli nimittäin keskellä nenää, tai pikemmin halkeama nenän päässä. Muutoin mies oli selvästi matkustanut paljon, se huokui hänen varmasta ja tottuneesta olemuksestaan.
Hän nousi ja meni ulos, sytytti jymysätkän ja tumppasi sen miltei heti, tuskin oli imaissut kuin sauhun tai pari – ei maistunut.
Jotenkin oli sellainen deja`vu tunne, eihän se sinällään ollut ihme, hän oli matkustellut laivalla ennenkin aina Saksan ja Ison-Brittanian kautta Amerikkaan saakka.
Pieniä olivat nämä purtilot valtamerihöyryjen rinnalla mutta kodikkaita ja vähemmän meluisia ja häliseviä. Kaunis oli iltapäivä ja kuulas oli tunnelma, miellyttävä lähdön jännitys täytti mielet. Tuntui mukavalta lähteä niin kuin aina. Tehtävä tietysti kaiversi alitajuntaa mutta niinhän se aina on, se on sitä valmistautumista, puoliksi tehty on melkein niin kuin valmis. Pani vähän miettimään, oli mietittävää. Siinä hän mietti ja punnitsi asioita, antoi sitten olla ja lähti kävelemään kohti tullia ja passintarkastusta.
Käytyään tullimuodollisuudet läpi ja näytettyään pohjoismaisen matkustusasiakirjan, jossa luki hänen nimensä Rainer Rosenberg ja muut tarvittavat tiedot astui hän laivaan.
Joku henkilökunnasta otti hänet vastaan ja neuvoi hytin sijainnin. Hän katseli sitten laivaa kiinnostuneena ja veti nenänsä kautta ilmaa yrittäen näin päästä ikään kuin selvyyteen laivan luonteesta ja ilmapiiristä. Hän tyydyttyi, laiva oli siisti ja suorastansa melko upea. Hänen hyttinsä sijaitsi kolmannella kannella. Viidennellä kannella oli ensimmäisen luokan hytit. Eipä silti olisi hänellä ollut varaa ottaa ensimmäisen luokan hyttikin mutta hän ei halunnut käytännön syistä ja oikeastaan ei jotenkin kehdannutkaan. Piti sitä jonkinlaisena pröystäilynä, ei se sopinut kulkurille. Ja sen verran käytännöllinen ja pihi hän oli, että oli laskenut säästävänsä matkajuomien hinnan helposti hyttihintojen erotuksella. Tai ei hän nyt niin pihikään ollut, entisenä duunarina oli helpompi sopeutua tavallisen rupusakin sekaan, kuin turhan tärkeiden herrojen, jotka eivät päässeet työ asioista irti vapaallaan. Ensitöikseen hän tutki laivan ravintolat ja tax freen, meni kannelle ja katseli kaupunkia.
Suurkirkko loisti upeana ja puhtaana, se oli kyllä yksi kauneimmista kirkoista mitä hän tiesi, noin ulkoapäin ainakin ja olihan sillä toki kotikenttäetu. Sisältä se oli jotensakin kolkko tai siinä ei ollut sitä noin suurelle kirkolle ominaista komeutta joka loi sisäisen jännityksen ja kunnioituksen. Turun tuomiokirkossa oli enemmän tuollaista menneen ajan tunnelmaa, mahtimiesten hautoja ja harmaata paljon hyvää ja pahaa nähnyttä harmaata seinäkiveä. Onneksi kivet älysivät pitää suunsa kiinni, olisi saattanut olla turhan arkaluontoistakin kerrottavaa. Niillä kivillä oli vaikutusvaltaa, ne säteilivät ympärilleen energiaa, vaikka olivat aivan paikallaan, silti niiden ympärillä kävi kova kuhina. Niiden aika oli toinen kuin meidän.
Helsinki oli kaunis mutta pikkukaupunki se oli maailman metropoleihin verrattuna, kovin pieni, onneksi. Pieni ja lämmin, inhimillinen. Häntä huvittivat puheet suurkaupungista ja sen kiireistä, niin kyllä Helsinkikin olisi halunnut suureksi kasvaa tai helsinkiläiset olisivat niin toivoneet. Ei kaupunki itse siitä piitannut, ei halunnut kunniassa rypeä, ei ollut tarvetta, tiesi mikä odotti, jos kovin suureksi kasvaa. Ja olihan ollut olympialaiset, se oli kyllä suuri kunnianosoitus maallemme ja sen pääkaupungille ja urheilevalle suomen kansalle. Ihmisille jotka niin mieluusti halusivat todistaa olemassaolostaan ja oikeutuksestaan olemassaoloon.
Haluttiin viedä suomea maailmankartalle ja jakaa muilekin sitä hyvää ja puhdasta mitä vain meillä, rehellisillä, sisukkailla suomalaisilla oli antaa. Kuuluttaa koko maailmalle, että hoi,
- täällä asuu nelimiljoonainen onnellinen ja tasa-arvoinen kansakunta, ottakaahan mallia. Saatiinhan sentään Coca-Cola kaupunkiin.

Tuolla oikealla loisti Uspenskin katedraali komeine sipuleineen, tuokin toi pienen hymyn kareen hänen huulilleen, ehkäpä niitä oli melkoisempia sipuleita jossain päin maailmaa, kaukana idässä, idän aavoilla aroilla oli suuria kaupunkeja ja suuria sipuleja, vanhoja ja monikerroksisia, viisaita sipuleja ja vieläpä värikkäitä. Sitten hän päätti mennä tutustumaan hyttiinsä ja varaamaan paikan ravintolasta.

Asettauduttuaan hyttiinsä ja laitettuaan vähät tavaransa järjestykseen ja tarkistettuaan muutamaan kertaan, että kaikki oli mukana, tulla tupsahti mieleensä lähteä laivan baariin. Ensin hän kuitenkin venytteli jäseniään hieman, teki muutamia voimisteluliikkeitä ja staattisia tai oikeastaan isometrisiä lihasjännitysharjoituksia, oli niistä lukenut jostain aikakausilehdestä. Olivat kuulemma tehokkaita. Sitten hän otti suunnan laivan viidennelle kannelle.
Laivan keulapuolella sijaitsi cocktail-baari, viidennellä kannella. Ennen baariin siirtymistään hän oli käynyt varaamassa pöydän neljännellä kannella sijaitsevasta ravintolasta. Ensin hän oli ajatellut käydä eväslinjalle ja pysytellä hytin siimeksessä, mutta päätyi kuitenkin hieman… todella hieman asiaa tuumittuaan… suoraan sanoen, ei paljon rahtuakaan, ei siihen tosiaan tarvittu ajatusta eikä tuumailua päätynyt illalliseen laivan ravintolassa. Mistä tuollaisia ajatuksia mieleen edes putoaa. Vatsa oli vaikuttanut ratkaisuun. Vatsa tuntui toimivan nyt erinomaisesti, ilmeisesti lääkityksen ansiosta, ja ehkä matkan, joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Saattoi luopua arkihuolista. Ja miten hän olisi voinut jättää tilaisuuden väliin. Oli hänessä sen verran herkuttelijan vikaa, vaikka kyllä hän pintansakin piti kysymyksen niin vaatiessa, tämä käsitys hänellä ainakin oli omasta luonteenlujuudestaan. Tosiasiassa asia saattoi olla toisinkin, jos hän olisi sitä tarkemmin käynyt analysoimaan, minkä hän tiesi ja siksi jätti sellaiset turhat tuumailut väliin. Suojamuurit piti pitää sopivasti kiinni ja välillä sitten raotella sopivasti.

Baarissa hän nautti kaksi Meukow konjakkia. Hän kostutti sormen konjakkiin ja pyöritti sitten sormea lasin reunaa pitkin niin, että se alkoi ilkeästi vinkua mutta lopetti sitten nopeasti, sillä hän tiesi, että lasi olisi soittanut kohta korkeammalta ja ylittänyt sitten itsensä, särkenyt siinä sitten vain itsensä kohta sirpaleiksi. Mistä sen tietää ehkäpä se olisi ollut hyväkin loppu moiselle mukille. Ja sirpaleidenhan sanotaan tuovan onnea ja sitä hän tulisi tarvitsemaan, sitä hyvää onnea näet. Kuin vaihtelun vuoksi hän tilasi yhden Courvoiserin, poltteli siinä samalla yhden kohtuullisen kokoisen sikarin. Makea, jotenkin sokerinen maku tuntui kielenkärjessä. Sitten hän imaisi poskentäydeltä paksua ja makeaa savua ja puhalsi, ja teki renkaan ja puhalsi siitä pienemmän renkaan läpi, hänelle tuli tuosta mieleen lääkäri, joka oli vastaanotolla poltellut piippua. Kyllä se häneltäkin kävi, ei ollut eilisen teeren poika hänkään, sitten mietti, olisiko pitänyt kääriä jymysätkä, ei sentään olisivat vielä muut pelästyneet, jätkää, jymyjätkää. Sitä paitsi hän ei muutenkaan polttanut kuin poikkeustapauksissa ja ollessaan pienessä hutikassa tai oikeastaan, jos yleensä otti konjakin joka oli hänelle yhtä kuin alkoholi, sillä muihin juomiin hän ei ruokailua lukuun ottamatta yleensä koskenut.
Jaloviina oli asia erikseen, sehän oli konjakilla leikattua paloviinaa ja, jos rahat eivät antaneet myöten, oli tyydyttävä siihen, mutta sitä tapahtui harvoin, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän joi harvoin, käsitys oli tosin kovin subjektiivinen ja erään hyvin läheisen ihmisen mukaan se ei edes pitänyt paikkaansa. Varsinainen humalatila oli hänestä epämiellyttävä olotila, seuraavan päivä krapulasta puhumattakaan. Joskus nuorempana hän oli juonut itsensä humalaan silloin tällöin, jotenkin se kuului asiaan, säilytti kasvonsa muiden edessä. Nyt tuo koko ajatus kasvojen säilyttämisestä tuntui naurettavalta, helvetti, jos joku ei juo niin ei, tai sitten juo sehän on jokaisen oma asia. Hän tilasi vielä yhden Hennesyn kuin kruunuksi ajatuksilleen ja tulevalle merimatkalle. Konjakki oli jalo juoma, sen valmistaminen kesti vuosikausia ja sitten se keräsi viimeiset arominsa tammitynnyreissä, jopa kymmenen tai kymmenien vuosien ajan. Oli jännittävää ajatella, että maa ja siinä olevat mineraalit antoivat viinistä tislatulle konjakille sen oman arominsa, ja että sen pystyi erottamaan kaikista muista konjakeista. Hän ei olisi sellaiseen pystynyt mutta oli ihmisiä, jotka pystyivät erottamaan jopa sen mistä rypäleestä ja miltä alueelta aine oli kotoisin. Laivan tasainen kulku ja moottorien hyrinä rauhoittivat hänen mieltään ja alkoholi eritti ruuansulatusnesteitä niin, että hänelle tuli nälkä.

Mennessään kohti Roslagenia mutisi puoliääneen jotain konjakkien ja viinien luonteista ja miten ne sitten sopivat toisille ja toisille ehkä eivät, oliko se luonne kysymys? Ihmisen vai …
Neljännen kannen ravintola Roslagen täytti vaativankin asiakkaan toiveet. Hetken odotettuaan ravintolan ovensuun sisäpuolella tuli hovimestari ja ohjasi hänet pöytään. Hänen istuuduttuaan ojensi hovimestari A`la Carte listan ja kysyi kohteliaasti maistuisiko herralle aperitiivi.
Kiitos ei, tilaan juomat ateriatilauksen yhteydessä oli hän vastannut. Hän tutki listaa, katsoi alkuruokia ja sivuutti suoraan liharuuat ja siirtyi katselemaan kalaruokia – ja katsoi vielä jälkiruokapuolta ja teki valintansa nopeasti, nopeasti muttei liian nopeasti, olisi voinut nopeamminkin tehdä mutta ei kehdannut ja toisaalta niin hieno hän ei ollut, että olisi osannut tehdä pitkään valintaa ja vaivata hovia kyselemällä jos jotakin. Vaikka hän oli kohtuullisen tottunut ravintolassa kävijä ja matkailija, silti hän tunsi olevansa jotenkin vaivautunut palvelutilanteessa.
Alkupalaksi hän ajatteli syödä Homard froid sauce eufs poche`s kera. Hän yritti mutta ei kyennyt haraamaan vastaan - halulleen olla tilaamatta vielä annosta poisson froid en gelèe. Kiusauksia piti olla, ne olivat elämän suola ja niissä punnittiin miehen tahto ja selkäranka. Ja mikäpäs siinä kerranhan sitä taas reissun päällä oltiin. Pääruuaksi hän ajatteli tilata ensin kalaa Orly mutta tekikin viimehetkellä käännöksen ja tilasi filets de poisson grand-duc. Kalanseläke Grand - duc, jossa oli hyvin ohuita siivuja multasientä. Jälkiruuaksi hän ajatteli tilata palan Charlotte bavarouis kakkua ja sitten päälle vielä hyvät kahvit ja Courvoiserit mutta kotvan emmittyään tilasikin compote de pommes creme chantily` ja crepes à confiture. Hän huomasi olevansa hieman huppelissa sen verran luontevasti kaikki sujui.
Tarjoilija kysyi ottaisiko hän aperitiivin ja mitä saisi olla ruokajuomaksi. Hän vastasi; niin kuin jo sanoin, mielipiteeni ei ole muuttunut aperitiivin suhteen – siis – ei kiitos, ja ruokajuomaksi riittää kaksi pulloa kivennäisvettä – ei sitä ruotsalaista. Vichyä – Hartwallin Vichyä. Hän muutti sitten mielensä ja sanoi; voittehan pääruuan alkuun tuoda Skånelaista akvaviittia mutta yksi riittää ja lopuksi kahvin kanssa Courvoiser…niin no tuokaa nyt sitten yksi Vichy ja yksi Ramlösa, tasapuolisuuden nimissä. Häntä alkoi itseäänkin hymyilyttää tuo päättämättömyys juomien suhteen, se meni nousu päihtymyksen piikkiin. Tarjoilija soi hänelle pienen hymyn ja poistui tilauksen kanssa. Oliko se ollut tarjoilijasta hauskaa, tuskin, hänenlaisensa nainen tuossa ammatissa sai kuulla varmasti mitä erilaisimpia sutkauksia ja itseään hän ei pitänyt millään muotoa minään naistennaurattajana, päinvastoin, rakkaus oli vakava asia, rakkaus ja nainen, ja nainen oli osa rakkautta. Hän piti siinä suhteessa itseään normaalina, osasi tuntea rakkautta ja käydä töissä: tämähän oli sen partanaama Freudin lavea määritelmä normaalista, ajatukseen oli helppo yhtyä.

Samaan pöytään tuli pariskunta, noin nelissäkymmenissä, nainen hoikka ja siro, kasvot kauniit. Naisen kasvoja olisi katsellut mielellään kuten naista kokonaisuudessaankin. Mutta hänen miehensä joka istuutui häntä vastapäätä kasvoillaan ihmeellinen onnen ja riemun ilme, kuvotti häntä. Hänestä tuli jotenkin mieleen kuunaama tai idiootti tai molemmat. Vastenmielisyys. Ehkäpä mustasukkaisuus siitä, että tuolla miehellä oli mahdollisuus pidellä tuota naista, pisti hänet ajattelemaan niin. Hän tervehti heitä kohteliaasti ja jatkoi ruokailuaan. Vastapäinen mies yritti aluksi saada juttua aikaan mutta todettuaan työnsä turhaksi, luovutti ja keskittyi ruokailuun. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut olla kiinnostunut kanssamatkustajistaan niin paljon, että olisi antautunut sosiaalisen rupatteluun, ainakaan tuollaisen onnen Oinosen kanssa. Hän oli päättänyt jo matkan alussa, että ei solmisi mitään kontaktia kehenkään matkan aikana. Jollei tämä olisi nuori kaunis ruotsitar ja silloinkaan ei tarvitsisi puhua, naida vaan niin, että saisi keräillä hytin seinästä sinne lennelleitä irronneita punaisia varpaankynsiä, mutta se pelko oli turha.

Hän tunsi olonsa rauhalliseksi, eikä olisi millään suonut tuon rauhan rikkoutuvan. Tanssit ja muut riennot saisivat jäädä sikseen. Itse asiassa tanssi ja kaikki tuo hömppä oli hänestä yhdentekevää. Oli hänkin nuorempana käynyt tansseissa, friiduja iskemässä. Joskus oli onnistunut, joskus oli tullut vedettyä vesiperä. Niinpä niin.

Ateriointi sujui ilman kummallisempia episodeja, ruoka oli ollut exellent. Se oli ollut ehkä parempaa ja juuri hänen makuunsa, tuskin enempää olisi voinut vaatia, tuskin. Juomat olivat niin kuin pitikin, konjakki olisi voitu tarjoilla toki suuremmasta aromilasista, mutta nämä pikku yksityiskohdat eivät liiemmin häntä häirinneet. Pikkutarkka viilaaja olisi kyllä sanomista löytänyt. Tällaisia ihmisiä hän oli tavannut Helsingin Stockmannin tavaratalossa, hän kutsui heitä pers`reijiksi ja teki sen kernaasti ja halveksien ja maisteli tuota sanaa vielä suussaan pers`reikä, aivan juuri sellaisia he olivat, nuo töykeät mitään tietämättömät nousukkaat, kiipijät ja parasiitit.. Nimitys johtui noiden hienostorouvien suun ympärille muodostuneista rypyistä jotka muistuttivat anusaukkoa, mitä suurimassa määrin vain karvat puuttuivat - jaa ja nekin kyllä ylähuulesta tosin joskus löytyivät. Hummeri sai häneltä täyden kympin. Kokonaisuus ratkaisee ja se oli kahdeksan ja puolen arvoinen, siis kiitettävä. Tarjoilija toi laskun, hän laittoi rahat pöydälle ja nosti tuhkakupin painoksi seteleille – ikään kuin ne olisivat muuten joutuneet tuulen viemäksi, samalla hän mulkaisi vastapäistä miestä aivan kuin varoitukseksi ja iski naiselle silmää. Toden totta, hän sai vinkin takaisin, tuosta hyvästä nainen sai täydet arvosanat. Tippiäkin tarjoilijalle jäi paremman puoleisesti. Noustuaan hän pyyhkäisi suunsa ja suunnisti hyttiään kohti, päätti kuitenkin mennä laivan Tax Free myymälään, joka sijaitsi samalla kannella laivan peräosassa. Ennen poistumistaan hän vilkaisi vielä taakseen ja katsoi, kun tarjoilijatar poistui lanteet keinuen, hame oli niin piukka, että pakarat erottuivat selvästi, hän tunsi pientä kutinaa nivusissaan. Sitten hän kokosi itsensä ja suunnisti myymälään. Ei ollut suuren suuria hänen ostoksensa, yksi bensakäyttöinen matkamuistosytytin. Sitten hän laskeutui kolmannelle kannelle ja suunnisti hyttiinsä. Hytin ovella, ennen sisään menoa, vaistonvaraisesti pää teki käännökset ja silmät liikkuivat. Käytävä ammotti tyhjyyttään molempiin suuntiin.
Hytin numero oli 211. Puvun takin hän laittoi henkariin ja poikkipuulle laskosti housut, valkoinen paita siististi päällimmäiseksi ja kravatti siihen päälle. Sukat hän laittoi lavuaariin, hieroi niihin vähän saippuaa ja laski vettä päälle, purskutti muutaman kerran. Mukanaan hänellä oli vara-alusvaatekerta ja parit sukkaparit, puhdas valkoinen paita, varakravatti, kaulaliina, hattu ja ohuet nahkakäsineet ja pesuvälineet, eikä sitten paljon muuta, jotain pientä tarviketta ja tilpehööriä, jos sattuisi tarvitsemaan. Pestyään ja vaatteet saatettuaan ojennukseen hän kävi makaamaan vuoteelle ja pyöritteli käsissään juuri ostamaansa sytytintä. Käänteli sitä kädessään ja tutki, samalla rentoutuen.
Sytytin oli siro metallin kiiltävä ja sen keskiosa oli röpelöä, kuin kultaisia laineita, takana siinä luki Sverige-Finland, pohjassa oli kaksi ruuvia, toinen kiviä ja toinen sytytinbensaa varten, etupuolella komeili laiva valkoisena takanaan sininen taivas ja alla tummansinisenä kultaisia laineita läikehtivä meri – siinä valkoinen laiva kynti uljaan näköisenä ulapalla. Kuvan yläpuolella oli vielä teksti, S/S Birger Jarl. Laiva oli nimetty tuon Tukholman kaupungin perustajan mukaan. Sytytin oli kaunis, hieman naisellinen ja hän aikoikin antaa sen lahjaksi rakkaalleen, vaikka käyttäisi sitä nyt matkalla. Ei hän siitä pahastuisi, heidän rakkautensa oli kestänyt ja tulisi kestämään hamaan hautaan saakka, niin kuin hän oli papille luvannut. Papille tehdyllä lupauksella ei ollut mitään merkitystä hänelle sinänsä. Hän piti omalle sydämelleen annetun lupauksen.
Siinä hän vielä ajatteli, että minkälaisia lurjuksia papit oikeastaan olivat ja kuinka naurettavia kaapuineen, rituaaleineen ja tötsineen joita päässään kantoivat. Se oli kuitenkin sellainen asia tuo pappiasia, jonka hän hyväksyi, jollei joku nyt siitä vasiten alkanut väittelemään.
Ihminen oli ammoisista ajoista uskonut johonkin, ei kait kestänyt muuten elämän totuutta ja kovuutta ja hyvä niin, jos usko helpotti. Itse hän oli taipuvainen uskomaan parapsykologiaan, selvänäköön – hänelläkin oli usein tuollaisia ennakkoaavistuksia ja olipahan hän jotain joskus nähnytkin, kuten lukija hyvin tietää.

Ne näyt saivat olla hänen yksityis - omaisuuttaan. Teosofiset teokset olivat hänen mielenkiintonsa kohteena, hän oli aloittanut lukemalla ms. Besantin, Aikain Viisaus ja Ihminen ja Hänen Ruumiinsa. Noista kirjoista hän oli saanut jonkinmoisen kuvan teosofiasta. Hän uskoi, että tuollaiset korkeammat kyvyt olivat kaikkien saavutettavissa ja tulisivat olemaan joskus koko ihmiskunnan perintönä ja pelastuksena.
Selvänäkö oli hänelle miltei samanlainen kyky kuin näkeminen tai kuuleminen.
Eetterin nopeiden värähtelyjen joukossa on pieni ryhmä johon verkkokalvo kykenee vastaamaan ja ihminen aistii tämän valona, samoin korvan rumpukalvo kykenee vastaamaan erääseen hyvin pieneen määrään verrattain hitaita värähtelyjä. Niin hitaita, että ne voivat liikuttaa jopa meitä ympäröivää ilmaa. Tässä oli kysymys kyvyistä ja siitä mille herkkyydelle olimme virittäytyneet.
Jotkut aistivat asioita mitä taas toiset ovat täysin kyvyttömiä huomaamaan.

Valitettavasti nykyinen tiede ja maailma ja siihen liittyvä hamstraaminen ja ahne rahan himo latistaa henkisiä kykyjä. Ihmiset ovat eksyneet tieltä tai menneet liian laveaa tietä. Asia oli hänen mielestään täysin ymmärrettävä. Kehityksen kulku tiettyyn suuntaan on ollut niin kova, ettei ihminen ole siihen kyennyt mukautumaan. Niin kuin nyt esimerkiksi nopeudet, jotkut autot saattoivat helposti yltää 100km tuntinopeuteen ja ylikin. Ihmisen perimä oli kehittynyt hitaasti, ei se noin vain sopeutunut tuollaiseen vauhtiin, kehitykseen oli mennyt tuhansia, kymmeniätuhansia vuosia. Tieto ja kokemus jota oli kertynyt vuosituhansien aikana, romutettiin mistään piittaamatta. Lääketiede ei enää keskittynyt ihmiseen kokonaisuutena ja siinä samassa se oli romuttanut lähes kokonaan vanhan tieteenalan – kansanlääkityksen, ei nähnyt siinä olevia voimavaroja.

Jos, jotain ei voinut tutkimuksella osoittaa, sitä ei ollut olemassa. Skeptikot olivat hänestä onnetonta ja säälittävää porukkaa. Uskottomia uskovaisia - suorastaan ääliöitä, mutta kai se heistä oli kivaa.

Oli oikein tällaisten epäilijöiden kerhoja ja yhteen liittymiä, missä naureskeltiin ja pilkattiin kaikkea sitä mitä meidän aisteillamme ei voinut havaita. Eivät käsittäneet, että meidän aistimme olivat meidän, meille tähän maailmaan luodut, tähän maailmaan ja tähän ajan suureeseen, muuten maailmamme olisi mennyt pirstaleiksi. Sen tähden Jumalaa ei voinut kukaan nähdä, koska hän oli kaikkialla ja kaikessa kaiken aikaa, oli ollut ja on oleva. Miten siihen ihmisen muutamalla vajavaisella aistilla olisi pystynyt. Mutta, jos oli herkkänä ja sielu avoinna, malttoi mielensä ja nöyrtyi ja odotti vaan, saattoi joskus tuntea taian, tuntea tuon salaperäisen voiman ja aistia tulevaa – tulevaa ja mennyttä - tulevaa. Tahtoperäisesti, ja tahdottomasti, ne vaan yhtäkkiä tulivat - aavistukset ja tunteet, ei sitä tiennyt mistä ne tulivat sellaiset ennakko ilmoitukset. Sellaisia ihmisiä hän kadehti, joilla tämä herkkyys olla virittäytyneenä oikealle taajuudelle ja jotka sitä kykenivät toiselle vastaanottavaiselle sielulle opettamaan.

Ihmisen kateus toisen ihmisen maalliseen menestykseen oli jo kauan saanut alkeellisuudessaan tuomionsa hänen mielessään. Mielellään nämä kadehdittavaksi itseään luulevat haukkuivat muita kateellisiksi. Olette vain kateellisia, tekisitte itse töitä ja raataisitte, perkele tässä joutuu elättämään kaikki saatanan pummitkin.” Hän ajatteli, että syyllisyys tästä ylenpalttisesta hamstraamisesta ja varojen keruusta oli kaventanut näiden ihmisten elämän niin, että syyllisyydentunnoissaan heidän oli jaettava syyllisyytensä muiden kanssa. Nämä ihmiset olivat myyneet sielunsa lemmolle ja edustivat sitä kaikkein säälittävintä ihmistä. Hänestä oli alkanut tuntua, että jotain tapahtuisi, sitten hän vaipui uneen vaatteet päällä.

Uni
Myönnetään lupa Richard Ekholmille
vapaata kulkua varten Oulunkylän ja Helsingin välisellä rautatiellä.
OULUNKULÄ 9.1.18
KOTTBYN punaisen kaartin ESIKUNTA
Richard katseli kulkulupaa. Asemalla oli aseistautuneita miehiä punaiset nauhat käsivarressaan tai sitten nauhat menivät olan yli ja tulivat kainalon alta. Punaisia oli kerääntynyt asemalle muutaman kymmenen miehen joukko. Sotilaallisen näköinen punapäällikkö lähestyi häntä ja kysyi?
- Onko teillä asetta ?
- On Browning 7.65.
- Miksi teillä ei ole punaista käsivarsinauhaa. Esikunnasta on tullut määräys, kaikkien, siis teidänkin on liityttävä kaartiin. Nyt heti. Kai te sen käsitätte, tulette tänne kuin joku rosvopäällikkö ilman nauhaa tai tunnusta, teidät voitaisiin ampua vihollisena.
Richard aikoi pelata aikaa ja katsoi paremmaksi suostua, koska ei halunnut joutua vainon kohteeksi tai sala-ampujan yllättämäksi. Hän tiesi, että sellaistakin oli sattunut.
- Mihin te muuten olette matkalla.
- En oikeastaan erityisemmin mihinkään. Olen matkalla kotiini, vanhempieni luokse. Heillä on talo Oulunkylän läntisellä huvila-alueella. Olin koko kesän purjehduskauden töissä kalasumpussa, kerättiin Itäisen Helsingin kalastajien saaliit yhteen ja kuljetettiin ne sitten Kauppatorille myytäväksi ja nyt olen menossa vanhempiani tapaamaan. Se ei nyt oikein luonnistu, meinaan se kalastaminen tähän aikaan vuodesta.
- Vai oikein talo ja huvila-alueella ja ei kalastus luonnistu, kuulkaahan minä te minua oikein pidätte? Kuulkaahan - te menette nyt kaartin esikunnan sihteerin matkaan, hän antaa teille punaisen nauhan, jonka te laitatte käsivarteenne, sen jälkeen ja siksikin, että teillä on tuo ase, menette neljän miehen partioon, jonka johtajana toimitte te. Teette kotitarkastuksen Grippen nimisen perheen luona. Heidän poikansa on porvari ja valkoperkele. Jos ja kun saatte hänet kiinni, tuotte hänet viivyttelemättä esikuntaan tai… toimitte tilanteen mukaan. Käsitättekö te tehtävän – täysin? Omituisinta oli, että puhuttelija tunsi hänet kyllä ja oli nyt kuin ei tuntisikaan. Hän aavisteli veljensä etukäteen suunnitelleen kohtaamisen ja järjestäneen tapahtumien kulkua ennalta. No näytellään nyt sitten, hän ajatteli. Tuo punapäällikkö tiesi kyllä hänet taitavaksi aseenkäsittelijäksi mutta mitä hittoa tämä nyt oli. - kyllä käsitän. Sitten punapäällikkö huusi hänen peräänsä, paskat te missään kalasumpussa ole olleet, perkele, vasta pojankoltiainen mutta tarvitsen teitä, pääsette hommiin.
Gripenien poikaa ei talosta löytynyt eikä muutakaan erikoista. Miehet joita johtamaan hänet oli määrätty; alkoivat vaatia, että isä Grippen oli vietävä kaartin esikuntaan kuulusteluja varten. Hän näki kuinka hopea esineitä hävisi miesten ahnaiden takkien syövereihin. Pienen kinastelun jälkeen päätettiin, että isä Grippen lähtisi esikuntaan. Hänelle ja hänen vaimolleen luvattiin, että he pääsevät pian takaisin, korkeintaan pari tuntia vie. Jo pari kilometriä Grippenien talosta rupesivat miehet vaatimaan, että ukko on ammuttava. Eräs heistä oli ollut mukana ampumassa jotakuta talollista ja päässyt tappamisen ja pikkurosvoilun makuun. Richard ei halunnut moiseen rikokseen ryhtyä ja sanoikin, että pääesikunnasta oli tullut määräys jossa kiellettiin kaikki tappamiset ja murhaamiset. Hän lupasi ilmoittaa asiasta eteenpäin, jos ukolle tapahtuisi jotain. Silloin yksi miehistä huusi!
- Saatana sä tapat ite ton porvarikäppyrän, perkele. Sitten huutaja tarrasi vanhusta käsipuolesta ja alkoi retuuttaa tätä metsään. He kaatuivat tietä reunustavaan ojaan, Grippen löi silmäkulmansa niin, että veri alkoi siitä norona juosta poskipäälle ja tippui kuuraiselle ojanpenkereelle.
- Kohta näät kun hurme virtaa, saatanan verenimijä; mies uhosi. Richard aikoi huutaa jotain mutta samassa hänen ohimolleen työnnettiin kylmä metallinen kiväärin piippu.
-Sä kuulit kyllä, perkele, nyt sä meet ja tapat ton äijän sillä Sun pistoolilla, tai mää ammun sut ton äijän kanssa samaan kasaan kuin koiran; sanoi hänen takanaan seissyt mies.
Miehet tähtäilivät häntä kiväärit tanassa ja tuima ilme kasvoillaan.
-Mee nyt ja tapa!
Hämmästyneenä hän huomasi siinä seisovan hänen Valdemar veljensä omituinen vahamainen hymy kasvoillaan ja kehottavan.
- Mee ja tapa se veljes mieliksi, kerran se vaan kirpaisee – tee nyt veljellesi mieliksi, meet ja ammut sen.
Richard meni kuin huumaantuneeksi, pää tuntui paksulta ja ohimoissa tykytti ja metsänreuna eli ja keinui. Hän hyppäsi ojan yli. Isä Grippen oli sidottu punaisella nauhalla puuhun kädet selän taakse, pää oli painuksissa ja veren ja kuolan tahrimasta suusta kuului voihketta. Kyyneliin sekoittunut veri tahrasi vaatteet ja tippui valkealle maalle. Siihen taakse oli ilmestynyt Mr. Seed, äiti ja isä ja muitakin ihmisiä, hämillään hän otti taskustaan Browningin, asetti piipun tuon vanhuksen otsalle – katsoi yleisöön vielä kuin toivoen esityksen päättyvän ja kuulevan armeliaat aplodit mutta kaikki huusivat silmät pelkkinä suurina ja punamustina tulisina kekäleinä – tapa, tapa, tapa, ja hän katsoi kuin ulkopuolisena kuinka sormi koukistui ja veti liipaisimesta, iskuri nousi…ja naks, kuului voimakas jymähdys ja luoti lävisti otsan ja meni takaraivosta ulos ja puun takana veri suihkusi ja pisaroi valkealle maalle. Saatana sataa verta joku huusi. Kaikki kirkuivat yhteen ääneen ja hän tunnisti päänsä halkeavan. Hänen sielunsa oli synkempi kuin pimein yö ja eletty elämä muuttui tuhkaksi. Äiti ja isä huusivat kilvan, hyvä poika, hyvä. Jostain kauempaa pimeästä usvasta liukui hautausmaa kohti, se tuli lähemmäksi, haudoista ojenteli luisia käsiä ja pääkalloja jotka nauroivat musta suuaukot levällään, murhaajaan, murhaajaapa, murlehekaljaa, mullekaljaa, mulle kaljaa kanssa, Hän säpsähti hereille, jossain hytin oven takana joku huusi; mulle kaljaa kanssa, anteeksi saisinko olutta kultaseni hah. Sitten äänet loittonivat ja hytin ovi kolahti, kuului naisen naurua.

Lauri Enqvist ja Johannes Mäki

Pojat seisoivat laivan kannella parhaat päällään ja se ei ollut paljon. He kuiskivat hiljaa toisilleen ja väliin katselivat ulapalle.
Late oli kahdenkymmenen ja Jussi yhdeksäntoista. He olivat päättäneet lähteä leveämmän leivän perässä ruotsiin. Johannes Mäki oli pientilallisen poika, vajaat kuusitoista hehtaaria maata, joista kymmenen savipeltoa. Oli tullut isän kanssa riitaa ja tämä oli laittanut pitkin maantietä. Se oli silloin kirpaissut aika kovasti mutta nyt hän jo haistatteli asialle pitkät. Lauri Enqvist oli taas talollisen hulttiopoika, joka mieelummin lähti maailmalle kuin jäisi peräkylään ja jättäisi elämänsä elämättä, eikä hän mitään torpan Maijaa halunnut ruveta raitille saattelemaan. Pojat olivat yksissä tuumin muuttaneet Helsinkiin. Hyvähän heillä oli ajatus ollut, etsiä työtä ja sitten avioitua ja perustaa perhe. Kaupunki ei vaan halunnut pojille parastaan tarjota ja kaverukset olivat joutuneet huonoon seuraan. Eivät he stadilaisten jengeihin päässeet, ei. Olivat asemanseutuvilla pyörineet muiden työttömien kanssa ja juopotelleet. Satunnaisesti he olivat tulleet ryöstellyiksi joitain humalaisia ja vieneet muutamia käsilaukkuja. Tyttöjä heillä ei pahemmin ollut. Asuttu oli sukulaisimmeisen kämpillä, kaikki oli jotenkin niin irrallista.
Olivat ennen laivaan tuloaan ryypänneet, ja nyt laivassa oli matkakassa oli huvennut olemattomiin, rahat valuneet turhuuden markkinoille. Sitten he olivat illan hämärtyessä päättäneet yhteistuumin mennä katsomaan ryöstöaikeissa sopivaa uhria. Polttelivat muina miehinä pikkusikareita ja hämmästelivät suuntiinsa, etsien sopivaa uhria. Lieksan poikia maailmalla.
Herääminen

Kesti kotvan aikaa ennen kuin hän sai ravistelluksi itsensä hereille. Silloin tällöin hän näki painajaisia mutta kummalliseen paikkaan tämä nyt oli tullut. Vaikka eiväthän unet kyselleet aikaa eivätkä paikkaa, ne elivät omaa itsenäistä ja omalla tavalla todellista elämäänsä kuin parasiitit kasvissa. Olivatko ne osa kokonaisvaltaista ihmistä vai erillistä omaa elämäänsä eläviä - ei, ne olivat lähisukulaisia - niin kuolema ja uni olivat lähisukulaisia. Sielläkin nukkui hän joka elämässä oli...hmm. Kuolleen ihmisen me sanomme nukahtaneen. Uni on koulu kuolemaa varten, joka ilta nukahdat ja kuolet, nukahdat ja kuolet. Oppii nukahtamaan ja kuolemaan, ei se sen vaikeampaa voi olla. Hän hengitti sisään ja sanoi; ”sinun käsiisi ” ja hengitti ulos ja sanoi; ” annan henkeni”. ”Oi yö, oi yö, tyttäreni yö.” Hän huomasi miettivänsä, oliko unennäkö yleensä tervejärkistä puuhaa. Unessa niin kuin hän oli ajatellut, kuollaan ja taas herätään elämään. Oliko silloin unennäössä varaa yhteenkään väärään liikkeeseen? Oliko se tie tai ovi toiseen huomioon.

Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyhkeen kulmalla, siitä hänen mieleensä tuli mummi. Tämä oli pessyt hänen ollessaan pieni kostutetulla pyyhkeellä lasten kasvot. Hän muisti elävästi sen erikoisen hajun joka vetisestä pyyhkeestä oli jäänyt. Mielenkiintoiset unimietteet hän päätti säästää, nyt piti saada raitista ilmaa.

Hän ajatteli mennä haukkaamaan happea laivan kannelle. Vetäisi ehkä yhden jymysätkän tai sitten vain nauttisi raikkaasta meri-ilmasta. Hän tuli siihen tulokseen, että oli juonut sen verran vähän ja tullut vain pikkuhuppeliin ja niin krapula oli yllättänyt, hissuttanut uniin. Niin sen täytyi olla, juomisen kanssa piti olla tarkkana, ei voinut juoda kuin vähän tai siten reilusti känniin saakka. Ei ollut mitään välimuotoja – välitilahumalatiloja oli vain lasillinen tai kaksi tai sitten vaihde kolmoselle ja täysi rähinä päälle. Tällä matkalla hän ei joisi enää mitään. Mr. Lorenz olisi poikkeus. Hänen kanssaan oli juotava, muu ei tullut kysymykseen ja sekin vaati omat pikku järjestelynsä. Mr. Lorenz oli vaativa juomiensa suhteen, tietyllä tavalla. Olihan tässä kysymys nyt hieman toisenlaisesta… Hän puki vaatteet yllensä ja kaivoi kapsäkistä sinisen kaulaliinan jossa oli punaisia salmiakkikuvioita ja veti nahkahanskat käteensä. Katse kiersi hytin, tarkisti. Käsi koplasi taskut, kaikki oli niin kuin pitikin. Hän avasi hytin oven. Katsoi käytävän molempiin suuntiin ja kuulosteli. Jostain kuului jotain, voihkinaa tai jotain epämääräistä. Kolaus - voihkaisu. Hän terästi kuuloaan, pari hyttiä eteenpäin siis keulasta taaksepäin oikealla hänen hytistään… kuului jotain. Hän käveli oven taakse ja kuunteli. Silloin hän tiesi mitä ja mistä äänet tulivat. Pariskunta joka oli melunnut käytävällä ja näin herättänyt hänet.
Nyt se kuului selvästi – ah, ah, aah, ja vuode kolahteli työntöjen tahtiin. hän ei jäänyt kuuntelemaan enempää, vaikka olisi itsekin mieluusti uittanut kapulaansa noissa liemissä ja juuri siksi ei jäänyt enempiä kuuntelemaan ja itseään kiusaamaan, niin masokisti hän ei sentään ollut.

Lämmin tuuli tuli kovaa vastaan mutta tuntui lempeältä, yö oli sinisen musta, laivan valot heijastuivat tummana läikehtivään veteen. Ilma tuntui paksulta ja lämpimältä jostain leyhähti hänen nenäänsä pikkusikarin tuoksu. Se tuntui vain häivähdyksen ja häipyi synkkään pimeään. Hän nojasi kaiteeseen ja katsoi mereen, tuuli selvitti ja rauhoitti ajatuksia, hiukset se takkusi. Moottoreiden tasainen ääni oli rauhoittava, olo alkoi kokonaisuudessaan tasoittua. Sitten hän ajatteli, että mitä ihmettä hän tekee laivalla ja kuinka tästä kaikesta selviää. Tämä matka jää viimeiseksi työmatkaksi. Sen hän siinä lupasi, tumman taivaan ja tähtien ollessa todistajina.
Hän katsoi ylös tähtiin ja ajatteli, että hän oli oikeassa ja tulisi tekemään oikein, tunne syveni hänessä ja sai hartaan varmuuden. Hän sanoi hiljaa; ” liekissä on valo, joka on Jumala sinun sielussasi.” Sanoi vielä; ”isä - Abba, en anna muiden valojen koristaa niitä hauraita askeleita, jotka arvaan ottaa, kuin sen joka minua ohjaa ja leimuaa sydämessäni, voitto sinulle – Kristus minussa.” Tuota hän ei ollut aikoihin sanonut, eikä ollut ajatellut nytkään sanoa, se tuli tuulen mukana hänen mieleensä, oli kait taas kiertänyt pallon kertaalleen ja tarttunut sitten hänen korviinsa. Taas hän tunsi pikkusikarin tuoksun nyt voimakkaampana. Se palautti hänet takaisin laivaan ja sen kolmannelle kannelle laivan peräosaan. Siihen hän tallasi jalkansa jottei lähtenyt leijumaan. Polkaisi jalat maahan sanoen; ”maasta olet sinä tullut, maa tullut auringosta, me olemme aurinko.”

Sitten hän valpastui, sikari tuoksui ja kuului puhetta. Kaksi nuorehkoa miestä käveli horjahdellen häntä kohti. Hän ei katsonut miehiin, katsoi vaan taivaalle ja näki miehet - arvioi ja toivoi, menkää ohi, menkää ohi.
– Onkos ukolla viinaa tarjota?
– En juo
– äijä ei ryyppää, mikäs äijä se on joka ei ryyppää häh hää
Hän ei vastannut, ei enää tarvinnut.
– heitähän vähän kilisevää tai anna koko lompakko vai haluatko kastua; uhosi runsaammin lihaksilla varustettu kaveri tai suurempi ainakin kooltaan.
– No lompakko saatana tänne nyt, toinen hölötti ja toinen virnuili vieressä.
Sen hän kerkesi vielä ajattelemaan, että kuinka vihaa tuollaisia tyhjän virnuilijoita, jotka pakenevat tuo mitäänsanomattoman epäadekvaatin hymyn taakse, kuten natsit, jotka virnuillen katsoivat toisten marssia hautoihin. Ja tämä viha antoi vielä lisä ytyä hänen liikkeelleen.
Potku lähti nopeasti ja kokojalan voimalla, se tömähti isompaa kaveria nivusiin, tämä voihkaisi ja taipui. Hän käännähti nopeasti, vei toisen sällin käden selän taakse, nivelside repesi rusahtaen. Tarrasi toista miestä hiuksista ja rojautti tämän pään laivan kaiteeseen. Hän kääntyi ja potkaisi pystyyn pyrkivää kaveria leukaperiin tämä kellahti taaksepäin ja pää kolahti laivan kanteen – tähtikaruselli lähti pyörimään. Hän kietoi liinan kasvoilleen, hetken hän jo ajatteli ja käsi kävi povessa…mutta ei tarvitse totesi sitten. Toinen oli tuupertunut kannelle ja yksi hammas törrötti laivan puisessa kaiteessa. ”Pehmeää puuta”, hän sanoi hiljaa.

Lauri ja Jussi olivat vaiteliaita miehiä mutta elossa, he eivät olleet tunteneet kuoleman läheisyyttä, viina oli vienyt aistit ja kokemus ei osannut kertoa. Eivät olleet kuolemaa koskaan edes tosissaan ottaneet, se oli vanhojen ihmisten murheita.
Muutaman vuoden kuluttua Lauri kuoli Slussenilla. Deliriumissa toinen suomalainen leikkasi Laten pään irti, veri syöksyi kaulavaltimoista korkeana suihkuna ja tahrasi Svean kuninkaallista maaperää. En finne igen, Lieksan poika oli päätön mies ja kuollut kuin kivi, maa halasi omansa.

Sitten hän käveli laivan etuosaan ja siitä toiseen käytävään ja poikkikäytävästä oikealle ja katsoi, ketään ei näkynyt, meni käytävään, avasi hyttinsä oven, meni sisään. Ei sytyttänyt valoja ja istui sängynreunalle.
Riisui sitten vaatteensa laskosti ne kauniisti. Meni sitten vuoteeseen ja koetti pulssiaan, 72. Hän nukahti melkein heti – ehti enää ajatella, hyvä, että on lankkia mukana, sitten nukahti. Hän nukkui makeasti pitkälle seuraavaan aamuun ja näki unta tyttärestään, joka oli maailman suloisin lapsi leikkimässä kukkakedolla, uneen tuli myös vaimo joka silitti hänen jo hieman harmaita ohimoitaan. Hän sai rakastaa ja häntä rakastettiin – kuun valo tuli verhon raosta hyttiin ja tervehti nukkujaa loisteellansa, myötämielisesti ja kaihtaen herättämästä. Tummanruskea nahkakäsine tippui sängyltä, metallinen nyrkkirauta vierähti lattialle.

Enot ja tädit

Ensin tietoisuuteen tuppautui hajut sitten äänet ja lopuksi hän erotti pehmeätä valoa. Loikoili siinä sängyllä silmät kiinni. Laivan tasainen ääni ja pieni keinahtelu siivittivät ajatuksia ja tuntui hyvältä. Hän kuvitteli killuvansa äitinsä kohdussa ja kuulevansa äänten joukosta tuttujen ihmisten ääniä; äidin, isän, setien, enojen, tätien ja pienten veljiensä ja siskojensa iloisia äännähdyksiä näiden puuhaillessa leikkejään. Kaikki oli tasaista rauhallista vaaleanpunaista ja kellertävää hiljaista liikettä, tyyntä, pehmeää huminaa ja seasta kuului ääniä joista hän ei ymmärtänyt mitään. Äänet kuuluivat kovempaa ja välillä oli hiljaista – rauhaisaa - pehmeää valoa - lämmintä ja suloista. Hän tunsi olevansa keskellä olemusta, ei syrjässä vaan keskellä syvässä olemuksen tilassa. Jokin eli hänessä. Ei ollut tarvetta piiloutua tai valittaa. Hän olisi ollut valmis antamaan itsensä siinä paikassa. Hyvän toista tuntia hän nautiskeli ja vaipui sitten ajattelemaan menneitä.

Amerikka
Alus oli lähtenyt syksyllä 1923 Hangosta – Hulliin ja joutunut vuosisadan kovimman myrskyn kouriin Pohjanmerellä, jossa aallot olivat kerrostalon korkuisia, teräviä ja aaltojen väli oli lyhyt.
Arcturus oli laivan nimi, se oli lähtenyt lauantaina Hangosta ja keskiviikkona joutunut ankaran myrskyn kouriin, voimakas ristiaallokko aiheutti laivalle huomattavia vahinkoja. Pelastusveneitä oli sinkoutunut mereen ja kolme niistä oli täysin murskautunut. Osa hyttien ja tupakkasalongin sisustuksesta oli mennyt lähes korjauskelvottomaan kuntoon. Alus joutui hakeutumaan turvaan Esbjergiin. Keskiviikko iltana laiva saapui perille Saksaan. Aluksen kunnostamistyöt kestivät pari päivää. Laivaan asennettiin uudet pelastusveneet ja suurimmat ja kriittisimmät vauriot korjattiin. Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö oli järjestänyt mahdollisuuden jatkaa matkaa Tanskalaisella aluksella mutta järkytyksestä huolimatta suurin osa, lähes kaikki matkustajat päättivät jatkaa matkaa Arcturuksella. Se oli kolmeenkymmeneen vuoteen ensimmäinen kerta, kun Hangon ja Hullin välisellä linjalla laiva oli joutunut niin kovaan myrskyyn, että oli ollut pakko hakeutua hätäsatamaan. Nuo pari päivää hän vietti korttia pelaillen muutaman suomalaisen kaverin kanssa. Oli oikeastaan aika hauskaa, kaikilla oli sama kokemus ja jotensakin yhteinen päämäärä ja yhteneväiset toiveet tulevaisuuden suhteen. Heistä tulisi vielä jotakin, maailmalle näytettäisiin, ei tänne turhaan ollut tultu räpeltämään äiti maan syliin.
Jonkin lantin hän siinä pelissä voitolle jäi, ei paljon, panokset olivat pieniä ja kaikki tarvitsivat rahansa määränpäässä. Se oli niin kirkkaana mielessä, että kenellekään tuskin tuli edes mieleen isommat pelit.
Silmät ummessa hän ajatteli, lillui väreissä ja maailmoissaan. suu hymyssä silmät suljettuina ajatteli, että ei ollut alkanut onnellisten tähtien merkeissä se matka. Naurahtipa ääneen ja tuumi matkaa; oksennusta joka paikassa, rikkinäisiä laseja ja pulloja, tuoleja ja pöytiä joiden kiinnitysketjut olivat katkeilleet. Oli suoranainen ihme, että henkilövahingoilta vältyttiin. Hemmetti, mikä matka se oli ollut, näin jälkikäteen ajatellen.
Hän oli lähettänyt Esbjergistä sähkösanoman jossa luki; Esbjerg Hk55 12w 20 14 44 – Haaksirikko kaikki pelastettu. Saavuttuaan Englantiin lähetti hän toisen sähkösanoman jossa toivotti ”hauskaa joulua kaikille – olen Liverpoolissa – voin hyvin”.
Kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä joulukuuta lähti R.M. S Laconia kohti New Yorkia.
Hänellä oli kolmannen luokan lippu. Laiva oli lastattu jos jonkinlaisella matkustajalla. Oli siirtolaisiksi pyrkiviä perheitä, yksinäisiä onnenonkijoita, eri kansallisuuksia ja erirotuista porukkaa. Kolmannen luokan general Roomissa oli koripunoksiset kalusteet. Kolmannessa luokassa oli myös kävelykansi ja suuri dining room. Hytti oli neljälle matkustajalle, siinä oli kerrossängyt ja päädyssä pesukomuutti. Hyttikaverit olivat melko hiljaisia pohjanmaan poikia, joten matka kului tasaisen tappavasti. Pieni jännitys tuppasi kuitenkin nipistelemään vatsanpohjaa. Ikkunaa ei hänen hytissään ollut. Pitkän ja melko raskaan merimatkan jälkeen laiva saapui New Yorkiin.

Alkuselvittelyjen ja karanteenin jälkeen hän suunnisti hotelliinsa, joka oli Grand Union Hotel. Hotelli sijaitsi 32. kadulla at Madison Avenuella.

Hänellä ei ollut aikomus jäädä Yhdysvaltoihin vaan jatkaa matkaa pikimmiten Kanadaan Montrealiin.

Hotellilta oli hyvät yhteydet NY:n rautatieasemille, Pennsylvania asemalle ja New Yorkin keskusasemalle sekä Lacawanna ja Erie asemalle. Hotellissa oli 200 huonetta joista puolet oli varustettu suihkulla. Hän tunsi elävänsä ja olevansa maailman kansalainen, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun hän katseli tuota jättiläiskaupunkia ja sen käsittämättömän suuria taloja, ihmispaljoutta ja liikennettä. Etenkin ihmispaljous ja tummat neekerit sekä italialaiset makaronit ja kiinalaiset vinosilmät erottuivat katukuvassa. Näillä oli oikein omat kaupunginosansa, joihin sitten muilla ei oikein ollut asiaakaan, jos välitti säilyttää henkiriepunsa. Rikkaat ja kerjäläiset loivat voimakkaan vastavaikutelman ja kaikesta näki, että maa eli lamakautta vaikkakin tavaraa oli erilailla ja erilaista kuin koti Suomessa. 1920 oli astunut voimaan kieltolaki, joka ei kylläkään mitenkään tuntunut vähentävän juopuneiden määrää. Salakuljetettu viina virtasi kaupunkiin. Mutta hän oli lähdössä Kanadaan ja ehkäpä Alaskaan kultaa kaivamaan.

Ensin hän tekisi töitä Montrealissa ja hankkisi varusteet. Hänellä oli The North Western Employment Agencyn toimiston kortti joka sijaitsi Montrealissa, sieltä hän aikoisi saada itselleen kunnollista työtä. Kortissa luki; we supply men of all nationalities and for all kinds of work.

Hänen seistessään hotellin aulassa joku koputti häntä vasempaan olkapäähän. Kääntyessään hän näki keskikokoisen tummahiuksisen hoikan miehen joka tarjosi hänelle kättä. Tervehdittyään leveästi hymyilevää miestä, ojensi tämä hänelle käyntikorttinsa jossa luki; Leon Lorenz, Real estate and insurance. Silloin hän ei vielä tiennyt alkavasta pitkästä ystävyydestä, eikä hän silloin tiennyt mitään vielä Tio sen`Sassosta, tulisi kyllä tietämään ja tämä kohtalo käänsi hänen elämänsä kulkua kuin raidemies junan vaihdetta. Vaihteet tulevat ja menevät - on valittava mitä raidetta lähtee kulkemaan, eikä niissä kaikissa ole suinkaan viittaa, joka kertoisi määränpään.

Tor
Näläntunne keskeytti sinänsä mielenkiintoisen muistelun. Meriaamiainen alkoi jäytää ajatuksia, kuin mummo taikinaa. Hänellä oli nälkä. Kello oli sopivasti puoli yhdeksän. Hän peseytyi, puki päälleen ja suunnisti neljännen kannen ravintolaan johon oli katettu aamiainen. Ravintola oli tyylikäs, valkoiset pöytäliinat ja tarjoiltu aamiainen maistui aina hänen mielestään jotenkin erityisen hyvältä. Oli jotenkin itsetuntoa hivelevää, kun sai vain istua pöytään passattavaksi. Sellaisen ylellisyyden hän soi itselleen mielellään ja kaiken lisäksi se oli ihan eri asia kuin iltakarkeloiden tarjoilut, jotka olivat enemmän tai vähemmän viinanhöyryisiä itsestäänselvyyksiä. Aamuateriaksi hän otti kupin mustaa kahvia, paahtoleivän ja appelsiinimarmeladia sekä puolikovan kananmunan. Ehdottomasti puolikovan, mieluummin hän olisi ottanut löysän kahden minuutin munan mutta eivät kuitenkaan olisi osanneet laittaa. Siihen olivat syynä tietyt terveyteen liittyvät seikat ja uskomukset. Hän oli nimittäin lukenut, että löysän kananmunan ravintoarvo oli huomattavasti korkeampi ja siinä oleva e-vitamiini auttaisi kolesterolia eliminoitumaan pois. Ja siksi toisekseen hänelle oli myös kertonut asiasta urheilumaajoukkueen lääkäri, joka aina kehotti häntäkin siirtymään mieluummin kasvisrasvoihin ja leivän päälle margariinia. Hän olikin ostanut Ramaa mutta todennut sen jotenkin eltaantuneen rasvan makuiseksi. Ja oli myös liikkunut villi ja sitkeä huhu, että margariineihin käytetään raaka-aineena kissan rasvaa. Saksassa ilmeisesti jotain ylilyöntejä olikin tapahtunut sodanjälkeisissä ankeissa olosuhteissa, jälleen kelpasi ihmisliha ja kissanraadot nälkäisille ihmisille.
Hän huomasi heti tuon miehen, jonka hän oli havainnut Helsingissä lähtöpäivänä Olympialaiturilla pukeutuneena beigenväriseen asuun ja jolla oli nenässä tuo huomiota herättävä arpi. Mies istui yksin kahden hengen ikkunapöydässä. Miehestä huokui kuitenkin hyvin syvä kaipuu ja sosiaalisuus. Kasvoissa oli tietty lempeys, lähes uskonnolliseen vakaumukseen heränneen miehen kuulas kirkkaus. Silmät kertoivat avoimuudesta, joskin niistä näkyi myös tietty määrätietoisuus ja miehen katse oli itsevarma ja kertoi luottamuksesta itseensä. Alansa ammattilainen.

Jotenkin siinä hän sai varmuuden, tuo olisi hänen miehensä.

Hän löi lukkoon ajatuksen tehdä tuttavuutta miehen kanssa. Eikä pelkästään seuran halusta.

Motiivina oli myös oman hyödyn tavoittelu ja tarkoituksenmukaisuus, joka kyllä pyhittäisi keinot. Vaikkei pyhittäisikään, hän tarvitsisi tuota miestä, hyvä seura olisi aina tarpeen.

Hänen mieleensä juolahti jostain kysymys siitä voiko Jumala olla todella ihmisestä kiinnostunut. Näin kristityt ajattelivat, luottamus oli suuri. Yhteys kaiken olevaisen kanssa oli toinen juttu, niin kuin itämaiset uskoivat mutta että, persoonallinen jumala olisi kiinnostunut ihmisestä, yksittäisestä ihmisestä ja hänen tekemisistään? Pitikö kaiken takana olla hyvä tarkoitus ja rakkaus, totuus, puhdas mieli ja oliko ihminen vastuussa Jumalalle. Mistä tiesi, että toimi oikein. Eikö ihminen sen kaikilla tasoilla tavoitellut omaa hyötyä, jonka motiivina toimi usein kateus, puhdistamaton mieli ja teeskentely.

Hän käveli miehen luo. Kysyi:
– Onko pöydässä tilaa yhdelle nukkavierulle matkustajalle. Olen Rainer Rosenberg. Hyvää huomenta vaan ja anteeksi, jos häiritsen. Näinkin teidät lähtöselvityksessä ja ihailin tyylikästä asuanne.
– On kyllä, olkaa hyvä ja istuutukaa, ette häiritse lainkaan, mukava jutella jonkun kanssa; tuli luonteva vastaus.
– Ja kiitos kohteliaisuudesta, olen Tor Saravuo ja liikematkalla, menossa Tukholmaan, entä te; huvi vai liikematkalla.
– Liikematkalla lähinnä ja jotain pientä tietysti tulee ostettua koto Suomeen, tuliaisiksi, itselle ja lapsille...niin ja vaimolle tietysti. Suomesta, kun ei saa kaikkea tarpeellista namua.
Pitkään he juttelivat niitä näitä ja ihailivat kaunista merimaisemaa. Aallot kimaltelivat aamuauringossa ja nostivat keskustelijoiden tunnelmaa ja vapauttivat heidät tuttavalliseen jutusteluun.
Rainer:
– Tapaan Yhdysvaltalaisen liikemiehen ja pyytäisin teitä huomisiltana illalliselle meidän kansamme ravintolaan, voisimme mennä Wasagatanille pieneen saksalaistyyliseen ravintolaan ja sieltä jatkaisimme ehkäpä Teatteri ravintolaan ja sieltä ties minne, minun laskuuni tietysti. Vietettäisiin oikein mukavaa iltaa Tukholmassa. Mitä mieltä olette? Ei kai`tämä ole liian rohkea pyyntö? Vaikutatte mukavalta ja reilulta mieheltä.
– Huomenna ei käy mutta anteeksi kylläpäs käykin, pyydän anteeksi muistin väärin. Lähden takaisin tällä samalla aluksella Helsinkiin.
– No mutta sepäs sattui, lähdemme paluumatkalle ilmeisesti samalla laivalla, jos oikein ymmärsin.
– Lähden mielelläni seuraksenne mutta ei kait` minusta ole vaivaa. Ja, jos suoraan sanotaan englannin kielitaitoni on melko surkea. Saksa kyllä menisi, tuli sitä lyseossa luettua.
– Ei toki, olisin erittäin kiitollinen seurasta. Tiedättehän nämä matkat ovat yksinäisiä ja, kun niitä tarpeeksi tekee, ei laiva eikä meri enää jaksa kiinnostaa. Muuten ravintola sijaitsee Wasagatanin ja Kungsgatanin kulmassa, voisimme tavata siellä kello 18.00, sopiiko? Uskon, että purukuminpurijakin mielellään tapaa jonkun muun suomalaisen, ei sitten ainakaan luule, että olemme kaikki samanlaisia höhliä?

- NO, asia on selvä, teen myyntikierrokseni ja tapaan paria tavaratalon ostopäällikköä, täällä ovat Nokian kumituotteet aina olleet Suomalaisen työn ja laadun edelläkävijöitä. Eipä meillä tuota tarjontaakaan liiemmälti ole, ei ole auto teollisuutta eikä oikein vientiteollisuutta mitä hurreilta ei itseltä löydy; meinaan vihreää kultaa – metsäteollisuutta. Ovat siinä pikemminkin kilpailijoita. Ovat säästyneet sodilta, ovat saneet kehittää rauhassa hyvinvointia, no ei kannata olla kateellinen, yritetään ottaa osamme hyvinvoinnista. Ja kyllä suomalaisella sisulla aina pärjää, ruotsalaisilta taisi mennä sisu kaulaan jo keskiajalla. Ei vaan, kyllä kauppa se on joka kannattaa ja ruotsalaiset ovat melko reilua porukkaa, maksavat ajallaan eikä ole sitä tavaranvaihtoa ja vänkäämistä kuten ryssien kanssa.

Tukholma
Tor Saravuo oli Nokian myyntipäällikkö, edusti kumikalosseja, saappaita ja Nokian muuta laadukasta kumitavaraa, ovenpitimistä – raakakumipalloihin. Hänellä oli luja usko itseensä ja kykyihinsä ja siksi olisi halunnut laajentaa myyntiä teollisuuteen ja sen hän oli asettanut päämäräkseen tai ainakin ylenemisen firmassa.

– Vielä yksi asia, juon harvoin ja hillitysti alkoholia, ei kai se häiritse? Tulen niin himskatin herkästi huppeliin. Itse minua ei haittaa vaikka te ottaisittekin reilummin. Tämä saattaa kuulostaa vähän kummalliselta mutta sanon sen heti, ettei sitten tarvitse ihmetellä ja äimistellä; ihmisillä, kun on vähän semmoinen tapa, jos joku ei juo meinaan.

Asia ei aivan pitänyt paikkaansa mutta osittain kyllä, sen hän oli huomannut heti Torin olemuksesta ja kasvojen ja varsinkin nenänässä olleet suurentuneet ihohuokoset kertoivat hänelle hieman toista kieltä. Hän oli tottunut lukemaan ihmisiä, vähän niin kuin henkensä pitimiksikin.

Itse asiassa Torilla oli joskus hyvinkin hankalia aikoja ja silloin hänelle maistoi pieni tissuttelu. Pulloja oli piilotettu Länsi- Pakilalaisen omakotitalon saunannurkalle ja kellariin ja ties minne. Hänen talonsa ei ollutkaan mikään tyyppitalo, eikä talkootöillä rakennettu se oli venäläisen upseerin vanha villa, tilava ja siinä oli komea lasikuisti ja torni. Talo oli rakennettu joskus vuosisadan alkupuolella.
– Se ei haittaa mitään, osaat varmaan pitää muutenkin hauskaa. Ja sehän on jokaisen oma asia, meinaan kanssa ihan tosissaan; nimittäin jokin aika sitten oikein paneuduin pohtimaan mielessäni asiaa. En itsekkään ole mikään kova viinamäen poika mutta ei keskustella enempää aiheesta alkaa luisua selittelyn puolelle, luulet vielä kovinkin juopoksi, hah. Ja sitten vaan suu kuivuu ja rupeaa janottamaan. Tuokin asia oli melko lailla tosi, harvassa se oli oikea suomalainen mies jolle ei viina maistunut ensimmäisten ryyppyjen jälkeen. Sellaista oli suomalainen alkoholikulttuuri, autotallissa otettiin pohjia ja säädettiin Warren kaasutinta tai tehtiin halkoja ja muuta pikku nakertamista. Tai sitten otettiin viikonloppuna saunajuomaksi kossua ja olutta, sitten tikkakisat naapurin ukkojen kanssa. Se oli varsin oikeutettua, sodan käyneitä miehiä. Mutta rutinaa siitä usein kotona seurasi, eivät ymmärtäneet.

Itse asiassa oli vaan hyvä ettei Tor ryypännyt kovin paljon, vaikka nenän suuret huokoset ja tuo halkeama panivat epäilemään asiaa. Sitä vastoin Leon Lorezille kyllä alkoholi maittoi tai oli ainakin ennen maittanut, hienostuneeseen jenkkityyliin grogilasista. Oli hän kuitenkin nähnyt kuinka Bourbon putosi kurkusta alas pullonsuusta melko sutjakkaasti.

– Menemmekö kannelle ihailemaan saaristoa, alamme todennäköisesti lähestyä Tukholman sisäänmeno väylää. Tukholman saaristo on jylhä ja kaunis, vedet syviä ja tummia. Mahtuu siinä laiva hyvin kulkemaan, syvyytensä puolesta ainakin. Varmaan on ollut mainio paikka Viikinkien lymytä ja lähteä saalisretkilleen kaukaiseen äärettömään itään.
– Totta, tulee minunkin käytyä pari kertaa vuodessa täällä ruotsin puolella liikeasioita hoitelemassa ja en jaksa olla ihailematta saariston kauneutta ja kerrassaan komeita villoja joita niissä on. Odota - käyn vain hytistäni hakemassa päällystakin, tavataan viidennellä kannella. Mutta ei vedä kyllä vertoja Airistolle ja, jos vielä olisi Terijoen hiekkarannat, mutta ryssät vei, ei voi mitään turpiin tuli. Minä, kun niin luotin saksmanniin ja ajattelin, että otetaan korkoineen takaisin. Vieläkin jurppii - koko hävinnyt sota.
Hän ei enää kuullut viimeisiä lauseita ja sodasta hän oli ollut alusta alkaen sitä mieltä, että häviö siitä tulisi ja olipa ihmetellyt, että yleensä selvittiin niinkin vähällä. Ryssillä oli kiire Berliiniin - se se oli, joka sodan meidän kannalta lopetti. Olipa hänellä palkattuna ikään kuin talonvahdiksi eräs entinen sotilas, johon liittyi asioita, joita tämä ei itsekkään arvannut hänen tietävän - ja osa niistä oli aika ikäviä mutta mies oli tarpeellinen ja lojaali, niinpä hän oli antanut asian olla. Onneksi vaimo ja tytär, joka oli aviossa eivät asuneet hänen työtalossaan, sen verran epävarma hän oli talonmiehen mielentilasta.

Jokin pyrki hänen tietoisuuteensa. Tor Saravuossa oli jotain tuttua, ei hän osannut määritellä mitä mutta jotain, muistuttiko Tor jotain hänen sukulaistaan. Ainakin Tor oli samanikäinen kuin hän, ehkäpä se oli jotain ajan ja hetken sukulaisuutta. No pääasia oli, että hän oli löytänyt itselleen matkakumppanin…sitä tarvittaisiin mahdolisesti vielä.
Verovapaasta myymälästä hän osti pullon Courvoiseria ja Ranskalaista punaviiniä, Madeiraa ja jotain muuta tarviketta. Ostaisi sitten Marabou suklaat takaisin tulo matkalla. Vaaleata ja tummaa ja hasselpähkinää.
Osti sitten varmuuden vuoksi vielä toisen pullon Portugalilaista very rich old Madeiraa. Hän vei ostoksensa hyttiinsä, laittoi ne sängylle ja mietti. Hän ei nimittäin muistanut, kummasta Leon Lorenz piti enemmän hyvästä punaviinistä vaiko makeasta Madeirasta. Sama se, samanpa nuo kuskaisivat loppujen lopuksi - viina tai viini oli aina hintaansa arvokkaampaa, ainakin suomalaisille - tekevät viinapullosta vaikka mitä.

Hän tarkisti vielä matkalaukun välipohjan alla olevan pienen kätkön. Siellä oli kaksi lasiampullia ja injektioruisku, kauniisti metallisessa kotelossa. Lasiampullit olivat vanhoja. Hän oli saanut ne vuonna 1917 Amerikkalaiselta lehtimieheltä John Seediltä, jota oli auttanut pääsemään venäjälle, oli halunnut mennä kuvaamaan ja kertomaan vallankumouksesta. Mr. Seed oli kertonut hänelle paljon Amerikoista ja muista mielenkiintoisista asioista. Niitä tarinoita hän oli silmät ymmyrkäisinä kuunnellut. Seed oli nopeaälyinen ja lukenut mies, ja kova kommunisti. Uskoi, sosialismin ideologiaan ja oli varma, että aate kulkisi yli koko maailman. Ihaillen oli hän kuunnellut tuon miehen ajatuksia. Seed tarinoi ja kuvasi ihmismassoja jotka tervehtivät johtajaa, Vladimir Leniniä tämän puhuessa vaikka tämä oli pukeutunut nuhruisiin vaatteisiin ja housut olivat liian pitkät. Hän kertoi kuinka kommunisteja parjattiin vaikka silloinen yhteiskunnallinen kriisi oli väistämätön ja seurausta ylenkatsomisesta. Työtätekevät alkoivat tajuta jotain muuta. Ruokaa kansalle, perustarpeet, maan jakaminen talonpojille sellaisista asioista hän kertoi. Sitä oli nuoren kossin vaikea ymmärtää. Oli pakko tulla vallankumous, sanoi hän. Vaivastaan oppaana hän oli saanut palkkioksi muutaman timantin ja Browning pistoolin. Herra Seed oli ilmeisesti pitänyt hänestä. Sanonut, että älä koskaan luovu itsestäsi äläkä luovuta aatettasi, pidän sinusta oli hän lopuksi sanonut ja todennut vielä, että pidä poika huoli itsestäsi.

Etsivä keskuspoliisi oli kuulemma napannut Seedin joskus kaksikymmentä tai kaksikymmentäyksi Turussa. Mr. Seed oli todellinen seikkailija ja varakas mies, puhui montaa kieltä ja oli perustanut useita sanomalehtiä, kuten; Massesin ja Voice of Labourin. Hän oli tavannut henkilökohtaisesti Leninin ja Trotskin ja toimitti myös Y. Sirolan kirjeitä ”työläistovereille Amerikassa”.

Kummallisen tapauksen hän oli kerran synkässä metsikössä valkealla kokenut tuon Mr. Seedin kanssa. Hän oli nukkunut ja herännyt keskusteluun, siinä herra Seed keskusteli nuotiolla kahden hyvin epätavallisen tuntuisen olennon kanssa, nämä olivat noin neljäkymmentä senttiä leveitä, hieman soikeita, paksumpia keskeltä ja hohtivat haaleaa valoa ja ainakin noin kahden metrin pituisia. Ne tuntuivat kohoavan korkeuksiin. Ajattelin ensin näkeväni unta mutta sitten Mr. Seed viittasi minulle ja kehotti mennä takaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna hän kieltäytyi puhumasta asiasta enempää, sanoi vaan, että ne olivat epäorgaanisia olentoja, toisesta ulottuvuudesta. Hän sanoi myös, että voisi opettaa minulle asioita ja voisin itsekin avata luukun toiseen ulottuvaisuuteen mutta siihen menisi aikaa. Asiasta ei koskaan enää keskusteltu.

Aamulla noiden hohtavien pylväiden paikalla oli vain kaksi maahan palanutta tummaa jälkeä ja kaatuneena kaksi metrin mittaista mustaa kepakkoa. Ei palannut Mr. Seed kertomaan lisää tarinoita, hän katosi Neuvostoliitoon tai kuoli keuhkokuumeeseen, kuten tapana siihen aikaan oli.

Ampulleissa neste läikehti kullankellertävänä kuin terve kusi.

He keskustelivat ja ihailivat Tukholman upeaa kallioista saaristoa ja upeita huviloita. Kaikesta näki, että maa oli vauras. Laiva saapui Skebbsbrokajenille. Vastarannalla oli upea purjealus af Chapmann, joka oli nimetty vaikutusvaltaisen laivanvarustajan mukaan. Etelässä näkyivät jo 1600-luvulla rakennetut konttorirakennukset. Suoraan edessä oli Suomen laivojen Tukholman laituri ja tullipaviljongit.

Rainer:
– Kuule – Tor, tuolla, katso tuonne vasemmalle, mennään tuonne sitten illalla, tehdään tärskyt tuohon ravintolaan. Näetkö, sen nimi on Zum Franziskaner. Se on erittäin hyvä lähtöpaikka illanvietolle. Osoite on joku Skeppbron ja joku, löydät varmasti. Eikö?
Tor:
– Kyllä, kyllä, yövyn Hotelli Kritstinebergissä, se on vaatimaton mutta miellyttävä hotelli Tukholman keskustasta länteen. Se on muutaman minuutin kävelymatkan päässä vanhankaupungin keskustasta, joten sopii mainiosti ja pieni promenadi tekee hyvää.
Entä itse, mikä hotelli, ei kai ole epäkohteliasta kysyä.
Rainer:
– Ei lainkaan, ei ole luurankoja kaapissa, ainakaan sen suhteen… Asun Crystal Plazalla. Se on lähellä Stureplania ja vieressä on Humlegårdin puisto. Suosittelen illallisravintolaksi Ooperakellaria, ovat siellä tarjoilleet herkkuja jo vuodesta 1787. Pidätkö kaliruuasta?
– Suhteessa ruokaan en ole turhan nirso, kuten voit vatsastani huomata mutta kyllä kunnon pihvi on minun makuuni. Tosin kalakin maistuu, se on vaan vähän epävarmempaa, että saako sitten varmasti mieluista. Kala pitää osata valmistaa. Enkä minä siinä luota kuin edesmenneeseen äitiini.
– Kyllä ne osaavat. Oopperakellarissa ei taatusti ole huonoja kokkeja – ei ainakaan kauaa. Mutta eihän se äidin valmistamalle pärjää. Jos, eivät laita kunnon sapuskaa tuolla oopperassa meinaan, haetaan rautakenkä kaapista ja saa potkun takamuksilleen. Että kyllä siellä herne kypsää on. Niinpä niin, täytyy tästä mennä pakkaamaan tavarat. Muista siis huomenna, klockan aderton - Zum Franziskanissa.
– Paikalla tavataan, näkemiin siihen asti ja kiitos seurasta.
– Näkemiin Tor ja kiitos itsellesi, oli hauska tavata.
Hän päästyään maihin oli hän pikimmiten suunnistanut Järntorgetin läpi Västerlångoptik nimiseen optiikka-alan liikkeeseen, joka sijaitsi Västerlånggatan 77. Vasemmanpuoleinen liikenne tuntui aina aluksi hieman oudolta ja olihan se myös vilkkaampaa kuin Helsingissä, autot olivat uusia ja kiiltäviä.
Hän osti valioluokan Zenit refleksivapaat kiikarit ja yhdet polarisoidut aurinkolasit, jotka olivat suuret neliskulmaiset, italialaistyyppiset filmitähtilasit. Hän osti myös yhdet lukulasit +1.5 vahvuudella, sen verran oli lähinäkö mennyt ja hän antanut periksi, että joskus oli parempi heittää lasit nenälleen kuin tihruta, mitä nyt sitten tihrusikin. E. Korvela omisti liikkeen ja myi tavarat suomen rahalla, antoi vielä rabattia suomalaisille -10 % ja tyrkkäsi käteen käyntikortin ja toivotti tervetulleeksi uudelleen. Mies puhui ja myi, olisi varmaan puhunut pidempäänkin mutta liikkeeseen alkoi pakkautua muita suomalaisia ostoksille. Ruotsissa oli parempi ja laajempi valikoima edullisempaan hintaan. E. Korvela kehuikin kortissaan liikettään Suomalaiseksi ja lupasi ilmaista neuvontaa kaikissa asioissa. Kortin oli nimittäin saanut laivalta ja liike sijaitsi lähellä satamaa, joten sinne törmäsi noin niin kuin väkiseltään.

Hän käveli reippaasti kohti Humlegårdin puistoa ja hotelli Plazaa, ilma oli puolipoutainen ja hän saapui hotelliin juuri ostamansa lukulasit päässään tai nenällä. Sprigi päällä ja skraga kaulassa kuin kunnon gentlemannilla ainakin. Kirjoittautui sisään ja pyysi maksaa kolme vuorokautta heti etukäteen, vilkaisi sitten vastaanottovirkailijaa lasit nenällään, tämä ei näyttänyt olevan tuon taivaallisen kiinnostunut asiasta ja jonkun suomalaisen saapumisesta hotelliin, sitten hän tyrkkäsi allekirjoituksen blankettiin; Rainer Rosenberg. Ilmoitti virkailijalle, että ei tarvinnut huone siivousta. Huoneen saisi siivota sitten hänen lähdettyään. Hän ei haluaisi, että häntä turhaan herätellään ja häiritään. Hän oli liikematkalla. Virkailija ei paljon korviaan lotkauttanut, käänsi vain iltapäivälehden sivua ja jatkoi lukemista. Raineria otti päähän tuo vastaanottovirkailijan välinpitämätön kopeus ja toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi saanut kuulla kunniansa ja hyvässä lykyssä nenä olisi löytynyt niskanpuolelta.

Huone sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Se oli siisti mutta melko vaatimaton, tarkoitukseensa sopiva. Hän katseli kotvan aikaa ikkunasta avautuvaa näkymää, kävi sitten vuoteeseen pitkällensä, nosti jalat ylös sängyn päätyä vasten.

Hänellä oli pari tuntia aikaa. He tapaisivat Hagan valtionkansallispuistossa, Kustaa III paviljongin edessä Paikalla jonne Kustaa kuningas oli alkanut rakentamaan Versailles inspiraatiotaan, jonka sitten kohtalokas naamiaisjuhla oli päättänyt. Nyt rakennuksesta oli ainoastaan rauniot jäljellä. Kustaa III, joka oli aikanaan yrittänyt sotatoimin liittää Suomen venäjäntakaiset alueet takaisin Ruotsin valtakunnan yhteyteen. Yritys oli päättynyt Ruotsin historian suurimman meritaistelun voittoon Ruotsinsalmella, venäläisten tappiot olivat noin 60 laivaa ja 9000 miestä. Sotatoimet eivät kuitenkaan edistyneet toivotulla tavalla ja niin Kustaa III ehdotti rauhaa, johon venäjän Katariina II suostui, rauha solmittiin ilman alueluovutuksia 1790. Tuntui kummalta, että vain muutama vuosi tämän jälkeen käytiin Suomen sota ja Ruotsi tuo suurvalta menetti suuriman maakuntansa lähes ilmaiseen.

Hetken hän siinä mietti ja lepäsi, muisteli kuinka Leon oli esittänyt asiansa selkeästi silloin New Yorkissa ja tehnyt kaikesta kovin houkuttelevaa. Hetkessä he olivat ystävystyneet. Hetkessä hän oli myös mukana viinan salakuljetuksessa Kanadasta Yhdysvaltoihin. Ja, kun Leon oli välttänyt tuomion, kun hänelle oli annettu mahdollisuus värväytyä B. I:n leipiin, oli hän myös mennyt Leonin pyynnöstä mukaan ja voidakseen välttää vankilan, sitonut itsensä operaatio Tio sen`Sassoon. Sillä tiellä hän oli vieläkin; kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Siinä oli omat hyvät puolensa mutta nyt oli tullut aika tehdä tilanteelle jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän oli kuitenkin toiminut täysin ulkopuolisena, eikä uskonut, että hänen oikeaa henkilöllisyyttä olisi enää B.I:llä, nykyisellä F.B.I:llakaan. Ja oliko koskaan ollutkaan, todennäköisesti kyllä; kommari epäilyjen vuoksi – kaikkia epäiltiin.
Kylmä sota alkoi vaan muuttaa hänen tehtäviään sellaiseen suuntaan, että vaara kasvoi liian suureksi. Hänestä tuntui; ettei nyt jaksanut tulkita asiaa enempää ja sen mahdollisia seuraamuksia. Tietyt varmistukset hän oli tehnyt mutta, jos ne olisivat saaneet liikaa tietoja hänestä, lopputulos olisi väistämätön, ainakin hänen kohdaltaan. Hän oli jo ammoin päättänyt, että viimeinen panos olisi häntä itseään varten. Se oli tuonut jonkinmoisen varmuuden tunteen mihin oli ollut helppo tukeutua. Mutta tytär ja vaimo askarruttivat häntä. Tuskin heistä tiedettiin mitään. Hän ei ollut koskaan mielestään pyrkinyt lievittämään yksinäisyyden eksistenssiä liittoutumalla ääriliikkeisiin vaan luotti itseensä ja toimi kuin yksinäinen susi. Ei hän ollut koskaan toimiessaan punakaartissa tuntenut suurempaa toverillisuutta tai aatteen jaloa paloa sydämessään. Hän oli olosuhteiden pakosta joutunut kaartiin ja hänelle sota oli edustanut lähinnä seikkailua ja siinä oli ollut mahtavaa muutoksen odotusta.
Sota oli kylmästi sanottuna antanut luvan tappaa. Eikä hän koskaan ollut uskonut rauhanaatteisiin ja muuhun hömppään, ne kuuluivat vähäverisille idealisteille, joilla oli realiteetit kadonneet jo ennen syntymää. Usein ainoana toivon paikkana tuollaisille idealisteille oli valtion mielisairaala – ei pää kestänyt mahdotonta ajatusta.
Eipä silti, hän kunnioitti kyllä rauhaa ja ajatuksia siitä, maailma ja ihminen olivat vaan maailma ja ihminen, se siinä oli, yksinkertaista. Waltarin kirjassakin kaatumatautinen vähäverinen faarao Akhetaton oli luullut kykenevänsä muuttamaan silloisen maailman mieleisekseen.
Egypti oli päätynyt sorron ja anarkian tilaan, vanhat rakenteet olivat murtuneet ja sitä myöten tuttu ja turvallinen ilmapiiri, ei sitä ollut kestäneet kansa, eivätkä kestäisi nytkään. Ne olivat eri miehet jotka sellaisia hommia järjestelivät. Kehitys kulkisi omia latujaan ja me saisimme olla sivusta seuraajan asemassa, tämä oli totta. Mutta aina idealistejakin tarvittiin ja tarvitaan, jotain pientä muutosta sentään voi tapahtua inhimillisempään suuntaan. Tosiasiassa hän uskoi, että kaikki tuo vastarannankiiskeily oli oman identiteetin hakemista joka sitten yleensä laantuisi ja lopulta ihmisestä tulee kuivakiskoinen virkamies johonkin virastoon ja tärkeimmäksi tehtäväksi jää julkisivun ylläpitäminen ja kiillottaminen, voi sitten onnellisena marssia hautaan.

Miehellä oli päässään musta baskeri ja sinivalko raidallinen merimiespusero, selässään hänellä oli merimiessäkki. Hänellä oli mustat ohuet viikset ja jalassaan mustat housut ja mustat hyvin plankatut kengät. Mustat aurinkolasit peittivät silmät ja kulmakarvat. Hän kääntyi Mästersamuelsgatanilta Drottninggatanille ja astui Frälsningsarmèns Hotellin ovesta sisälle aulaan. Hotelli oli vaalea nelikerroksinen rakennus lähellä Hötorgetia ja se sijaitsi keskeisellä paikalla Tukholman kaupunkia. Aula oli pieni, siinä oli yksi suorakaiteen muotoinen pöytä jonka ympärillä neljä mahonkituolia, joista yksi oli erilainen kuin muut. Pöytäliinana oli kaunis kudottu räsymatto. Reseptioni oli lasiluukun takana ja siinä vieressä oli teline, jossa oli kirjoja ja esitteitä. Tiskin takana seisoi keski-iän ylittänyt tukeva mamma, joka tarkkaili tulokasta nenästä kantapäähän. Nainen oli uteliasta tyyppiä, uudet asiakkaat kiinnostivat. Hän piti työstään hotellin vastaanotossa.
Mies kysyi vapaata huonetta tai oikeastaan kahden hengen huonetta suihkulla varustettuna. Sellainen löytyi, huone numero 211 varustettuna suihkulla. Hän maksoi kahdesta yöstä 48 kruunua. Respan eukko sai hirvittävän puheripulin josta tulokas sai vain jotain selvää..hotellets matsal…mot..och oppen…hjärtligt välkommen…bad serveras…a`kr 2,50… och telefon är 222240 och postgiro är…och herr här ditt namn…kärä herr du är hjärtligen välkomna...och komma iho..

Mies kirjoittautui nopeasti sisään hotelliin ja sai huoneen avaimet. Nopeasti hän myös kiirehti huoneeseensa, joka sijaitsi hotellin toissa kerroksessa. Säkistään hän kaivoi kiikarit ja tähysi Kungsgatanille ja siellä sijaitsevaa hotellia ja sen sisään käyntiä. Hän tarkisti varusteensa, otti repusta pienemmän repun ja laittoi sinne kiikarit ja mustan puukahvaisen pistoolin. Siten hän aukaisi narisevan oven ja poistui huoneesta ja meni Sljödgatanin puolelta ulos, joka toimi hotellin varauloskäyntinä. Käveli taksiaseman luo ja astui harmaaseen PV 444 Volvo taksiin. Taksi suuntasi matkansa kohti Östermalmia ja Solnaa. Takapenkillä mies otti rennon asennon, ja katseli Tukholman kaupungin maisemia. Kaupunki oli kaunis.

Baskeripäinen nousi kolme kivistä porrasaskelmaa ja asettui suuren poppelipuun taakse, nosti housunkaulustaan ja asetteli pistoolin housun kauluksen alle. Hän silmäisi ympärilleen ja havaitsi kauempana penkillä istumassa kaksi miestä suuren tammipuun alla. Matkaa oli noin satakunta metriä ja näkökulma oli mitä oivallisin hänen kannaltaan. Miehet näyttivät puhuvan vilkkaasti ja toinen viittilöitsi ylös oksiston suuntaan. Molemmilla miehillä näytti olleen tylsän harmaat puvut päällä ja toisella heistä päässään amerikkalaistyylinen stetson.
Baskeripäinen kaivoi repustaan kiikarit, nojasi puunhaarukkaan ja etsi kohteen tähtäimeen. ”Eipä ole muuttunut…hyvin tunnistaa…vanhentunut on, on se, on se”: mutisi hän puoliääneen. Muistellessaan siinä menneisyyttään, tajusi hän selvästi kuinka eletty elämä, vuodet ja vuosikymmenet olivat vierineet ohi kuin varkain. Herkistyneessä mielentilassa hän ajatteli kuinka kaikesta varjeluksesta on kiittäminen Luojaa, rakkaus on maailman kaikkeuden suurin voima nimittäin, jos se on todellista rakkautta. Niin usein rakkauden taakse myös kätkeytyi valhe ja onnettomuus.
Noin vajaan puolen tunnin kuluttua penkillä istuvat miehet nousivat ja lähtivät. He kävelivät verkkaisesti ja puhuivat jotain, näyttivät sitten etääntyessään pienentyvän, pyöristyvän ja tummuvan sitten katosivat polun mutkaan.
Baskeripäinen kuuli takaansa kovaa meteliä, ryhmä koululaisia oli mitä ilmeisimmin luokkaretkellä. Hän säpsähti ryhmän tuloa ja ääntä niin keskittynyt hän oli. Kirosi siinä syyttä suotta lapset ja katui myös heti. Hän siirtyi penkin luokse, jossa miehet olivat olleet. Ei hänen siinä tarvinnut kauaa seisoskella, kun arvasi jo mistä on kyse. Heh, hän naurahti nappasi sivuleikkurit taskustaan ja teki muutamia järjestelyitä. Oikein, oikein on suunniteltu…
Puisto sijaitsi keskeisellä paikalla, keskustaan oli vain parin kilometrin matka, eikä lentokentällekään ollut kuin noin kolmisenkymmentä kilometriä.
Hän ihaili puiston 17th vuosisadan taloja ja upeita vanhoja puita. Kustaa III oli perheineen käynyt kesäisin syömässä täällä ja viettänyt aikaansa arkkitehti Masrelietzin suunnittelemassa paviljongissa, joka oli tietysti sisustettu kustavilaiseen tyyliin. Hagan linnan ohi hän käveli joka oli Ruotsin kuningaskunnan kruununprinssin, tuon tulevan kuninkaan koti. Sitten hän saapui lammen rannalle, otti maasta kiven ja nakkasi sen veteen. Kuului vain pieni loiskahdus ja veteen piirtyi aaltoja jotka lähtivät keskustasta hiljalleen leviämään ja kasvamaan. Pian pinta asettui ja hetken päästä oli veden pinta taas koskemattoman neitseellisen näköinen. Tuntui leikkisältä kävellä täällä missä kuningas oli kävellyt sukkahousuissaan ja suunnitellut ties mitä mutta varmasti päällimmäisenä oli ollut tuo ujous ja saamattomuus vaimonsa suhteen, niin inhimillisiä olivat kuninkaidenkin ajatukset ja murheet lopulta. Itsekin hän hypähti muutaman askeleen, antoi sitten olla.

Rainer Rosenberg heräili hotellissaan rahtusen levottoman yön jälkeen. Hän oli nähnyt unta kesästä 1918, unessa oli kasarmin käytävälle ilmestynyt Oulunkylän suojeluskunnan miehiä vankiparakkiin, jossa hänkin oli. He olivat kehotelleet Oulunkyläläisiä vankeja ilmoittautumaan ja lupailleet vapautumista kuulustelujen jälkeen. Mutta ensin vietäisiin kotipaikalle kuulusteltavaksi. Hän oli piiloutunut sängyn laverin alle ja käskenyt muiden olla hiljaa. Hän pelkäsi mahdollisia yksityisluontoisia kostotoimenpiteitä ja sen tähden ei ilmoittautunut. Pari hassua oli ilmoittautunut ja hän oli kuullut laukaukset melkein heti, kun nämä olivat poistuneet vartijoiden kanssa parakista.

Sitten hän oli herännyt hieman hikisenä, mennyt suihkuun ja mietiskellyt elämän dramatiikkaa ja kuinka sitä saa kokea sellainen, joka uskaltaa elää. Ei tarvitse paljon lisäviihdykkeitä, kun elämään heittäytyy koko olemuksellaan, silloin pelkkä toimettomuuskin maistuu joskus hyvältä, ilman tyhjäntoimittamisesta seuraavaa olemisen ahdistusta. Yleistä, Aatamin ahdistusta hän nimitti ihmiskunnan eksistentiaaliseksi perinnöksi ja syntymälahjaksi, jonka jokainen sai elämältä. Tuollainen ahdistus oli myös eräänlainen kofaktori, toimeenpanija – reaktion käynnistäjä, se pisti ihmisen toimimaan, tai muuten sai tehdä köysikiikun jonkun näreen nokkaan.

Hän mietti vielä kerran päivän tehtävät; hän tapaisi Leonin siellä puistonpenkillä Hagassa. Siinä sovittaisiin tehtävästä. Sitten he lähtisivät Zum Fransiskaaniin jonne Tor saapuisi ja sitten asiat sujuisivat omalla painollaan. Hän puki päällensä harmaat prässihousut ja valkean paidan, jonka hihat hän kääri ylös lähes kyynärtaipeeseen. Solmion hän laittoi löyhästi kaulaansa ja heitti pikkutakkinsa olkapäälleen. Teki pakolliset tarkistuskuviot ja otti tuliaiskassin käteensä, poistui huoneesta ja tarkisti, että ovi oli lukossa. Tarkisti vielä toisen kerran ja kolmannen, tietoisesti, nauroi sitten ja poistui.

Hän meni jalkaisin tapaamispaikalle, hitaasti vetkutellen ja tukholmalais- ilmaa keuhkoihinsa vedellen. Hän katseli tuota ihmeellisen siistiä kaupunkia, josta puuttuivat rähjäiset puliukot ja jonka talojen ulkosivut olivat kuin juuri maalattuja ja ikkunalaudoilla oli runsaasti kukkia. Ihmiset kansankodissa - Svea-mamman sylissä näyttivät hyvinvoivilta ja olivat ystävällisen ja levollisen näköisiä. Ruotsi oli käynyt viimeisen sotansa 1809, jota Suomen sodaksi kutsutaan ja menettänyt silloin suurimman maakuntansa eli Suomen. Suomesta oli tullut suuriruhtinaskunta Venäjän alaisuuteen. Se oli kyllä Suomelle tuonut paljon lisää vapauksia ja itsenäisyyttä. Silti oli paljon ihmisiä jotka olisivat halunneet emämaa Ruotsin yhteyteen, jollei maa 1917 olisi itsenäistynyt. Ahvenanmaalaiset olivat kovasti kaipailleet Svea-mamman kainaloon mutta toisin oli kansainyhteisö päättänyt. Silloin hurjimmat olisivat vaikka asein lähteneet puolustamaan maan oikeuksia. Sotaa ei onneksi tullut. Ruotsi tuo Euroopan entinen suurvalta oli siis elänyt jo puolitoista sataa rauhan vuotta. Vauraus näkyi kaikkialla. Se näkyi myös jotenkin ihmisten flegmaattisuutena ja kapeutumisena, liiallisena luottamuksena, jotain puuttui, kaikki oli kenties liian turvallista ja siksi elämästä oli hävinnyt jännitys, tensio, josta kaikki tapahtumat saivat kuitenkin alkunsa. Ehkä kuitenkin parempi niin ja ainakin hän piti kaupungista ja sen ihmisistä, ei ollut valittamisen aihetta.

Big Fellow
Hän katseli kauempaa penkkiä, joka sijaitsi lammen rannalla ison tammen alla. Se oli tyhjä. Hän oli tullut aiemmin paikalle, oli halunnut istua ja tuumailla. Kivi perkele oli hiertänyt kengässä melkein koko matkan ja vasta nyt hän malttoi ottaa kengän jalastaan ja ravistella ylimääräiset pois. Sieltähän se tipahti, pieni sorajyvänen. Samalla juolahti hänen mieleensä, ettei siinä paljon hiekkaa tarvitse rattaissa olla, kun jo tulee aikamoista jälkeä, tai sokeria tankissa.
Hänen aatoksensa palasivat 20-luvun Yhdysvaltoihin. Hän oli tuntenut John Torrio nimisen miehen joka salakuljetti viinaa. Siellä hän tutustui Leonin kanssa mieheen nimeltä Capone. Torrio oli äkännyt Caponen älyn ja fyysilliset voimavarat. Alkoholin salakuljetus oli rahallisesti melko kannattavaa. Torrio luopui syystä tai toisesta puuhasta ja niin Al Caponesta tuli ”the big fellow”.
Viinan salakuljetus ei ollut mitään lasten leikkiä vaan mukana oli useita rikollisliigoja. Oli siis myös hintakilpailua joka aiheutti aluejakojen kanssa verisiä välienselvittelyitä. Chicagossa, 20-luvulla Caponen miehet surmasivat ainakin yli sata, ellei puolitoista sataa muiden liigojen jäsentä. Hiekkaa heitettiin rattaisiin koko lailla.
Itse hän oli toiminut vain erikoistehtävissä, joita oli hyvän ampumataidon vuoksi tipahdellut silloin tällöin. Al oli pitänyt hänet ja Leonin ikään kuin ässinä hihassa, mikä osoittautui hänen onnekseen ja Leonin tietysti. Niin olivat kullan kaivut siis jääneet, kullankaivajan merkin hän oli tosin saanut Alilta Montrealissa kerrottuaan Amerikkaan tulon syitään. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun hänellä oli tuo merkki ollut. Se oli halfdollarin kokoinen ja täyttä kultaa, siinä oli vaskooli ja hakku ja lapio ristissä ja vaskoolissa kultaisia rypäleitä ja koko komeutta kiersi kultainen köysi. Vaskoolissa oli pieniä kultahippuja. Merkki oli varmasti tullut ansioista mutta ei kullankaivuista. Caponen hommat laajenivat uhkapeliin, yökerhoihin, hevosratoihin ja vedonvälitykseen. Turvallisuussyistä Al muutti 1928 Palm Ilandille Floridaan, piti silti Chicagoa päämajanaan. Tässä vaiheessa hän ja Leon oli värvätty B.I:n leipiin, siis juuri ennen helmikuun iskua 1929 Clark Streetille.
Hän tapasi myös suuren rakkautensa Marilyn Leen. Marilyn tai Meeri kuten hän naista leikkisästi kutsui oli ollut Alin apurin, John J. Carterin tyttöystävä. John oli saanut surmansa poliisin luodista ratsian yhteydessä. Marilyn oli uinut kuin itsestään hakemaan tukea ja valinnut minut. Rakkaus leimahti salamana ja hohti purppuraa kiihkoa. Sitä oli hetkeksi himmentänyt kotoa tullut kirje. Viesti oli lyhyt; faija kuolemankielissä piste - veneonettomuus piste. Arvelin, että olivat juovuspäisään lähellä sitä paikkaa, jossa on se hyvä kalapaikka. Siinä oli vielä; - koeta pärjätä ja lähetä rahaa hautajaisia varten, jos kykenet. T. Konstantin ja muut. Vaikka eipähän sinulla ole. No skoijia vaan. pidä huoli itsestäsi, ollaan vähän hermona, että miten sinulla menee.
Eikä minulla silloin ollut liiemmälti ylimääräistä, rakkaus oli kallista touhua ja vei kaiken, oli siinä henkikin mennä.
Clark Streetille autotalli 2122N:lle saapui neljä Alin miestä. Autotalli oli George ”Bucks” Moranin gangstereiden piilopaikka. Caponen miehistä kaksi oli pukeutunut poliiseiksi, ja niin olivat tallissa olleet miehet kuvitelleet poliisin saaneen selville heidän piilopaikkansa. Kahdella konetuliaseella ja kahdella haulikolla suolaten oli miehiin pumpattu 150 luotia. Moran, mies johon luodit oli tarkoitettu, istui kadun toisella puolella täysin turvassa. Capone tuomittiin aikanaan ja joutui Atlantaan aluksi ja sieltä Alcatraziin. Vapautumisensa jälkeen hän vietteli ”eläkepäiviään” rauhallisesti, ilman rikoksia. 25.1.1947 hän kuoli. Suorittaa iäisyyspalvelustaan kuulemma Mount Caramellin hautausmaalla Chicagossa äitinsä ja isänsä sylissä. Alissa oli ollut jotain hyvin herkkää, kaikki oli vain loksahtanut kohdalleen ja niin hänestä tuli gangsteri. Hänestä olisi voinut toki tulla paljon muutakin mutta aika ja tilaisuus toimivat tässä tekijänä ja niin hänen osuutensa maailman näyttämöllä sai tuollaisen roolin. Väitetään, että hän sairasti kuppaa, mutta niinhän jokainen suurmies, helppoja selityksiä. Kuppa mikä kuppa, ei se muuten olisi tappanut. Hitlerillä oli kuppa, Marskilla oli kuppa, A. Kivellä oli kuppa, Mussolinilla oli kuppa. Perkele!
Häntä harmitti, kun näistä asioista ei voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Leon ei missään tapauksessa puhuisi mitään eikä ollut ketään muutakaan. Se oli mennyttä elämää, elettyä elämää, hänen elämäänsä. Dramatiikkaa oli riittänyt, ei tarvinnut ihmetellä tekemisen puutetta. Mutta silti, tätä kaikkea oli hänen sisällään kannettava. Nyt hän olisi jo ollut valmis sanomaan kuin ristin Johannes; vain rakastaminen on se työ jota nyt haluan harjoittaa ja puutarhanhoito ja sekin kuului rakkauteen.
Hänen mielensä noista purppuraisista punaisen sävyistä ja vihreän eri vivahteista herätti noin sadan metrin päässä lähestyvä mies. Hänellä oli päällään vaalea, lähes luonnonvalkoinen puku, samanvärinen leveälierinen hattu ja silmillään aurinkolasit. Mies oli melko pitkä ja suoraryhtinen.
Hän nousi ylös, käveli muutaman askeleen vastaan. ”Terve Leon, old fellow, how do you do. Otti sitten lämpimän puristuksen vastaan.
”Terve Rico”: vastasi Leon ja jatkoi, no mutta eikö tämä ole kunnon hugin paikka. Näytät hyvältä ystäväni, tosi hyvältä!
He istuutuivat penkille ja katselivat toisiaan. Viimenäkemisestä oli kulunut aikaa, itse asiassa hän oli tavannut Leonin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, samoihin aikoihin kun, James Hoffa oli noussut parrasvaloihin pitäessään Teamstearsissa melua. Ja kadonnut myöhemmin jäljettömiin, niin siinä oli käynyt.
Siitä on hieman päälle kaksikymmentä vuotta, totesi Leonkin. Eipä ole paljon muututtu, mitä nyt ikä vähän teettää kaikenlaista, kuten harmaita charmikkaita suortuvia.
Niitä näitä jaariteltuaan ja muisteltuaan siirtyi Leon asiaan.
Oletko ihmeissäsi tästä kaikesta? Tässä on nyt kysymyksessä melko iso juttu, vaikka tiedänkin, että menee vähän sopimuksen ulkopuolelle. Palkkio on myös sen mukainen ja saat puolet heti ja toinen puoli lähetetään sinulle, kun tehtävä on suoritettu. Se toinen puoli palkkiosta on Helsingissä eräässä lokerossa, joten ei sinun tarvitse sitä turhan kaukaa hakea. Saat tehtävän suoritettuasi avaimen ja asia on selvä. Tässä on mustaa valkoisella, avaa kuori ja katso voitko suorittaa tehtävän. Se on sinun nyt päätettävä. Usko minua se onnistuu, älä ihmettele miksi juuri näin. Toimi ohjeiden mukaisesti niin kaikki workkii well.
Alias Rico tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä. Avattuaan kuoren ja luettuaan tekstin, päästi hän hiljaisen vihellyksen. Tehtävästä ei ollut mitään kysyttävää, se ei kuulunut asiaan. Ja suoritettuaan tehtävän se tulisi kansainvälisiinkin uutisiin joten siitä toimeksiantaja saisi tietää, että tehtävä on suoritettu. Hän tajusi heti kuinka liemessä hän oli, ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä mutta ei hän voisi tehtävää suorittaakaan ja, jos suorittaisi. Jäisikö se viimeiseksi?
Asia on selvä. Otan tehtävän vastaa mutta ymmärrät varmaan, että kuluja tästä muodostuu ja enkä aio maksaa niitä palkkiostani.
Saat käyttörahaa tarpeellisen määrän, muuta apua sinulla ei tule olemaan, toimit aivan yksin.
Sitten Leon jututteli niitä näitä, kyseli perheestä, asumisesta ja kaikesta mahdollisesta, siirtyen puheissaan aina sulavasti tehtävään. Hän oli ollut suunnitelmissaan huolellinen ja luottanut minuun. Vastailin rauhallisesti niitä näitä, pyöreästi ja täsmentäen epätarkoituksenmukaisia seikkoja.
Helvetti, pelkäsin jo, että kieltäydyt.
Olisiko se ollut mahdollista, kysyi Rico naurahtaen ja sai vastaukseksi olankohautuksen ja ystävällisen hymyn. Tosin tuon hymyn taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Ainakin sen takana oli pelko epäonnistumisesta.
Asioiden asetuttua, he alkoivat suunnitella illan viettoa Tukholmassa. Heillä olisi yksi ilta aikaa ja Leonilla yksi ilta aikaa elämälleen Leon Lorenzina.
Rainer Rosenberg alias Rico istui hotellihuoneensa nojatuolissa ja imi sikarista poskisauhuja, osan savusta hän päästi väliin keuhkoihin saakka. Puhalsi sitten taas renkaita niin, että suu tuli helläksi. Savun maku oli hieman makea, sokerinen, syvä, tumma mocca. Leon oli antanut muutaman aidon havannalaisen. Pienellä pöydällä oli lasi jossa läikehti kauniin rusehtava Meukow konjakki. Hän oli mietteissään. Moni asia askarrutti häntä juuri nyt, olisi oltava hyvin varuillaan ja kuunneltava sisintään tarkasti.
Tio sen`Sasso oli ollut merkittävä projekti hänen kannaltaan. Itse asiassa siitä oli muodostunut hänen elantonsa ja elämänsä, ainakin sen toisen minän. Hänen tehtävänään oli ollut tietojen hankkiminen Suomen teollisuudesta, politiikasta ja kaikesta mikä liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja paljon muutakin... Hänen asemansa erään yksikön johtajana energia alan yrityksessä oli avannut hänelle monia tilaisuuksia saada erilaista mielenkiintoista tietoa. Hänen toimensa oli sikäli helppo, ettei sitä varsinaisesti valvottu miltään taholta. Ei ainakaan hänen tietääkseen tai ei ollut ainakaan tullut julki. Näillä toimillaan hän oli lunastanut oman vapautensa. Sopimus oli ollut alun perin viidentoista vuoden mittainen mutta sitä oli jatkettu pyynnöstä ja hänen suostumuksestaan. Asiointi oli tapahtunut kirjeitse peite yrityksen postilokeron kautta. Lokeroon hän vei tietoja, josta ne lähtivät, vaikka sinne piti tulla oikeastaan vain yrityksen saapuva posti mutta sinne myös ilmestyi ruskea kirjekuori, jossa oli maksu palveluksista. Lähtevä posti oli aina tietyllä tavalla merkityssä kuoressa. Merkkiä ei olisi kukaan asiasta tietämätön voinut huomata. Hänestä oli monien sattumien summana tullut eräänlainen vakooja. Kylmä sota ja tilanne maailmassa olivat johtaneet siihen, että nyt häneltä pyydettiin viimeisenä tehtävänä suorittamaan vaikea ja vaativa tehtävä, erään tunnetun henkilön olisi kadottava lopullisesti. Hänestä tuntui, ettei kykenisi suoriutumaan tehtävästä. Ei uskaltanut vaarantaa ja siksi ei halunnut suorittaa tehtävää. Kiinnijäämisestä oli seurauksena elinkautinen tai jotain vielä vakavampaa… Toiseksi, vaikka hän suorittaisi tehtävän, ei hän uskonut, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hän oli niin pahasti naimisissa Tio sen`Sassoon, että ainoa tapa kenties oli kadota, silloin myös jonkun muun oli syytä kadota. Hän kuvitteli ja uskoi olevansa oikeassa, että hänestä ei ollut kovin tarkkaa kuvaa ja nyt oli hänen tilaisuutensa tullut karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan. Hän tunsi perhosia vatsassaan ajatellessaan, kuinka moni asia saattaisi mennä vielä pieleen. Ja entä toinen lokero…Helsingissä? Nyt hänellä oli kuitenkin Tukholman keskusrautatieaseman tallelokeron avain, jossa oli etumaksuna puolet rahoista ja riittävä määrä käytännön kuluihin. Varmaa oli vain se, että Leon Lorenzin täytyi myös miettiä asiaa ja olla jotenkin varautunut…niin kuin olikin. Kysymys oli niin suurista asioista, ettei hänen henkensä merkinnyt mitään, siksi toisekseen ei Leoninkaan. Miksi juuri hänet oli valittu? Saisihan hän hyvät eläkerahat vai olisiko hänet sitten helppo päästää päiviltä tehtävän suoritettuaan. Hän aikoi toimia kuitenkin suunnitelman mukaisesti, niin oman kuin sen toisenkin.
Hän antautui mietiskelyyn. Hän ajatteli jokea jossa vesi virtasi tasaisesti. Jos, tuo kuviteltu vesi yritti poiketa uomasta, hän pakotti sen takaisin joen uomaan kärsivällisesti. Tyynesti hän pakotti joen vedet virtaamaan mereen, siellä oli hänen voimansa. Hän käsitti, että tuossa virrassa oli voima ja meressä hän menettäisi sen ja kadottaisi itsensä mittaamattomuuteen – Jumalaan. Mutta, tarvittaessa se oli kuin pato. Hän voisi siitä ammentaa käyttöönsä tarvittavan määrän. Sitä oli hallittava, muuten se söisi uoman liian suureksi ja virta pääsisi valtoimenaan juoksemaan ja sitä olisi enää mahdoton hallita. Hän hengitti ulos, hitaasti ja syvään, ikään kuin antoi henkensä ja hengitti sisään ottaen elämän lahjan taas itselleen. Sitten yhtäkkiä hän sanoi Sinä ja ajatteli vaimoaan ja tytärtään. Sellaista on rakkaus, se olet sinä, en minä. Sinä.
Hän otti esiin ne viinipullot joihin oli injektoinut myrkyn. Päällisin puolin niissä ei näkynyt mitään. Myrkyn piti olla hajutonta ja mautonta ja siltä pystyi suojautumaan tietyin toimenpitein, ajoituksen piti vain olla oikea. Niin oli suunniteltu. Pahoinvointi ja kohtaus menisivät täydestä. Ainoa pelko kohdistui aineen tehokkuuteen. Hän oli saanut ampullit Mr. Seediltä jo kohta viisikymmentä vuotta sitten. Tämä oli tosin vakuuttanut, että intiaanimyrkky oli tehokasta mutta oliko ajan hammas syönyt sen tehon? Toivottavasti…jäämiä kuitenkin löytyisi, sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Kun, hän oli kertonut John Seedille ylähengitysvaivoistaan, oli tämä antanut intiaanien käyttämää desinfioimisainetta jolla kurkkua olisi hyvä kurlata. Aine oli Echinacea Purpura nimisestä kasvista voimakkaaseen alkoholiin uutettua nestettä. Se oli ollut tosiaankin tehokasta ja se myös paransi haavoja ja esti bakteerien kasvun niissä, joko alkoholin tai tuon aineen ansiosta. Hän muisti kuinka keväällä 1918 Borgbackan kallioilla taistelussa saksalaista osastoa vastaan hän oli loukannut jalkansa melko pahasti ja sitten kaatanut ainetta siteeseen ja kietonut siteen jalkaan, ja niin oli tämä haavauma parantunut ilman mitään tulehdus tai märkimisoireita. Side oli tullut läpi veriseksi ja hän oli laittanut uuta sidettä päälle. Siitä keikasta oli sitten tullut hatkat ja hän oli koukannut Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja siitä Espoon saloille.
Näin hän mietti ja rentoutui ja päästi taas irti. Meditoi. Hän antautui täysin leijuvaan olotilaan. Olotilaan, jossa ei ollut mitään, ympärillä oleva maailma kutistui hetkien väliseksi pieneksi tilaksi, jota ei itse asiassa ollut edes olemassa, ei ehtinyt, takana historia edessä tulevaisuus, välissä ikuisuus. Siinä välissä oli ikuisuushetki, siihen hän koetti ankkuroitua. Hän leijui aivan kuin pienenä energia pallona, jota tumma aukko veti puoleensa. Hän putosi aukkoon ja antoi itsensä pudota. Aukon tummilla seinämillä kimmelsivät kuin pienet elävät tulikärpäset, jotka kieppuivat saaden aikaan pyörteen illuusion. Sitä kesti ehkä minuutin. Sitten hän heräsi tähän yhteyteen virkistyneenä ja levollisena.
REISEN
Leon Lorenz asui hotelli Reisenissa, joka oli aivan ravintola Zum Franziskanen vieressä, suorastaan kivenheiton päässä, joten tapaamispaikka oli hyvä ja itse asiassa hän kaipasikin jo rentouttavaa iltaa ja ryyppyä. Oli hänellä nytkin whiskylasi kädessä mutta se oli eriasia. Hän ei ollut tullut yksin, mukana oli F.B.I:n konkarisiipeä edustava Flavio Stilicho. Stilicho tunsi Richard Eklundin hyvin. Leon oli kertonut ja Flavio oli lähes ainoa joka oli hengissä niistä jotka olivat olleet mukana pidättämässä Al caponen koplaa. Tio sen`Sassosta hän ei tiennyt juuri muuta kuin, että se liittyi kommari jahtiin jotenkin. Hän oli täällä suojaamassa ikään kuin Leon Lorenzin selustaa. Hän asui samassa hotelissa väärennetyllä passilla ja juuri hänellä oli tuo Helsingissä sijaitsevan lokeron avain, sisällöstä hän ei ollut tietoinen, arveli siellä kuitenkin olevan jotain tärkeää, tietoa tai rahaa. Ja juuri hänen oli määrä toimittaa se tarvittaessa Ricolle tai USAn embasyyn, josta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Miten homma meni Leon.
Ei mitään erikoista, kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit käydä jossain vaiheessa korjaamassa vehkeet pois. Lähdemme tänään vähän juhlimaan, mukaan tulee joku suomalainen kauppamies. On kuitenkin parempi, että sinä pysyttelet näkymättömissä. Otin selvää siitä kaupparatsusta, tavallinen suomalainen, Rico oli kait` vain kaivanut seuraa laivalla.
Flavio koetteli kolmekasiaan, siellä se oli kainalokotelossa. Ok, odottelen täällä hotellissa. Saatan tilata huoneeseen kunnon sapuskat ja juomat.
Asia on selvä, on the house.
Flavio tiesi ettei tehtävä antanut aihetta lisäkyselyihin, joten hän tyytyi toivottamaan hauskaa iltaa.
Tor Saravuota oli lykästänyt monin tavoin. Kaupat olivat sujuneet mainiosti ja hän oli saanut sovittua illallisen erään mukavan ruotsinsuomalaisen naisen kanssa. Ilta oli päättynyt onnistuneesti naisen kotiin, joka oli keskustan vanhassa kaupungissa 1500-luvulta peräisin olevassa talossa. Tor oli tehnyt parhaansa tyydyttääkseen ja täyttääkseen naisen mielihalut. Omasta mielestään hän oli ensiluokkainen seuramies ja rakastaja. Nyt hän istui Zum Fransiskanin hämyisessä mutta viihtyisässä ja tunnelmallisessa ravintolassa. voisiko mikään olla paremmin, viime yö ja nyt kylmää olutta ja ystäviä tulossa. Hän oli suosittu mies ja paksuille poskille levisi onnellinen hymy. Humala tehosti vain tuota itsetyytyväisyyttä ja onnellista kokemusta hyvästä rakastajana olemisesta.
Rainerin ei tarvinnut pelätä, että Leon kutsuisi häntä väärällä nimellä, sellaista mokaa tuollainen vanha konkari ei tekisi. Hän astui sisään ravintolaan ja huomasi oikealla nurkkapöydässä ikkunan vieressä Tor Sarasvuon joka vilkutti hänelle iloisesti. Rainer meni pöytään.
No, missäs jenkki on, kysyi Tor posket punasta läikikkäinä. Nouseva humala tunki esiin ilmeestä, silmät kiilsivät, niissä oli iloinen mutta hieman typerä ilme.
Tulee, kunhan kerkiää laittaa meikit naamaan, nauroi Rainer. No mutta Tor, olet tainnut vähän pohjustaa…älä sano mitään, itse kukin, itse kukin.
Rainer tilasi konjakin, kuinkas muuten. Sitten he juttelivat ja Tor ei malttanut olla kertomatta naisseikkailustaan. Kertoessaan tarinaa vilkuili hän tarkkaavaisesti Rainerin kasvoja, odottaen tämän ilmeitä. Alkoholi oli mukavasti punehduttanut Torin kasvoja. Samassa Rainer oli muistavinaan, että Tor oli sanonut ettei hän pahemmin juo. Ja aivan kuin yhteisesti sovitusta asiasta Tor alkoi selittää kuinka normaalitilanteessa hän ei tosiaankaan juo mutta tämä oli poikkeustapaus, tulisi jenkkivieraskin ja yö oli nostanut mielialaa niin että kyllä nyt oli aihetta riemuun ja alkoholi niin sopivasti kuin tunnetusti kohotti mielialaa ja antoi sanalle siivet ja tuuditteli mieltä.
Et ole mitenkään selitysvelvollinen Tor, otat, jos siltä tuntuu ja onhan sinulla tosiaankin aihetta juhlaan. Ja tiesihän hän nämä iänikuiset selitykset. Tor kertoi värikkäästi kuinka hän oli tehnyt hyviä kauppoja ruotsalaisten kanssa ja kuinka helppo niitä oli vähän noin niin kuin viilata linssiin, ei pahasti mutta eivät olleet turhan tarkkoja.
Sitten Rainerin katse jähmettyi Torin oikean käden nimettömään, siinä oli merkillinen sormus. Se oli kultainen kantasormus, jossa oli musta sini emalinen ristikuvio ja kultaan kaiverrettu tähkäpäävaakuna. Tor huomasi katseen ja sanoi sormuksen olevan onnen amuletti, joka oli hänen isoisän isältä peräisin, tai, että ainakin se on vanha sukusormus. Siinä oli tosiaankin jokin vaakuna.
Rainer melkein pakahtui, sillä nyt hän tunnisti miehen. Tuo nenä halkioineen ja sormus, vai erehtyikö hän sittenkin, kuinka hänelle oli tullut niin varma tunne ja mihin se nyt katosi. Hän mietti vain mielessään voisiko se olla mahdollista ja kuinka pieni maailma onkaan. Muttei hän saanut täysin selkeää kuvaa, toisaalta Torkaan ei voinut tuntea häntä, se oli varmaa, koskapa ei ollut koskaan tavannut häntä mitä todennäköisimmin. Mielessään hänellä oli kuva metsästä, kurnivasta vatsasta ja punaisesta paksusta tummasta nesteestä joka valui ja värjäsi kaiken, tukehdutti hänet, hukutti. Hän haukkoi henkeään. Tor.” käyn vain nopeasti miestenhuoneessa, odota siinä.” Onko joku hätänä, voitko huonosti, tulen mukaan, hei! Älä, ei tässä mitään, kusettaa vaan niin vietävästi, odottele vaan aloillasi ja tilaa paukut kummallekin, minulle raakaa viinaa, whiskyä, ilman jäitä tai yksi jääpala, yksi jääpala Tor”. Hän meni vessaan, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä, katsoi taakseen, Tor ei seurannut. Peilissä häntä tuijotti perkeleen kasvot, silmät seisoivat sameana päässä, hän sulki silmänsä, ravisteli päätään puolelta toiselle ja virutteli niitä lisää kylmällä vedellä. Sitten hän istahti koppiin pytyn reunalle, painoi kasvot käsiinsä ja koetti hengittää rauhallisesti.
Olon tasaannuttua hän palasi ravintolan puolelle. Tor istui samassa paikassa ja siemaili Gini Tonicia. Helvetti, menipä sinulla kauan, ajattelin jo tulla katsomaan. Ei tässä mitään hätää ole, jaha ja whiskykin on jo tuotu, mitä hemmettiä Tor siinähän on kaksi jääpalaa.
Onko? On, mutta väliäkö sillä hän sanoi ja kumosi sitten juoman kurkkuunsa.
Enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun sisään käveli Leon. Vaalea puku, tumma solmio, vaalea lierihattu, todellinen gentlemanni. Leon ja Tor tervehtivät ja hänkin sanoi käsipäivää. Leon tilasi ison whisky moukun ilman jäitä ja sytytti Lycky Striken. Oikein hauska tavata teitä, kuinka businekset ovat sujuneet. Hän osasi hyvin tuota small talkia ja sai ilmapiirin vapautuneeksi. He istuivat ja keskustelivat, pikkuhiljaa alkoi ravintola täyttyä ihmisistä ja ilman kuormasi mukava puheensorina ja paksu tupakan ja sikarin savu.
Tunne itsesi, ole rehellinen itsellesi… eläkäämme ainutlaatuinen ilta tänään vai mitä mieltä olette: puhua pöllysi Tor äänekkäästi, hän oli selvästi päihtynyt. Hän humaltui pian ilmeisesti harjoittelun puutteesta ja luontaisesta heikosta viinapäästä yhdistettynä tuohon ehkäpä liiankin sosiaaliseen luonteeseen joka sai käyttövoimansa alemmuudentunteesta. Hänen narsistinen luonteensa vaati tyydyttyäkseen huomiota osakseen, muuten olotila olisi kääntynyt helposti apeudeksi ja melkeinpä murheelliseksi ja siitä olisi saattanut olla seurauksena pahemmanpuoleinen depressio. Matkoilla ja työssä ollessaan Tor tunsi voivansa mainiosti mutta kotioloissa oli tuo ahdistus päässyt iskemään ja yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa vietetyillä mökkilomilla Mäntyharjulla, jossa hänellä oli sievä rantamökki. Nuo lomat olivat päättyneet usein riitaan ja silloin Tor oli ratkennut ryyppäämään ja tuntenut jälkikäteen syyllisyyttä ja häpeää. Vaimo oli antanut anteeksi. Anna – Kaarinan ei tarvitsisi olla huolissaan, tällaista ei enää tapahtuisi; Tor oli luvannut. Seuraavalta matkalta hän toisi taas upeita tuliaisia ja ylennys työpaikalla olisi pian edessä, Anna-Kaarinan ei tarvitse olla huolissaan, mummolaankin mennään sitten vaikka kuinka usein.
Siirtykäämme toiseen ravintolaan: huudahti Tor. Saanko ehdottaa; käydään kurkkaamassa Leonin hotellihuonetta ja otetaan samalla muutamat tömpsyt ja siistiydytään hieman: maalaili Rainer. Ehdotus sai kannatusta. Leonkin oli sopivasti tuiskeessa, niin kuin he kaikki. Tuiskeessa, tuiskeessa tralalalllaaa, perkeleesti tuiskeessa, pöllissä, pöllyssä trallalalaa; Tor laulaa hoilotti.
Käyn toiletissa, sanoi Leon. Leonin ollessa WC:ssä kävi Rainer keittiön puolella ja osti tukulla kruunuja muutaman olutpullon. Rainerin ollessa oluen hankinnassa köökin puolella oli Leon käynyt soittamassa Flaviolle ja kehottanut tätä poistumaan omaan huoneeseensa, sanonut, että he menisivät vielä jatkoille ja Flavion ei tarvitsisi olla huolissaan, hoitaisi vain oman osuutensa ja hakisi rojut pois. Sitten he siirtyivät ulos ja lähtivät, suunnaten kulkunsa kohti hotelli Reisenia. Heidän keskustelunsa oli hälisevää ja iloista. Vähän päästä purskahdettiin nauruun, se oli jotenkin liioitellun tuntuista, ottaen huomioon heidän suhteensa. Levottomuus ja sisäinen jännitys laukesi. Aivan kuin etukäteen olisi koetettu torjua mielenjärkytyksiä, jotain epäadekvaattia siinä oli. Kolme pientä miestä marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, kohta heitä olisi kaksi vaan, taidat taidan daa…dai.
Hotellihuone oli avara ja siisti, hyvällä maulla sisustettu. Ammattisuunnittelijan ja rahan jälki näkyi kokonaisuudessa. Lattiaa peitti tiilenpunainen kokolattiamatto. Pöydän ympärillä oli kolme mukavaa tummanruskeaa nahkatuolia. Pöytä oli teakia. Siinä oli kaikki mainittava, kolme tuolia ja pöytä…ja kolmet lasit. He ottivat Madeira lasit ja kilistivät hienolle illalle. Tor huudahti: ”perkele miehet, mää sanon perkele, ei ole perkele toisia niin kuin me…ei saathan ole hah haa. Leon mulkaisi Raineria ja nauroi suu leveässä naurussa ja järki täysin ajan tasalla, sanoi sitten: Tor you are absolutely right, you are my kind of man. Mää mene nut vessaan nauroi Rainer ja meni.
Wc oli siisti, kaakeloitu ja siellä oli amme sekä peilikaappi ja pytty nyt tietysti. Rainer otti puolenlitran oliiviöljypullon ja tyhjensi sen kerralla. Hän ihmetteli itsekin kuinka helposti se putosi alas. Hän laittoi pullon takaisin taskuun, varoi sotkemasta sillä mitään. Sitten hän pirskotteli viiniä lasista suihkuverhoon ja lattialle, veti pöntön, laski vettä ja pesi kätensä. Rainer oli kyennyt sulkemaan tilanteen todellisen karmeuden mutta pelkäsi nyt, että objektiivinen todellisuus voisi koska vain murtautua hänen mieleensä. Suorittaa sisäänmurron hänen päähänsä ja ahmaista sielun mustaan kuiluun, jossa se kenties palaisi tuhkaksi. Hän pystyi kuitenkin yllättävän helposti petokseen ja tunsi sisäistä vilpittömyyttä, vapautta, kaikkivoipaista luovaa kykyä. Skitsoidinen hän ei asian suhteen ollut. Oli vain yksinkertaisesti niin, jollei hän hoitaisi asiaa nyt tavalla tai toisella, hän voisi heittää tärkeille asioille hyvästit. Saattoihan hänen elämänsä lantin kääntöpuolella olla syvä alemmuus ja kätketty viha jotka sitten ruokkivat tuota fantasiaa seikkailijasta ja jostain ainutlaatuisuudesta…suuruudesta. Tuohon seikkaan hänellä ei nyt ollut aikaa paneutua vaan hän siirsi itsensä ja tarmonsa tähän hetkeen. Hän laittoi veden lorisemaan, suitsi hiuksensa, taputteli poskiaan ja otti muutamia harkittuja ilmeitä peilin edessä. Palasi sitten muiden joukkoon. Kukaan ei kiinnittänyt hänen toimiinsa suurempaa huomiota, ei ainakaan Tor, hänellä oli koko elämäntarinansa kerrottavana.
No, niin Leon otetaan entisaikojen muistoille ja Tor myös, otetaan muistoille…ja uudelle tuttavuudelle. Kevyesti putoilivat sanat niitä oli helppo ladella, sanoja. Eiväthän ne olleet kuin jonkinlaista koodikieltä jonka me olimme ymmärtävinämme muttei koskaan samalla tasolla täysin, siitä hän oli varma.
Niin he joivat ja juopuivat, tyhjensivät, vielä vuosikertaviinin.
Perkele - saatana nyt meni paita: sanoi Rainer, joka oli läikyttänyt punaviiniä paidalleen. Ei saatana nyt tehdään niin, että minä käyn vaihtamassa paidan hotellissani ja tapaamme Operan edessä, sanotaanko vajaan tunnin kuluttua. Te tunnette paikan, menkää taksilla, pääsette perille. Pyydän anteeksi, totta toisiaan. Nähdään. Ja menkää, tilatkaa juotavaa, minun laskuun …tilataan syömiset sitten, kun saavun, ei mene kuin yksi punainen minuutti. Hejdå! Hän lähti kiireesti ja läimäytti oven perässään kiinni.
Hah hah haa, nauroi Leon ja samoin oli hymyssä Torin punakka naama, josta ei juopumusta enää kyennyt olemaan huomaamatta. Aivokapasiteetista ei toiminut enää kuin korkeintaan neljännes. Nähdään, paikan päällä, piian päällä… nähdään, godbuye my darling…bye…e.
Rainer lähti puolijuoksua ja otti lennosta taksin, ajoi rautatieasemalle, kävi hakemassa lokerosta salkun. Hän ajoi samalla taksilla hotelliin, pakkasi tavaransa, poistui liikoja mielenkiintoja herättämättä ja meni taksiin.

Tumma ilta
Flavio Stilicho käveli tummenevassa puistossa ja kuunteli kuinka hiekka rahisi hänen askeleidensa tahdissa. Rahina oli kiusallisen voimakasta ja rikkoi hiljaisuuden, jonka läpi hän olisi halunnut kuunnella. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli, ei mitään, aivan hiljaista. Kuului tavallisia kesäillan ääniä. Aurinko oli painumassa mailleen ja hämäryys lisääntyi. Flavio saapui penkin luo ja sytytti taskulampun. Hän otti ensin puunkolosta kätkemänsä avaimen, siinä hän jotenkin mietti, miksi se oli sinne pitänyt laittaa mutta antoi asian olla, hän oli tottunut tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaisesti. Antoi valokiilan seurata ruskeaa johtoa, jota oli miltei mahdoton huomata, johdon toisessa päässä oli pieni nauhuri ja toisessa pienen pieni mikrofoni. Flavio siristi silmiään ja alkoi keriä johtoa pois. Nauhuri oli hänen kädessään ja toiseen käteen tuli johdon toinen pää…se oli ilman mikrofonia, Flavio suuntasi valon oksaan ja huomasi johdon olevan poikki, hän riuhtaisi loput johdosta ja tarkasteli katkennutta kohtaa taskulampun valokiilassa. Fuck, cut…I can see it, thats for shure…no nyt tuli kiire, mitä perhanaa.
Flavio säntäsi juoksuun mutta rauhoittui siten reippaaseen kävelyyn. Ilta oli jo hämärtynyt puolipimeäksi. Yhtäkkiä Flavio säpsähti ja sydän ponnahti kurkkuun ja käsi lähti tavoittelemaan asetta. Polulle oli ilmestynyt kuin tyhjästä baskeripäinen mies jolla oli raidallinen pusero ja pienet viikset. Mies piti pistoolia kädessään ja sen piippu osoitti suoraan Flavion otsaan. Jossain syvällä sisimmässään hän ehti tajuta, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän kuuli kaksi laukausta ja ehti tuskin havaita suuliekit.
Toinen luodeista lävisti Flavion otsan, toinen meni oikeasta silmästä sisään. Flavio lennähti nurin ja vain ajan hän käsitti hetkensä tulleen, sitten pimeys kävi läpitunkemattomaksi, eikä se johtunut yöstä, Flavio Stilichoa ei enää ollut ajassa. Kasvoillaan hänellä oli mykkä ihmettelevä ilme, se ei ikään kuin suostunut käsittämään tapahtunutta. Sitten hänen kylkeensä potkaistiin karkeasti mutta sitä Flavio ei enää tuntenut, kuollut liha vain päästi pienen muksahduksen.
Baskeripäinen otti tarvitsemansa, potkaisi toisen kerran niin, että Flavion eloton ruumis vierähti viereiseen laskuojaan. Samaan aikaan alkoi sataa tihuttaa ja lisää tummansinertävän harmaita pilviä kertyi taivaan rannalle.
Leonin suuta oli alkanut polttaa ja hänen oli vaikea niellä. Sitten hän oli tuntenut ihollaan voimakasta kihelmöintiä ja hän tunsi kuinka sormista lähti tunto. Päätä särki ja kaikki näkyi kahtena tai kolmena, koko ympäröivä tila keinui ja pyöri. Hiki valui kylminä suurina karpaloina otsalta ja hengitys kävi työlääksi, suusta kuului korinaa, kuola valui norona suupielestä. Vaivoin hän sai huudetuksi: ”Minä tapan kaikki. Minä tapan…”, käsi kopeloi refleksinomaisesti teräksistä turvaa. Sitten hän ei kuullut enää kuin huminaa ja silmissä säkenöivät eriväriset salamat, ruumis jännittyi kaarelle ja sitten lysähti, Leon Lorenz lyyhistyi Tukholmalaisen hotellihuoneen tiilenväriselle kokolattiamatolle.
Tor nojasi seinään, hän ei käsittänyt mitään ja pelkäsi niin ettei saanut kättään liikkumaan. Pelko oli kerran aiemmin koettua, hän oli herännyt kärrypolulta jostain Espoosta ja pelännyt, tärissyt ja pelännyt, hän oli huutanut suoraa huutoa luulleessaan olevansa helvetissä tai ainakin kuollut, ruumiita makasi ympärillä ja maa oli mustanpunainen verestä, kurasta ja eritteistä. Kesti ainakin tunnin, toista ennen kuin hän tuli tolkkuihinsa ja tajusi jotenkin tapahtumat tai ei oikeastaan silloin tajunnut, luuli ensin, että oli itse seonnut ja tappanut toverinsa. Siitä hänet löydettiin kärrypolulta pää käsiin painautuneena ja yläruumistaan heilutellen ympärillään kolme ruumista ja kaksi kuolleeksi ammuttua hevosta. Kun auttajat olivat tulleet, oli hän huutanut raivoissaan äänensä pois ja vaatinut tulla ammuttavaksi. Hänet oli sidottu vahvalla manillaköydellä käsistä ja jaloista ja asetettu hevosen selkään vatsalleen ja vielä alakautta kädet ja jalat sidottu putoamisen estämiseksi. Siinä roikkuessaan valveen ja tajuttomuuden mustan pimeyden rajamailla oli häneltä yritetty kysellä tapahtumien kulkua mutta pää oli tyhjä ja siellä oli musta aukko johon ei tullut valon pilkahdusta mistään. Eikä hän koskaan muistanut tuosta tapahtumasta mitään. Jälkeenpäin tilanne tietenkin selvisi lavastamalla se uudelleen mutta muistikuvaa ei hänelle tullut.
Tor oli nähnyt pistoolin kainalokotelossa Leonin siinä vääntelehtiessä ja hän päätti ottaa hatkat. Tor poistui huoneesta ja meni ensimmäiseen löytämäänsä ravintolaan jossa alkoi baaritiskillä hilata teräviä kaksin käsin. Siihen tiskin reunaan hänen päänsä sitten myöhemmin kolahti ja vaivoin oli henkilökunta selvittänyt hänen hotellinsa nimen, johon hänet oli taksilla lähetetty ja kehotettu safööriä vielä pitämään huoli, että mies pääsee huoneeseensa.

Leon Lorez


Hän katseli kauempaa penkkiä, joka sijaitsi lammen rannalla ison tammen alla. Se oli tyhjä. Hän oli tullut aiemmin paikalle, oli halunnut istua ja tuumailla. Kivi perkele oli hiertänyt kengässä melkein koko matkan ja vasta nyt hän malttoi ottaa kengän jalastaan ja ravistella ylimääräiset pois. Sieltähän se tipahti, pieni sorajyvänen. Samalla juolahti hänen mieleensä, ettei siinä paljon hiekkaa tarvitse rattaissa olla, kun jo tulee aikamoista jälkeä, tai sokeria tankissa.
Hänen aatoksensa palasivat 20-luvun Yhdysvaltoihin. Hän oli tuntenut John Torrio nimisen miehen joka salakuljetti viinaa. Siellä hän tutustui Leonin kanssa mieheen nimeltä Capone. Torrio oli äkännyt Caponen älyn ja fyysilliset voimavarat. Alkoholin salakuljetus oli rahallisesti melko kannattavaa. Torrio luopui syystä tai toisesta puuhasta ja niin Al Caponesta tuli ”the big fellow”.
Viinan salakuljetus ei ollut mitään lasten leikkiä vaan mukana oli useita rikollisliigoja. Oli siis myös hintakilpailua joka aiheutti aluejakojen kanssa verisiä välienselvittelyitä. Chicagossa, 20-luvulla Caponen miehet surmasivat ainakin yli sata, ellei puolitoista sataa muiden liigojen jäsentä. Hiekkaa heitettiin rattaisiin koko lailla.
Itse hän oli toiminut vain erikoistehtävissä, joita oli hyvän ampumataidon vuoksi tipahdellut silloin tällöin. Al oli pitänyt hänet ja Leonin ikään kuin ässinä hihassa, mikä osoittautui hänen onnekseen ja Leonin tietysti. Niin olivat kullan kaivut siis jääneet, kullankaivajan merkin hän oli tosin saanut Alilta Montrealissa kerrottuaan Amerikkaan tulon syitään. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun hänellä oli tuo merkki ollut. Se oli halfdollarin kokoinen ja täyttä kultaa, siinä oli vaskooli ja hakku ja lapio ristissä ja vaskoolissa kultaisia rypäleitä ja koko komeutta kiersi kultainen köysi. Vaskoolissa oli pieniä kultahippuja. Merkki oli varmasti tullut ansioista mutta ei kullankaivuista. Caponen hommat laajenivat uhkapeliin, yökerhoihin, hevosratoihin ja vedonvälitykseen. Turvallisuussyistä Al muutti 1928 Palm Ilandille Floridaan, piti silti Chicagoa päämajanaan. Tässä vaiheessa hän ja Leon oli värvätty B.I:n leipiin, siis juuri ennen helmikuun iskua 1929 Clark Streetille.
Hän tapasi myös suuren rakkautensa Marilyn Leen. Marilyn tai Meeri kuten hän naista leikkisästi kutsui oli ollut Alin apurin, John J. Carterin tyttöystävä. John oli saanut surmansa poliisin luodista ratsian yhteydessä. Marilyn oli uinut kuin itsestään hakemaan tukea ja valinnut minut. Rakkaus leimahti salamana ja hohti purppuraa kiihkoa. Sitä oli hetkeksi himmentänyt kotoa tullut
kirje. Viesti oli lyhyt; ”faija – Nimrod on hukkunut veljensä mökillä kalaretkellä, lähellä sitä paikkaa, jossa on se hyvä kalapaikka.” Koeta pärjätä ja lähetä rahaa hautajaisia varten, jos kykenet. T. Konstantin ja muut. Vaikka eipähän sinulla ole. No skoijia vaan. pidä huoli itsestäsi, ollaan vähän hermona, että miten sinulla menee.
Eikä minulla silloin ollut liiemmälti ylimääräistä, rakkaus oli kallista touhua ja vei kaiken, oli siinä henkikin mennä.
Clark Streetille autotalli 2122N:lle saapui neljä Alin miestä. Autotalli oli George ”Bucks” Moranin gangstereiden piilopaikka. Caponen miehistä kaksi oli pukeutunut poliiseiksi, ja niin olivat tallissa olleet miehet kuvitelleet poliisin saaneen selville heidän piilopaikkansa. Kahdella konetuliaseella ja kahdella haulikolla suolaten oli miehiin pumpattu 150 luotia. Moran, mies johon luodit oli tarkoitettu, istui kadun toisella puolella täysin turvassa. Capone tuomittiin aikanaan ja joutui Atlantaan aluksi ja sieltä Alcatraziin. Vapautumisensa jälkeen hän vietteli ”eläkepäiviään” rauhallisesti, ilman rikoksia. 25.1.1947 hän kuoli. Suorittaa iäisyyspalvelustaan kuulemma Mount Caramellin hautausmaalla Chicagossa äitinsä ja isänsä sylissä. Alissa oli ollut jotain hyvin herkkää, kaikki oli vain loksahtanut kohdalleen ja niin hänestä tuli gangsteri. Hänestä olisi voinut toki tulla paljon muutakin mutta aika ja tilaisuus toimivat tässä tekijänä ja niin hänen osuutensa maailman näyttämöllä sai tuollaisen roolin. Väitetään, että hän sairasti kuppaa, mutta niinhän jokainen suurmies, helppoja selityksiä. Kuppa mikä kuppa, ei se muuten olisi tappanut. Hitlerillä oli kuppa, Marskilla oli kuppa, A. Kivellä oli kuppa, Mussolinilla oli kuppa. Perkele!
Häntä harmitti, kun näistä asioista ei voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Leon ei missään tapauksessa puhuisi mitään eikä ollut ketään muutakaan. Se oli mennyttä elämää, elettyä elämää, hänen elämäänsä. Dramatiikkaa oli riittänyt, ei tarvinnut ihmetellä tekemisen puutetta. Mutta silti, tätä kaikkea oli hänen sisällään kannettava. Nyt hän olisi jo ollut valmis sanomaan kuin ristin Johannes; vain rakastaminen on se työ jota nyt haluan harjoittaa ja puutarhanhoito ja sekin kuului rakkauteen.
Hänen mielensä noista purppuraisista punaisen sävyistä ja vihreän eri vivahteista herätti noin sadan metrin päässä lähestyvä mies. Hänellä oli päällään vaalea, lähes luonnonvalkoinen puku, samanvärinen leveälierinen hattu ja silmillään aurinkolasit. Mies oli melko pitkä ja suoraryhtinen.
Hän nousi ylös, käveli muutaman askeleen vastaan. ”Terve Leon, old fellow, how do you do. Otti sitten lämpimän puristuksen vastaan.
”Terve Rico”: vastasi Leon ja jatkoi, no mutta eikö tämä ole kunnon hugin paikka. Näytät hyvältä ystäväni, tosi hyvältä!
He istuutuivat penkille ja katselivat toisiaan. Viimenäkemisestä oli kulunut aikaa, itse asiassa hän oli tavannut Leonin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, samoihin aikoihin kun, James Hoffa oli noussut parrasvaloihin pitäessään Teamstearsissa melua. Ja kadonnut myöhemmin jäljettömiin, niin siinä oli käynyt. Mukava mies se Hoffa.
Siitä on hieman päälle kaksikymmentä vuotta, totesi Leonkin. Eipä ole paljon muututtu, mitä nyt ikä vähän teettää kaikenlaista, kuten harmaita charmikkaita suortuvia.
Niitä näitä jaariteltuaan ja muisteltuaan siirtyi Leon asiaan.
Oletko ihmeissäsi tästä kaikesta? Tässä on nyt kysymyksessä melko iso juttu, vaikka tiedänkin, että menee vähän sopimuksen ulkopuolelle. Palkkio on myös sen mukainen ja saat puolet heti ja toinen puoli lähetetään sinulle, kun tehtävä on suoritettu. Se toinen puoli palkkiosta on Helsingissä eräässä lokerossa, joten ei sinun tarvitse sitä turhan kaukaa hakea. Saat tehtävän suoritettuasi avaimen ja asia on selvä. Tässä on mustaa valkoisella, avaa kuori ja katso voitko suorittaa tehtävän. Se on sinun nyt päätettävä. Usko minua se onnistuu, älä ihmettele miksi juuri näin. Toimi ohjeiden mukaisesti niin kaikki workkii well.
Alias Rico tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä. Avattuaan kuoren ja luettuaan tekstin, päästi hän hiljaisen vihellyksen. Tehtävästä ei ollut mitään kysyttävää, se ei kuulunut asiaan. Ja suoritettuaan tehtävän se tulisi kansainvälisiinkin uutisiin joten siitä toimeksiantaja saisi tietää, että tehtävä on suoritettu. Hän tajusi heti kuinka liemessä hän oli, ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä mutta ei hän voisi tehtävää suorittaakaan ja, jos suorittaisi. Jäisikö se viimeiseksi?
Asia on selvä. Otan tehtävän vastaa mutta ymmärrät varmaan, että kuluja tästä muodostuu ja enkä aio maksaa niitä palkkiostani.
Saat käyttörahaa tarpeellisen määrän, muuta apua sinulla ei tule olemaan, toimit aivan yksin.
Sitten Leon jututteli niitä näitä, kyseli perheestä, asumisesta ja kaikesta mahdollisesta, siirtyen puheissaan aina sulavasti tehtävään. Hän oli ollut suunnitelmissaan huolellinen ja luottanut minuun. Vastailin rauhallisesti niitä näitä, pyöreästi ja täsmentäen epätarkoituksenmukaisia seikkoja.
Helvetti, pelkäsin jo, että kieltäydyt.
Olisiko se ollut mahdollista, kysyi Rico naurahtaen ja sai vastaukseksi olankohautuksen ja ystävällisen hymyn. Tosin tuon hymyn taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Ainakin sen takana oli pelko epäonnistumisesta.
Asioiden asetuttua, he alkoivat suunnitella illan viettoa Tukholmassa. Heillä olisi yksi ilta aikaa ja Leonilla yksi ilta aikaa elämälleen Leon Lorenzina.
Rainer Rosenberg alias Rico istui hotellihuoneensa nojatuolissa ja imi sikarista poskisauhuja, osan savusta hän päästi väliin keuhkoihin saakka. Puhalsi sitten taas renkaita niin, että suu tuli helläksi. Savun maku oli hieman makea, sokerinen, syvä, tumma mocca. Leon oli antanut muutaman aidon havannalaisen. Pienellä pöydällä oli lasi jossa läikehti kauniin rusehtava Meukow konjakki. Hän oli mietteissään. Moni asia askarrutti häntä juuri nyt, olisi oltava hyvin varuillaan ja kuunneltava sisintään tarkasti.
Tio sen`Sasso oli ollut merkittävä projekti hänen kannaltaan. Itse asiassa siitä oli muodostunut hänen elantonsa ja elämänsä, ainakin sen toisen minän. Hänen tehtävänään oli ollut tietojen hankkiminen Suomen teollisuudesta, politiikasta ja kaikesta mikä liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Hänen asemansa erään yksikön johtajana energia alan yrityksessä oli avannut hänelle monia tilaisuuksia saada erilaista mielenkiintoista tietoa. Hänen toimensa oli sikäli helppo, ettei sitä varsinaisesti valvottu miltään taholta. Ei ainakaan hänen tietääkseen tai ei ollut ainakaan tullut julki. Näillä toimillaan hän oli lunastanut oman vapautensa. Sopimus oli ollut alun perin viidentoista vuoden mittainen mutta sitä oli jatkettu pyynnöstä ja hänen suostumuksestaan. Asiointi oli tapahtunut kirjeitse peite yrityksen postilokeron kautta. Lokeroon hän vei tietoja, josta ne lähtivät, vaikka sinne piti tulla oikeastaan vain yrityksen saapuva posti mutta sinne myös ilmestyi ruskea kirjekuori, jossa oli maksu palveluksista. Lähtevä posti oli aina tietyllä tavalla merkityssä kuoressa. Merkkiä ei olisi kukaan asiasta tietämätön voinut huomata. Hänestä oli monien sattumien summana tullut eräänlainen vakooja. Kylmä sota ja tilanne maailmassa olivat johtaneet siihen, että nyt häneltä pyydettiin viimeisenä tehtävänä suorittamaan vaikea ja vaativa tehtävä, erään tunnetun henkilön olisi kadottava lopullisesti. Hänestä tuntui, ettei kykenisi suoriutumaan tehtävästä. Ei uskaltanut vaarantaa ja siksi ei halunnut suorittaa tehtävää. Kiinnijäämisestä oli seurauksena elinkautinen tai jotain vielä vakavampaa… Toiseksi, vaikka hän suorittaisi tehtävän, ei hän uskonut, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hän oli niin pahasti naimisissa Tio sen`Sassoon, että ainoa tapa kenties oli kadota, silloin myös jonkun muun oli syytä kadota. Hän kuvitteli ja uskoi olevansa oikeassa, että hänestä ei ollut kovin tarkkaa kuvaa ja nyt oli hänen tilaisuutensa tullut karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan. Hän tunsi perhosia vatsassaan ajatellessaan, kuinka moni asia saattaisi mennä vielä pieleen. Ja entä toinen lokero…Helsingissä? Nyt hänellä oli kuitenkin Tukholman keskusrautatieaseman tallelokeron avain, jossa oli etumaksuna puolet rahoista ja riittävä määrä käytännön kuluihin. Varmaa oli vain se, että Leon Lorenzin täytyi myös miettiä asiaa ja olla jotenkin varautunut…niin kuin olikin. Kysymys oli niin suurista asioista, ettei hänen henkensä merkinnyt mitään, siksi toisekseen ei Leoninkaan. Miksi juuri hänet oli valittu? Saisihan hän hyvät eläkerahat vai olisiko hänet sitten helppo päästää päiviltä tehtävän suoritettuaan. Hän aikoi toimia kuitenkin suunnitelman mukaisesti, niin oman kuin sen toisenkin.
Hän antautui mietiskelyyn. Hän ajatteli jokea jossa vesi virtasi tasaisesti. Jos, tuo kuviteltu vesi yritti poiketa uomasta, hän pakotti sen takaisin joen uomaan kärsivällisesti. Tyynesti hän pakotti joen vedet virtaamaan mereen, siellä oli hänen voimansa. Hän käsitti, että tuossa virrassa oli voima ja meressä hän menettäisi sen ja kadottaisi itsensä mittaamattomuuteen – Jumalaan. Mutta, tarvittaessa se oli kuin pato. Hän voisi siitä ammentaa käyttöönsä tarvittavan määrän. Sitä oli hallittava, muuten se söisi uoman liian suureksi ja virta pääsisi valtoimenaan juoksemaan ja sitä olisi enää mahdoton hallita. Hän hengitti ulos, hitaasti ja syvään, ikään kuin antoi henkensä ja hengitti sisään ottaen elämän lahjan taas itselleen. Sitten yhtäkkiä hän sanoi Sinä ja ajatteli vaimoaan ja tytärtään. Sellaista on rakkaus, se olet sinä, en minä. Sinä.
Hän otti esiin ne viinipullot joihin oli injektoinut myrkyn. Päällisin puolin niissä ei näkynyt mitään. Myrkyn piti olla hajutonta ja mautonta ja siltä pystyi suojautumaan tietyin toimenpitein, ajoituksen piti vain olla oikea. Niin oli suunniteltu. Pahoinvointi ja kohtaus menisivät täydestä. Ainoa pelko kohdistui aineen tehokkuuteen. Hän oli saanut ampullit Mr. Reediltä jo kohta viisikymmentä vuotta sitten. Tämä oli tosin vakuuttanut, että intiaanimyrkky oli tehokasta mutta oliko ajan hammas syönyt sen tehon? Toivottavasti…jäämiä kuitenkin löytyisi, sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Kun, hän oli kertonut John Reedille ylähengitysvaivoistaan, oli tämä antanut intiaanien käyttämää desinfioimisainetta jolla kurkkua olisi hyvä kurlata. Aine oli Echinacea Purpura nimisestä kasvista voimakkaaseen alkoholiin uutettua nestettä. Se oli ollut tosiaankin tehokasta ja se myös paransi haavoja ja esti bakteerien kasvun niissä, joko alkoholin tai tuon aineen ansiosta. Hän muisti kuinka keväällä 1918 Borgbackan kallioilla taistelussa saksalaista osastoa vastaan hän oli loukannut jalkansa melko pahasti ja sitten kaatanut ainetta siteeseen ja kietonut siteen jalkaan, ja niin oli tämä haavauma parantunut ilman mitään tulehdus tai märkimisoireita. Side oli tullut läpi veriseksi ja hän oli laittanut uuta sidettä päälle. Siitä keikasta oli sitten tullut hatkat ja hän oli koukannut Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja siitä Espoon saloille.
Näin hän mietti ja rentoutui ja päästi taas irti. Meditoi. Hän antautui täysin leijuvaan olotilaan. Olotilaan, jossa ei ollut mitään, ympärillä oleva maailma kutistui hetkien väliseksi pieneksi tilaksi, jota ei itse asiassa ollut edes olemassa, ei ehtinyt, takana historia edessä tulevaisuus, välissä ikuisuus. Siinä välissä oli ikuisuushetki, siihen hän koetti ankkuroitua. Hän leijui aivan kuin pienenä energia pallona, jota tumma aukko veti puoleensa. Hän putosi aukkoon ja antoi itsensä pudota. Aukon tummilla seinämillä kimmelsivät kuin pienet elävät tulikärpäset, jotka kieppuivat saaden aikaan pyörteen illuusion. Sitä kesti ehkä minuutin. Sitten hän heräsi tähän yhteyteen virkistyneenä ja levollisena.
REISEN
Leon Lorenz asui hotelli Reisenissa, joka oli aivan ravintola Zum Franziskanen vieressä, suorastaan kivenheiton päässä, joten tapaamispaikka oli hyvä ja itse asiassa hän kaipasikin jo rentouttavaa iltaa ja ryyppyä. Oli hänellä nytkin whiskylasi kädessä mutta se oli eriasia. Hän ei ollut tullut yksin, mukana oli F.B.I:n konkarisiipeä edustava Flavio Stilicho. Stilicho tunsi Richard Eklundin hyvin. Leon oli kertonut ja Flavio oli lähes ainoa joka oli hengissä niistä jotka olivat olleet mukana pidättämässä Al caponen koplaa. Tio sen`Sassosta hän ei tiennyt juuri muuta kuin, että se liittyi kommari jahtiin jotenkin. Hän oli täällä suojaamassa ikään kuin Leon Lorenzin selustaa. Hän asui samassa hotelissa väärennetyllä passilla ja juuri hänellä oli tuo Helsingissä sijaitsevan lokeron avain, sisällöstä hän ei ollut tietoinen, arveli siellä kuitenkin olevan jotain tärkeää, tietoa tai rahaa. Ja juuri hänen oli määrä toimittaa se tarvittaessa Ricolle tai USAn embasyyn, josta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Miten homma meni Leon.
Ei mitään erikoista, kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit käydä jossain vaiheessa korjaamassa vehkeet pois. Lähdemme tänään vähän juhlimaan, mukaan tulee joku suomalainen kauppamies. On kuitenkin parempi, että sinä pysyttelet näkymättömissä. Otin selvää siitä kaupparatsusta, tavallinen suomalainen, Rico oli kait` vain kaivanut seuraa laivalla.
Flavio koetteli kolmekasiaan, siellä se oli kainalokotelossa. Ok, odottelen täällä hotellissa. Saatan tilata huoneeseen kunnon sapuskat ja juomat.
Asia on selvä, on the house.
Flavio tiesi ettei tehtävä antanut aihetta lisäkyselyihin, joten hän tyytyi toivottamaan hauskaa iltaa.
Tor Sarasvuota oli lykästänyt monin tavoin. Kaupat olivat sujuneet mainiosti ja hän oli saanut sovittua illallisen erään mukavan ruotsinsuomalaisen naisen kanssa. Ilta oli päättynyt onnistuneesti naisen kotiin, joka oli keskustan vanhassa kaupungissa 1500-luvulta peräisin olevassa talossa. Tor oli tehnyt parhaansa tyydyttääkseen ja täyttääkseen naisen mielihalut. Omasta mielestään hän oli ensiluokkainen seuramies ja rakastaja. Nyt hän istui Zum Fransiskanin hämyisessä mutta viihtyisässä ja tunnelmallisessa ravintolassa. voisiko mikään olla paremmin, viime yö ja nyt kylmää olutta ja ystäviä tulossa. Hän oli suosittu mies ja paksuille poskille levisi onnellinen hymy. Humala tehosti vain tuota itsetyytyväisyyttä ja onnellista kokemusta hyvästä rakastajana olemisesta.
Rainerin ei tarvinnut pelätä, että Leon kutsuisi häntä väärällä nimellä, sellaista mokaa tuollainen vanha konkari ei tekisi. Hän astui sisään ravintolaan ja huomasi oikealla nurkkapöydässä ikkunan vieressä Tor Sarasvuon joka vilkutti hänelle iloisesti. Rainer meni pöytään.
No, missäs jenkki on, kysyi Tor posket punasta läikikkäinä. Nouseva humala tunki esiin ilmeestä, silmät kiilsivät, niissä oli iloinen mutta hieman typerä ilme.
Tulee, kunhan kerkiää laittaa meikit naamaan, nauroi Rainer. No mutta Tor, olet tainnut vähän pohjustaa…älä sano mitään, itse kukin, itse kukin.
Rainer tilasi konjakin, kuinkas muuten. Sitten he juttelivat ja Tor ei malttanut olla kertomatta naisseikkailustaan. Kertoessaan tarinaa vilkuili hän tarkkaavaisesti Rainerin kasvoja, odottaen tämän ilmeitä. Alkoholi oli mukavasti punehduttanut Torin kasvoja. Samassa Rainer oli muistavinaan, että Tor oli sanonut ettei hän pahemmin juo. Ja aivan kuin yhteisesti sovitusta asiasta Tor alkoi selittää kuinka normaalitilanteessa hän ei tosiaankaan juo mutta tämä oli poikkeustapaus, tulisi jenkkivieraskin ja yö oli nostanut mielialaa niin että kyllä nyt oli aihetta riemuun ja alkoholi niin sopivasti kuin tunnetusti kohotti mielialaa ja antoi sanalle siivet ja tuuditteli mieltä.
Et ole mitenkään selitysvelvollinen Tor, otat, jos siltä tuntuu ja onhan sinulla tosiaankin aihetta juhlaan. Ja tiesihän hän nämä iänikuiset selitykset. Tor kertoi värikkäästi kuinka hän oli tehnyt hyviä kauppoja ruotsalaisten kanssa ja kuinka helppo niitä oli vähän noin niin kuin viilata linssiin, ei pahasti mutta eivät olleet turhan tarkkoja.
Sitten Rainerin katse jähmettyi Torin oikean käden nimettömään, siinä oli merkillinen sormus. Se oli kultainen kantasormus, jossa oli musta sini emalinen ristikuvio ja kultaan kaiverrettu tähkäpäävaakuna. Tor huomasi katseen ja sanoi sormuksen olevan onnen amuletti, joka oli hänen isoisän isältä peräisin, tai, että ainakin se on vanha sukusormus. Siinä oli tosiaankin jokin vaakuna.
Rainer melkein pakahtui, sillä nyt hän tunnisti miehen. Tuo nenä halkioineen ja sormus, vai erehtyikö hän sittenkin, kuinka hänelle oli tullut niin varma tunne ja mihin se nyt katosi. Hän mietti vain mielessään voisiko se olla mahdollista ja kuinka pieni maailma onkaan. Muttei hän saanut täysin selkeää kuvaa, toisaalta Torkaan ei voinut tuntea häntä, se oli varmaa, koskapa ei ollut koskaan tavannut häntä mitä todennäköisimmin. Mielessään hänellä oli kuva metsästä, kurnivasta vatsasta ja punaisesta paksusta tummasta nesteestä joka valui ja värjäsi kaiken, tukehdutti hänet, hukutti. Hän haukkoi henkeään. Tor.” käyn vain nopeasti miestenhuoneessa, odota siinä.” Onko joku hätänä, voitko huonosti, tulen mukaan, hei! Älä, ei tässä mitään, kusettaa vaan niin vietävästi, odottele vaan aloillasi ja tilaa paukut kummallekin, minulle raakaa viinaa, whiskyä, ilman jäitä tai yksi jääpala, yksi jääpala Tor”. Hän meni vessaan, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä, katsoi taakseen, Tor ei seurannut. Peilissä häntä tuijotti perkeleen kasvot, silmät seisoivat sameana päässä, hän sulki silmänsä, ravisteli päätään puolelta toiselle ja virutteli niitä lisää kylmällä vedellä. Sitten hän istahti koppiin pytyn reunalle, painoi kasvot käsiinsä ja koetti hengittää rauhallisesti.
Olon tasaannuttua hän palasi ravintolan puolelle. Tor istui samassa paikassa ja siemaili Gini Tonicia. Helvetti, menipä sinulla kauan, ajattelin jo tulla katsomaan. Ei tässä mitään hätää ole, jaha ja whiskykin on jo tuotu, mitä hemmettiä Tor siinähän on kaksi jääpalaa.
Onko? On, mutta väliäkö sillä hän sanoi ja kumosi sitten juoman kurkkuunsa.
Enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun sisään käveli Leon. Vaalea puku, tumma solmio, vaalea lierihattu, todellinen gentlemanni. Leon ja Tor tervehtivät ja hänkin sanoi käsipäivää. Leon tilasi ison whisky moukun ilman jäitä ja sytytti Lycky Striken. Oikein hauska tavata teitä, kuinka businekset ovat sujuneet. Hän osasi hyvin tuota small talkia ja sai ilmapiirin vapautuneeksi. He istuivat ja keskustelivat, pikkuhiljaa alkoi ravintola täyttyä ihmisistä ja ilman kuormasi mukava puheensorina ja paksu tupakan ja sikarin savu.
Tunne itsesi, ole rehellinen itsellesi… eläkäämme ainutlaatuinen ilta tänään vai mitä mieltä olette: puhua pöllysi Tor äänekkäästi, hän oli selvästi päihtynyt. Hän humaltui pian ilmeisesti harjoittelun puutteesta ja luontaisesta heikosta viinapäästä yhdistettynä tuohon ehkäpä liiankin sosiaaliseen luonteeseen joka sai käyttövoimansa alemmuudentunteesta. Hänen narsistinen luonteensa vaati tyydyttyäkseen huomiota osakseen, muuten olotila olisi kääntynyt helposti apeudeksi ja melkeinpä murheelliseksi ja siitä olisi saattanut olla seurauksena pahemmanpuoleinen depressio. Matkoilla ja työssä ollessaan Tor tunsi voivansa mainiosti mutta kotioloissa oli tuo ahdistus päässyt iskemään ja yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa vietetyillä mökkilomilla Mäntyharjulla, jossa hänellä oli sievä rantamökki. Nuo lomat olivat päättyneet usein riitaan ja silloin Tor oli ratkennut ryyppäämään ja tuntenut jälkikäteen syyllisyyttä ja häpeää. Vaimo oli antanut anteeksi. Anna – Kaarinan ei tarvitsisi olla huolissaan, tällaista ei enää tapahtuisi; Tor oli luvannut. Seuraavalta matkalta hän toisi taas upeita tuliaisia ja ylennys työpaikalla olisi pian edessä, Anna-Kaarinan ei tarvitse olla huolissaan, mummolaankin mennään sitten vaikka kuinka usein.
Siirtykäämme toiseen ravintolaan: huudahti Tor. Saanko ehdottaa; käydään kurkkaamassa Leonin hotellihuonetta ja otetaan samalla muutamat tömpsyt ja siistiydytään hieman: maalaili Rainer. Ehdotus sai kannatusta. Leonkin oli sopivasti tuiskeessa, niin kuin he kaikki. Tuiskeessa, tuiskeessa tralalalllaaa, perkeleesti tuiskeessa, pöllissä, pöllyssä trallalalaa; Tor laulaa hoilotti.
Käyn toiletissa, sanoi Leon. Leonin ollessa WC:ssä kävi Rainer keittiön puolella ja osti tukulla kruunuja muutaman olutpullon. Rainerin ollessa oluen hankinnassa köökin puolella oli Leon käynyt soittamassa Flaviolle ja kehottanut tätä poistumaan omaan huoneeseensa, sanonut, että he menisivät vielä jatkoille ja Flavion ei tarvitsisi olla huolissaan, hoitaisi vain oman osuutensa ja hakisi rojut pois. Sitten he siirtyivät ulos ja lähtivät, suunnaten kulkunsa kohti hotelli Reisenia. Heidän keskustelunsa oli hälisevää ja iloista. Vähän päästä purskahdettiin nauruun, se oli jotenkin liioitellun tuntuista, ottaen huomioon heidän suhteensa. Levottomuus ja sisäinen jännitys laukesi. Aivan kuin etukäteen olisi koetettu torjua mielenjärkytyksiä, jotain epäadekvaattia siinä oli. Kolme pientä miestä marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, kohta heitä olisi kaksi vaan, taidat taidan daa…dai.
Hotellihuone oli avara ja siisti, hyvällä maulla sisustettu. Ammattisuunnittelijan ja rahan jälki näkyi kokonaisuudessa. Lattiaa peitti tiilenpunainen kokolattiamatto. Pöydän ympärillä oli kolme mukavaa tummanruskeaa nahkatuolia. Pöytä oli teakia. Siinä oli kaikki mainittava, kolme tuolia ja pöytä…ja kolmet lasit. He ottivat Madeira lasit ja kilistivät hienolle illalle. Tor huudahti: ”perkele miehet, mää sanon perkele, ei ole perkele toisia niin kuin me…ei saathan ole hah haa. Leon mulkaisi Raineria ja nauroi suu leveässä naurussa ja järki täysin ajan tasalla, sanoi sitten: Tor you are absolutely right, you are my kind of man. Mää mene nut vessaan nauroi Rainer ja meni.
Wc oli siisti, kaakeloitu ja siellä oli amme sekä peilikaappi ja pytty nyt tietysti. Rainer otti puolenlitran oliiviöljypullon ja tyhjensi sen kerralla. Hän ihmetteli itsekin kuinka helposti se putosi alas. Hän laittoi pullon takaisin taskuun, varoi sotkemasta sillä mitään. Sitten hän pirskotteli viiniä lasista suihkuverhoon ja lattialle, veti pöntön, laski vettä ja pesi kätensä. Rainer oli kyennyt sulkemaan tilanteen todellisen karmeuden mutta pelkäsi nyt, että objektiivinen todellisuus voisi koska vain murtautua hänen mieleensä. Suorittaa sisäänmurron hänen päähänsä ja ahmaista sielun mustaan kuiluun, jossa se kenties palaisi tuhkaksi. Hän pystyi kuitenkin yllättävän helposti petokseen ja tunsi sisäistä vilpittömyyttä, vapautta, kaikkivoipaista luovaa kykyä. Skitsoidinen hän ei asian suhteen ollut. Oli vain yksinkertaisesti niin, jollei hän hoitaisi asiaa nyt tavalla tai toisella, hän voisi heittää tärkeille asioille hyvästit. Saattoihan hänen elämänsä lantin kääntöpuolella olla syvä alemmuus ja kätketty viha jotka sitten ruokkivat tuota fantasiaa seikkailijasta ja jostain ainutlaatuisuudesta…suuruudesta. Tuohon seikkaan hänellä ei nyt ollut aikaa paneutua vaan hän siirsi itsensä ja tarmonsa tähän hetkeen. Hän laittoi veden lorisemaan, suitsi hiuksensa, taputteli poskiaan ja otti muutamia harkittuja ilmeitä peilin edessä. Palasi sitten muiden joukkoon. Kukaan ei kiinnittänyt hänen toimiinsa suurempaa huomiota, ei ainakaan Tor, hänellä oli koko elämäntarinansa kerrottavana.
No, niin Leon otetaan entisaikojen muistoille ja Tor myös, otetaan muistoille…ja uudelle tuttavuudelle. Kevyesti putoilivat sanat niitä oli helppo ladella, sanoja. Eiväthän ne olleet kuin jonkinlaista koodikieltä jonka me olimme ymmärtävinämme muttei koskaan samalla tasolla täysin, siitä hän oli varma.
Niin he joivat ja juopuivat, tyhjensivät, vielä vuosikertaviinin.
Perkele - saatana nyt meni paita: sanoi Rainer, joka oli läikyttänyt punaviiniä paidalleen. Ei saatana nyt tehdään niin, että minä käyn vaihtamassa paidan hotellissani ja tapaamme Operan edessä, sanotaanko vajaan tunnin kuluttua. Te tunnette paikan, menkää taksilla, pääsette perille. Pyydän anteeksi, totta toisiaan. Nähdään. Ja menkää, tilatkaa juotavaa, minun laskuun …tilataan syömiset sitten, kun saavun, ei mene kuin yksi punainen minuutti. Hejdå! Hän lähti kiireesti ja läimäytti oven perässään kiinni.
Hah hah haa, nauroi Leon ja samoin oli hymyssä Torin punakka naama, josta ei juopumusta enää kyennyt olemaan huomaamatta. Aivokapasiteetista ei toiminut enää kuin korkeintaan neljännes. Nähdään, paikan päällä, piian päällä… nähdään, godbuye my darling…bye…e.
Rainer lähti puolijuoksua ja otti lennosta taksin, ajoi rautatieasemalle, kävi hakemassa lokerosta salkun. Hän ajoi samalla taksilla hotelliin, pakkasi tavaransa, poistui liikoja mielenkiintoja herättämättä ja meni taksiin.
Tumma ilta
Flavio Stilicho käveli tummenevassa puistossa ja kuunteli kuinka hiekka rahisi hänen askeleidensa tahdissa. Rahina oli kiusallisen voimakasta ja rikkoi hiljaisuuden, jonka läpi hän olisi halunnut kuunnella. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli, ei mitään, aivan hiljaista. Kuului tavallisia kesäillan ääniä. Aurinko oli painumassa mailleen ja hämäryys lisääntyi. Flavio saapui penkin luo ja sytytti taskulampun. Hän otti ensin puunkolosta kätkemänsä avaimen, siinä hän jotenkin mietti, miksi se oli sinne pitänyt laittaa mutta antoi asian olla, hän oli tottunut tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaisesti. Antoi valokiilan seurata ruskeaa johtoa, jota oli miltei mahdoton huomata, johdon toisessa päässä oli pieni nauhuri ja toisessa pienen pieni mikrofoni. Flavio siristi silmiään ja alkoi keriä johtoa pois. Nauhuri oli hänen kädessään ja toiseen käteen tuli johdon toinen pää…se oli ilman mikrofonia, Flavio suuntasi valon oksaan ja huomasi johdon olevan poikki, hän riuhtaisi loput johdosta ja tarkasteli katkennutta kohtaa taskulampun valokiilassa. Fuck, cut…I can see it, thats for shure…no nyt tuli kiire, mitä perhanaa.
Flavio säntäsi juoksuun mutta rauhoittui siten reippaaseen kävelyyn. Ilta oli jo hämärtynyt puolipimeäksi. Yhtäkkiä Flavio säpsähti ja sydän ponnahti kurkkuun ja käsi lähti tavoittelemaan asetta. Polulle oli ilmestynyt kuin tyhjästä baskeripäinen mies jolla oli raidallinen pusero ja pienet viikset. Mies piti pistoolia kädessään ja sen piippu osoitti suoraan Flavion otsaan. Jossain syvällä sisimmässään hän ehti tajuta, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän kuuli kaksi laukausta ja ehti tuskin havaita suuliekit.
Toinen luodeista lävisti Flavion otsan, toinen meni oikeasta silmästä sisään. Flavio lennähti nurin ja vain ajan hän käsitti hetkensä tulleen, sitten pimeys kävi läpitunkemattomaksi, eikä se johtunut yöstä, Flavio Stilichoa ei enää ollut ajassa. Kasvoillaan hänellä oli mykkä ihmettelevä ilme, se ei ikään kuin suostunut käsittämään tapahtunutta. Sitten hänen kylkeensä potkaistiin karkeasti mutta sitä Flavio ei enää tuntenut, kuollut liha vain päästi pienen muksahduksen.
Baskeripäinen otti tarvitsemansa, potkaisi toisen kerran niin, että Flavion eloton ruumis vierähti viereiseen laskuojaan. Samaan aikaan alkoi sataa tihuttaa ja lisää tummansinertävän harmaita pilviä kertyi taivaan rannalle.
Leonin suuta oli alkanut polttaa ja hänen oli vaikea niellä. Sitten hän oli tuntenut ihollaan voimakasta kihelmöintiä ja hän tunsi kuinka sormista lähti tunto. Päätä särki ja kaikki näkyi kahtena tai kolmena, koko ympäröivä tila keinui ja pyöri. Hiki valui kylminä suurina karpaloina otsalta ja hengitys kävi työlääksi, suusta kuului korinaa, kuola valui norona suupielestä. Vaivoin hän sai huudetuksi: ”Minä tapan kaikki. Minä tapan…”, käsi kopeloi refleksinomaisesti teräksistä turvaa. Sitten hän ei kuullut enää kuin huminaa ja silmissä säkenöivät eriväriset salamat, ruumis jännittyi kaarelle ja sitten lysähti, Leon Lorenz lyyhistyi Tukholmalaisen hotellihuoneen tiilenväriselle kokolattiamatolle.
Tor nojasi seinään, hän ei käsittänyt mitään ja pelkäsi niin ettei saanut kättään liikkumaan. Pelko oli kerran aiemmin koettua, hän oli herännyt kärrypolulta jostain Espoosta ja pelännyt, tärissyt ja pelännyt, hän oli huutanut suoraa huutoa luulleessaan olevansa helvetissä tai ainakin kuollut, ruumiita makasi ympärillä ja maa oli mustanpunainen verestä, kurasta ja eritteistä. Kesti ainakin tunnin, toista ennen kuin hän tuli tolkkuihinsa ja tajusi jotenkin tapahtumat tai ei oikeastaan silloin tajunnut, luuli ensin, että oli itse seonnut ja tappanut toverinsa. Siitä hänet löydettiin kärrypolulta pää käsiin painautuneena ja yläruumistaan heilutellen ympärillään kolme ruumista ja kaksi kuolleeksi ammuttua hevosta. Kun auttajat olivat tulleet, oli hän huutanut raivoissaan äänensä pois ja vaatinut tulla ammuttavaksi. Hänet oli sidottu vahvalla manillaköydellä käsistä ja jaloista ja asetettu hevosen selkään vatsalleen ja vielä alakautta kädet ja jalat sidottu putoamisen estämiseksi. Siinä roikkuessaan valveen ja tajuttomuuden mustan pimeyden rajamailla oli häneltä yritetty kysellä tapahtumien kulkua mutta pää oli tyhjä ja siellä oli musta aukko johon ei tullut valon pilkahdusta mistään. Eikä hän koskaan muistanut tuosta tapahtumasta mitään. Jälkeenpäin tilanne tietenkin selvisi lavastamalla se uudelleen mutta muistikuvaa ei hänelle tullut.
Tor oli nähnyt pistoolin kainalokotelossa Leonin siinä vääntelehtiessä ja hän päätti ottaa hatkat. Tor poistui huoneesta ja meni ensimmäiseen löytämäänsä ravintolaan jossa alkoi baaritiskillä hilata teräviä kaksin käsin. Siihen tiskin reunaan hänen päänsä sitten myöhemmin kolahti ja vaivoin oli henkilökunta selvittänyt hänen hotellinsa nimen, johon hänet oli taksilla lähetetty ja kehotettu safööriä vielä pitämään huoli, että mies pääsee huoneeseensa.

Jeesus ja perkele


Hämärää käytävää valaisi himmeä yövalaistus. Hän seisoi oven takana ja kuunteli. Ei mitään ääntä. Sitten hän laittoi oikean korvansa oveen kiinni ja silloin kykeni hän kuulemaan hengityksen äänen. Hengitys kuului selvästi hiljaisuudessa, se oli raskasta, sisällä olija nukkui sikeästi. Hän kaiveli taskujaan ja otti esiin vempaimen, tiirikan, katsoi sopivan meisselin, sovitti sen lukkopesään ja alkoi kiertää. Haitat liukuivat sivuun yksi toisensa jälkeen ja jo kolmen minuutin työn jälkeen lukko antoi periksi.

Pimeässä huoneessa kuului raskas hengitys ja ilmassa oli sakea viinan ja tupakan haju. Hiljaa hän veti oven perässään kiinni ja jäi seisomaan pimeään. Kesti kotvan ennen kuin hän alkoi erottaa pimeydestä muotoja. Tor makasi sängyllä raskaasti hengittäen, vartalo oli kyljellään ja kasvot puolivinossa asennossa ylöspäin suu kaksi kolmasosaa avoinna. Hengitys oli raskasta, puhisevaa ja väliin se katkeili muutamaksi sekunniksi tai kymmeneksi jopa kahdeksikymmeneksi sekunniksikin.

Hän otti taskustaan pullon, jossa oli chloralia, imaisi siitä pari millilitraa neulattomaan
injektioruiskuun ja karisti pienestä valkoisesta paperipussista barbituraattia sekaan. Sitten hän sovitti männän paikoilleen ruiskuun ja ravisti kevyesti, jauhe sekoittui nesteeseen.
Tor oli niin otollisessa asennossa, että hänen oli helppo ruiskauttaa aine tämän suuhun. Hieman Tor yskähteli mutta nieli kiltisti aineen kuin kunnon koulukossi ainakin. Hän oli mitannut huumeen tarkasti, huomenna Tor ei muistaisi edellisillan tapahtumista mitään, ainakaan ilman apua. Määrä ei ollut letaali, vaan juuri tarkoitukseen sopiva. Hän tutki Torin taskut ja penkoi matkalaukkua, kaikki oli valmista kotimatkaa varten.

Hänen vatsaansa kipristeli ikävästi ja olo oli oksettava. Huonoa oloa oli jo jatkunut jonkin aikaa. Kipu pisti aprikoimaan; oliko saanut sittenkin jonkinlaisen myrkytyksen. Heti häivyttyään Leonin huoneesta oli hän oksentanut alemman kerroksen roskakoriin, sormiaan kurkkuun työntäen ja samalla oli oksentanut heti hotellin ovensuuhun, silloin hänen mieleensä tuli, että koko homma taitaa kusta nyt pahemman kerran. Oksennusta oli tullut yhtenä ryöppynä, sitten hän oli tyhjentänyt 50 hiilitablettia suuhunsa niin, että musta pöly oli vain lentänyt, kun taksikuski kysyi; minne ajetaan. Väkisin hän oli pureskellut hiilitabletit ja niellyt niitä kokonaisina välillä hörppien vettä, jota oli onnekseen öljypulloon ottanut.
Hänen olonsa muuttui todella vaikeaksi, otsalta alkoi puskea kylmää hikeä ja vatsassa kiersi ja möyrysi. Syke oli noussut reilusti toiselle sadalle. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vessaan. Tuskin oli hän päässyt pytylle, kun peräpäässä räjähti, kipu oli tainnuttaa hänet. Aivan kuin pieniä kiviä olisi tullut hänen sisältään pyttyyn. Heti tuon räjähdyksen jälkeen olo helpottui, kunnes se taas kohta äityi kovaksi ja raastavaksi, pakottavaksi ulostamisen tarpeeksi. Tätä kesti jonkin aikaa, sitten pakottava ripuloimisen tarve hellitti. Koko vatsan alue oli hellänä, varsinkin oikealta hieman kylkikaaren alta aristi niin vietävästi. Sappi reistaili tai sitten oliiviöljy jolla hän oli päättänyt suojautua, että ei tulisi liian humalaan, jotta pystyisi suorittamaan tehtävän loppuun.
Hän ei tiennyt, että konkrementit, sappikivet olivat tyhjentyneet hänen sapestaan.

Öljy oli ärsyttänyt sappirakkoa ja saanut aikaan valtavan sappinestetulvan. Sappikivet olivat huuhtoutuneet runsaan sappinesteen mukana pohjakaissuoleen. Tämä sappirakon ärsytystila oli aiheuttanut nuo voimakkaat kiputuntemukset joita pelko myrkytyksestä oli vain lisännyt. Sappirakko oli tyhjentynyt perusteellisesti, koska hänellä ei ollut suuria kiviä vaan herneenkokoisia ja sitä pienempiä olivat ne kaikki tulleet ulos. Siinä kököttäessään hän ei tiennyt, että oli näin välttänyt sappileikkauksen ja lopunelämän niukasti valkuaista ja rasvaa sisältävän ruokavalion. Hän istui pytyllä pitkään ja tunsi syvää huojennusta olon tullessa paremmaksi.

Sitten hän havahtui ja kuunteli Torin hengitystä, se oli syvää ja nyt jopa tasaisempaa kuin huoneeseen tullessaan. Siinä vessanpytyllä kyynärpäät reisillä ja kädet otsalla häneltä pääsi muutama suolainen kyynel ja hänen luomensa painuivat kiinni ja mieli pakeni aatoksiin, yhä syvemmälle hän sukelsi menneisyyteen, kunnes hän oli suggestoituneessa mielentilassa eikä hän enää ollut Tukholmalaisessa hotellihuoneessa.

Oulunkylä

Hän palasi Oulunkylän Läntiselle Huvila-alueelle, jota myös Suursuoksi kutsuttiin, sille samalle jota faija kutsui Åggelby västra villagårdiksi. Siinä samassa valtasi hänen mielensä synkkä ja lohduton ikävä, joka lepäsi tummana hänen väsyneillä harteillaan. Lapsuus oli mennyt omia lapsuuden teitään, kulkenut latujaan. Siinä oli ollut iloa ja onnellisuutta, rakkautta ja turvaa mutta joskus oli elämä näyttänyt nurjan puolensa ja paljastanut rumat irvistävät kasvonsa. Kaikkiaan hän muisti lapsuutensa onnellisena, sillä tavalla onnellisena kuin se mielessä kultautuu. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hän erityisesti muisti viimeisen kalaretken Nimrodin-faijan kanssa ja sen kuinka faija sitten oli hukkunut siihen missä hän oli sen ruumisveneen nähnyt. Sitten hän taas vajosi.
Itsenäisyysjulistus oli annettu ja vuosi vaihtui, oli tammikuu 1918. Punakaarteja perustettiin, Oulunkylässä ei kaartia ollut, lähin kaarti oli Kottbyssä – Kottbyn punainen kaarti. Hän ei ajatellut liittyä mihinkään kaartiin, ei punaisten, ei valkoisten vaan oli vakaasti päättänyt pysyä erossa koko rähinästä, jos siitä sellainen tulisi. Ihmiset noilla seuduin olivat pääasiallisesti rehellistä työtätekevää kansanosaa. Ei heillä ollut mitään poliittisia intohimoja.
Yleinen painostus sai hänet kuitenkin liittymään punakaartiin, hän ei kestänyt kuunnella irvailuja; ” eivätkö kaikki lähdekään mukaan, vapaakyytiläisiä ollaan vai?” Mutina vain lisääntyi, se sai uhkaavia muotoja. Hänet oli uhattu piestä, jollei kaarti kelpaisi. Parhaassa tapauksessa saisi hän lyijynapin otsaansa. Tiedettiin hänellä olevan myös aseita. Olipa hänellä kaksi käsiasetta, Nagan pistooli ja Browning 7.65 sekä venäläinen kolmen linjan bertaani vuodelta 1891, kaliiberi oli 7.62.

Kivääri sekä Nagan pistooli oli piilotettu jo vuoden seitsemäntoista syksyllä hänen sisarensa asuntoon Merimiehenkadulle.

Kaartiin liittyminen ei ollut mikään ongelma, agitaattoreita oli riittämiin. Kuullessaan, että hänen Valdemar veljensä oli Oulunkylän asemalle perustetun punakaartin komentopaikan sihteerinä, liittyi hän itsekin kaartiin. Valde kertoi, että heidän sisarensa mies oli lähtenyt rintamalle Kannakselle, Pullilan lohkolle. Muuta hän ei osannut kertoa kuin, että oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Matkaan oli lähtenyt noin sadan miehen joukko joka oli kuitenkin huvennut hieman, koska lähteminen oli vapaaehtoista. Sen hän vielä tiesi kertoa, että juna jättäisi heidät Antrean Kavantsaareen. Hän muisti selvästi vitsailleensa veljelleen, ettei nyt kaikkea raportoisi, menee muuten koko kapinasta mielenkiinto. Sitäkin hän oli ajatellut, että puhui nyt ensimmäistä kertaa kapinasta, ei ollut aiemmin osannut asiaa siltä tolalta oikein tosissaan ajatella. Nyt näytti siltä, että jotain rähinää oli tulossa. Toimintaa hän nuorukainen toivoikin. Mitään rähinää ei kuitenkaan alkanut kuulua, punakaarti harjoitteli laiskasti, ampumassa käytiin venäläisten ampumaradalla Pikku-Pasilassa.
Sitten eräänä tammikuun pilvisenä yönä toi lähetti ilmoituksen, että oli lähdettävä punakaartin päämajaan Uddin huvilalle. Unenpöpperöisenä hän taivalsi talvisia polkuja perille. Puheen sorinaa kuului jo jonkin matkan päähän sekä aseiden kilahduksia ja varusteiden kahahduksia ja muita ääniä joita tuollaisesta isosta mieslaumasta saattoi päästä. Huhuttiin, että joukot marssitettaisiin asemalle ja siellä kuormattaisiin junaan. Huudeltiin, ettei sitä nyt noin vain lähdetä, pitää hakea kotoa vaatteita ja varusteita. Aika hässäkkä siitä syntyi. Eräskin Pakinkyläläinen huusi suu ämyrinä, että sille nappi ottaan joka ei lähde junaan. Aikansa joukkio murisi ja kapinoi mutta siirtyi sitten raiteilla odottavaan junaan.
Surkeasti olivat sen järjestäneet. Monilla olisi ollut paremmat aseet kotona ja ennen kaikkea lämmintä vaatetta mitä laittaa päälle. Tästä typerästä hosumisesta ja pakkotoimenpiteestä koituikin sitten vaan turhia vilustumisia ja kuumetauteja, jotka veivät miehistä sen vähän terän joka heissä vielä oli ollut. Mutisten siirtyi joukkio junaan.

Veturi ajoi valot päällä ja valokiila leikkasi pimeään. Yö oli musta ja pelottava. Veturi kiskoi vaunut Viialaan, jossa yövyttiin työväentalossa, siellä tarjottiin myös jotain akanakeittoa, jossa oli seassa isoja sianlihakimpaleita tai läskiähän se enimmäkseen oli. Aamun valjetessa joukko oli kuljetettu Mattilan pysäkille. Siellä osa porukasta lähti lipettiin, aamuhämärässä painelivat pitkin valtaojan pohjaa.

Ensimmäiset tykinlaukaukset hän kuuli siellä. Vihollisen patteri ampui pitkin radan vierustoja. Väliin yskäisi kranaatinheitin ja luoteja vinkui ja ujelsi. Ne päästelivät vihaisia surahduksia ja vinkaisuja ottaessaan kimmokkeita. Suurempaa vaaraa ei heillä kuitenkaan ollut, eteneminen tapahtui ratavallin suojassa. Illan koittaessa miehet saapuivat metsikön reunaan. He kävivät yöpymään lähellä oleviin asumuksiin radan länsipuolelle.

Seuraavana aamuna joukot marssitettiin Viialaan muonitettavaksi ja sieltä taas takaisin lähtöasemin. Hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä, kukaan ei tiennyt minne mennä ja miksi ja missä oli vihollinen? Kaartin johto ei ilmeisesti ollut itsekään selvillä tilanteesta. Turha niiltä oli ainakin mennä kyselemään, sai vain vihaisia murahduksia vastaukseksi. Illan taas pimetessä huhuttiin, että nyt heidät viedään etulinjaan, mitään tietoa ei vihollisen olinpaikasta edelleenkään ollut ja kaikki oli yhtä sekamelskaa. Aamuyöllä tuotiin toisia miehiä paikalle, he olivat Hyvinkääläisiä tykkimiehiä.

Se oli siihenastisen kapinan kohokohta, kun sai seurata kenttätykin pauketta ja toimintaa. Tykki ampui Lempäälän suunnassa olevia valkoisten ampumapaikkoja vaihdellen aina väliinsä osoitetta.

Silloin kostautui tuo kiireinen lähtö; kuume oli noussut vallan kohisten. Hän pyysi päästä Viialaan ja sieltä rintamaesikunnan kautta lääkäriin. Lääkäri oli hetimiten määrännyt sairaalahoitoa ja sairaalassa hän viettikin kaksi vuorokautta. Hänen tullessaan sairaalasta ei joukoista kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän tuli junalla takaisin Oulunkylään. Kaukaa rantaradan suunnalta kuului tykkien jylinää.

Esikunta oli miltei kokonaan paennut eikä hänen veljeänsäkään näkynyt siellä. Hän tapasi naapurin ukon, joka tiesi tunnunsanan ja niin he ottivat suunnan kotiinsa ja kenenkään estämättä he sinne saapuivat. Hänen toinen veljensä tunsi jonkun valkokaartilaisen ja oli sopinut tämän kanssa, että he menevät asemalle ja ilmoittautuvat valkoisille. Valkoisten esikuntaan oli kuitenkin tullut valheellisia tietoja hänestä ja hänen edesottamuksistaan. Sinne oli nimittäin tullut ilmiantokirje, jossa sanottiin hänen osallistuneen ryöstelyyn ja mahdollisesti tappoihin. Hänet olisi ammuttu heti, mutta valkokaartilainen, kuka tunsi heidät, vannoi valan kautta, että nämä miehet eivät olleet mitään rosvoja ja pahantekijöitä. Hänet kuitenkin pidätettiin mutta veli pääsi vapaaksi ”vangittuna”. Hänet vietiin Oulunkylän seurahuoneen torniin väliaikaiseen vankilaan, siellä oli muutamia muitakin punakaartilaisia vangittuna. Seuraavana päivänä oli tarkoitus koko joukko siirtää johonkin varmempaan talteen. Häntä rassasi ja harmitti tuo koko antautuminen ja niin rupesi ajatus pakenemisesta kiusaamaan ja kaivertamaan hänen aivonystyröitään. Hän päätti paeta – yksin.

Puusee sijaitsi rakennuksen pihalla. Hän pyysi vartijaa päästämään hänet huussiin. Sanoi vielä, että hänellä oli tarttuva ripuli, oli ollut lääkärissäkin Viialassa. Vartija ei millään muotoa estellyt häntä.

Ulkohuoneen lautaoven raoista hän katsoi, kun hieman löysän oloisen vartijan huomio kiinnittyi muualle. Heti hän pakeni tyhjennys luukun kautta ja kulki nopeasti puuseen antaman näkösuojan turvin. Metsän reunassa pisti hän juoksuksi, eikä kuullut minkäänlaista huutoa tai meteliä, että joku olisi perään lähtenyt. Hän paineli synkässä metsikössä minkä kintuistaan pääsi. Maasto oli hänen onnekseen tuttua ja niinpä hän onnistui karttamaan suuremmat vaarat.
Jotenkin hänen onnistui luikerrella Merimiehenkadulle sisarensa asunnolle. Sieltä hän otti piilosta lattialautojen alta kiväärin sekä Nagan pistoolinsa ja ammuksia niin paljon kuin sai kulkemaan. Browningin hän jätti samaan paikkaan lattialankkujen alle. Kehotti sisartaan käyttämään asetta, jos tarve vaatisi. Tuohon sisar oli vastannut hävittävänsä koko pyssyn hetimiten.

Tankattuaan ruokaa ja pakattuaan kamppeensa poistui hän Merimiehenkadulta vielä samana yönä.

Oli huhtikuun alkupäiviä, kun hän hiiviskeli Kumpulan kartanon tienoilla, jota myös ”kuppalaksi” kutsuttiin, se oli nimittäin ollut vuodesta 1905 veneeristen tautien sairaalana. Hän tapasi punaisia joihin liittyi. Siinä syntyi sitten hässäkkä saksalaisten kanssa ja ainakin yhden hän sai nurin, saksalainen oli kaatunut rinteelle lähelle kartanorakennusta, oli 12.4.1918. Kumpulasta he siirtyivät linnanmäen kallioille. Saksalaiset joukot tekivät hyökkäyksiä kaupunkiin ja epätasaisia taisteluita käytiin eripuolilla kaupunkia. Linnanmäellä hän loukkasi jalkansa livettyään kallionkielekkeeltä. Ruhjeeseen hän oli laittanut eräältä amerikkalaiselta saamaansa linimenttiä rättiin ja kietonut sen jalkaansa. Niillä kallioilla oli hän käynyt kapinan kovimmat taistelunsa. Kiväärit ja kuularuiskut olivat laulaneet kuin viimeistä päivää ja miehet olivat ladanneet ja ampuneet aseiden piiput kuumina. Eräs saksalainen oli päässyt aivan lähietäisyydelle ja oli onnistua surmaamaan erään kaartilaisen, jonka ase kohtalokkaasti louskahti tyhjää. Hän ampui sakemanniin kolme luotia Naganistaan. Sotilas, joka oli paljain päin, oli kaatunut suorin jaloin ja lyönyt päänsä terävään kivenmurikkaan. Siitä oli kuulunut ikävä kopsahdus. Hän oli nähnyt veren vuotavan saksalaisen suusta ja värjäävän harmaata kalliota. Saksalaiset joutuivat perääntymään sitkeän vastarinnan edessä.
Seuraavana päivänä alkoi saksalaisten päättäväinen hyökkäys ja taas saivat aseet laulaa. Ammukset olivat vähissä ja niitä täytyi säästellä ja niinpä hänkin ampui tarkkaan ja harkiten. Iltapäivällä ehkä noin kello viiden paikkeilla joutuivat he vetäytymään ja pakenemaan. Silloin oli huhtikuun 13:ta päivä 1918.

Hän pakeni Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja samoili sieltä Espoon korpiin.
Hän oli pakoillut noin kolmisen viikkoa pitkin metsiä. Hieltä ja lialta haisevana, kuin jokin metsän peikko hän lymyili korven suojassa. Huolellisesti hän koetti peittää jälkensä.
Eräänä päivänä hän törmäsi tuttuun mieheen – kaartilaisen, joka kertoi, että valkoiset olivat ampuneet hänen sisarensa miehen ja myös hänen veljensä. Katkera viha nousi hänen kurkkuunsa. Mies olisi halunnut lyöttäytyä föliin mutta hän ajatteli, että selviää paremmin omin neuvoin. Puhtaat vaatteet hän sai varastettua erään talon pyykkinarulta, jonka isäntä oli jotakuinkin samaa kaliiberia kuin hän. Hän tosin oli laihtunut jatkuvan liikkumisen ja huonon ravinnon vuoksi. Väliin onnistui hän saamaan jostain lammesta joitain kaloja ja niitä sitten puoliraakana mutusteli.

Yhtenä aamuyön aikaisena tuntina oli hän käyskennellyt lammen rantaa, kun lammen tumma vesi värähti ja vedestä hyppäsi äkkiä kala. Se sätki siihen viereen ja lensi sitten puun oksalle, ollen hetken vielä kala ja muuttuen sitten värikkääksi läpikuultavaksi palloksi, joka otti ja lensi kohti pohjoista, paukahtaen keskellä lampea, jättäen hetkeksi jälkeensä metallinsinisen hohteen ja kadoten siinä, jättäen vain jälkeensä, ei mitään. Ilma hohti kuulaana ja hiljaisuus täytti kaiken. Ihmeellisintä oli, että hän katseli itseään keskeltä lampea. Näki itsensä posket lommolla, likaisena ja nuhruisena, parroittuneena Sitä kesti ehkä minuutin pari, sitten alkoi taas kuulua kevään ääniä ja hän katsoi taas rannalta lammelle. Siinä minä ihmettelin, että mitä tämäkin on ja olenko ollenkaan hereillä vai nälkäkö ja väsymys riuhtoo jo mielen pirstaleiksi. Se jäi minulle arvoitukseksi, todennäköisesti olin jossain valveen ja unen rajamailla tai sitten toisessa ulottuvuudessa, taajuudessa johon väsymyksestä jouduin, oma todellisuus petti ja livuin toiseen maailmaan toviksi. Kuitenkin tapahtuman elävyys on jäänyt mieleen. Kylmässä lammen vedessä oli hyvä vähän peseytyä ja noissa allikoissa oli puhdas ja raikas vesi juoda. Jatkuva varuillaan olo ja väsymys alkoi kantaa veroaan.

Eräänä aamuna toukokuun puolessa välissä iski takatalvi, lunta tuli taivaalta oikein pyryttämällä. Hän makaili suuren kuusen alla ja nojasi melkoiseen siirtolohkareeseen jossa oli ikään kuin lippa, niin hauskasti se oli muovautunut. Kuusi ja kiven lippa suojasivat hyvin. Paikka oli noin kahdenkymmenen metrin päässä kärrypolusta, joka meni peltoaukean läpi ja nousi sitten häviten kuusikkoiseen metsään. Siinä hän makaili ja ajatteli pistää viimeisen sätkän huuleensa. Silloin hänen sydämensä miltei pysähtyi. Polulla noin sadan metrin päässä seisoi valkoinen sotilas, päällään harmaa asepuku ja päässään valkoinen karvahattu. Hän seisoi polulla ja ase oli hänen oikealla puolellaan, pistin ulottui juuri hänen olkapäänsä korkeudelle. Sotilaan takaa kuusikosta tuli kaksi ratsumiestä ja taaempana yksi jalkamies. Itsetyytyväisyys ja turvallisuuden tunne lähti heti ja tilalle astui valpas energia.

Ratsumiehet saavuttivat polulla yksin seisoneen miehen. Heillä näytti olevan mielenkiintoista ja hauskaa keskusteltavaa, koska hän näki hymyssä olevat suut ja kuuli naurua. Jokaisen miehen takana hohti kirkas valopallo, noin vajaan metrin päässä hieman ehkä oikean olkapään ja lapaluun takana. Se oli keskeltä kirkas ja reunoiltaan hohtavaa valoa ja siihen tuli taivaalta lukemattomia säikeitä, jotka muodostivat hohtavan kimpun. Muodoltaan ja kooltaan pallo oli suurehkon sipulin kokoinen. Valo keskuksen ympärillä liekehti ja häilyi. Sadattuhannet langat elivät, kuten kuuma ilma väreilee ylöspäin päästäen korkeita kirahtavia ääniä.

Varovasti hän otti kiväärin ja painautui äänettömästi maahan. Ohimossa tykytti ja maahan painetussa rinnassa tuntui sydämen tihentynyt ja raskas lyönti. Hän otti oikeanpuoleisen ratsumiehen tähtäimeen. Jyvä hyppi otsan kohdalla, hän veti henkeä ja sitten oli hengittämättä. Jeesus ja perkele seisoivat siinä hänen vierellään – Jeesus tummana, perkele vaaleana, molemmilla hiukset avoimina, jotka hulmusivat kuin kovassa tuulessa, pitkät hiukset liehuivat ja niiden päät kiertyilivät – väliin he katsahtivat häneen kuin yhteisestä sopimuksesta ja heidän silmiensä kirkkaus sokaisi häntä - tätä sinun ei tarvitse anteeksi pyytää, eikä anteeksi antaa, niin hän kuuli heidän kuiskaavan. Tuimasti paloivat hänen silmänsä, mustuaiset imivät jokaisen valon säteen mikä taivaalta oli saatavilla. Voitto sinulle - Kristus minussa. Samassa leimahti ilmaston muutoksesta salama ja heti jyrähti. Taivas oli tumman violetin sininen ja päivä sai yön muodon ja värit.

Vihaisesti paukahti hänen kiväärinsä. Luoti meni johdatettuna ja jätti jälkeensä sinisenmustan vanan. Ratsastaja tunsi pikajunan iskeytyvän otsaansa, sitten kaikki pimeni ja aika herkesi. Takaraivon kappaleita ja verta pursusi juuri sataneeseen lumiseen maahan. Ratsumiehen otsan etuosaan ilmestyi pieni reunoiltaan sinertävä reikä, takaraivosta lohkesi suuri pala, siitä luoti jatkoi matkaansa ja osui takana olevaan miehen sarkapuseroon hipaisten tämän olkapäätä ja tehden siihen verinaarmun, sotilas tippui satulasta ja löi päänsä polulla olevaan maakiveen, toinen jalka oli jalustimessa kiinni.

Hän näki kuinka hohtava sipuli räjähti miehen takana miljooniksi kultaisiksi pirstaleiksi ja hopeiset langat katkesivat päästäen metallisen kirahduksen. Taivaalle muodostui hetkeksi kuin violetteja kristallisäteitä, jotka sinkoutuivat ylös valtavalla nopeudella, ilma väreili tummissa sinisen ja violetin väreissä.
Taaempana oleva sotamies kellahti nurin rintaan osuneesta luodista. Ilma haisi voimakkaasti kuolemalta, ruuti sekoittui kevätkesäiseen ilmaan. Räjähti, luoti lävisti hevosen rinnan ja tuli selästä ulos ja verta pirskotti taivaalta tulevan lumen kanssa kuin kilvan maahan joka värjäytyi punaiseksi. Toinen hevonen oli noussut takajaloilleen ja korskui levottomasti. Ensimmäiseksi havaittu sotilas ampui, mutta luoti viuhui jonnekin kuusten latvoihin, virtsa värjäsi miehen housun etumuksen tummaksi. Sotilaan kolusi noutaja, hänen päähänsä tuli reikä ja osa takaraivoa repeytyi pois, matkallaan luoti osui vielä hevosen turpaan ja tämä kellahti korskahtaen ja ulisten nurin. Ase potkaisi olkapäähän, taas lähti laukaus, se osui hevosta sydämeen ja lopetti tuskat. Maa oli punainen ja taivas säkenöi kultaa ja violettia ja kuului nopeita surahduksia, kuolema niitti satoaan, kultamaljat särkyivät ja hopeasäikeet sirahtelivat. Ilma väreili kauniin sinisenmustanviolettia sävyä jossa kulta ja hopea sekoittuivat. Hän jätti kiväärin ja juoksi, siinä laskien samalla raskaita kirosanoja ja noituen noita valkoperkeleitä alimpaan helvettiin. Nagan savusi ja sylki luoteja. Maassa oleva sotilas yritti tähtäillä häntä ja onnistui laukaisemaan aseensa, luoti vihelsi korvan vierestä. Hän huusi ja juoksi. Kahdenkymmenen askeleen päästä lähti Naganin kiukkuinen ammus. Sotilaan pää räjähti veripilveksi. Tultuaan paikalle lopetti hän vielä toisen hevosen, asetti sitten savuavan pistoolin piipun maassa makaavan miehen ohimolle ja tunsi kuinka piippu poltti ihoa, hento savukiehkura kohosi. Muut olivat kuolleet, hevosen ja ihmisen veret sekoittuivat toisiinsa, ilmassa oli veren raudantuoksuinen lämmin, kiihottava haju. Hän katsoi miestä, tämä oli tajuton, oli lyönyt tippuessaan päänsä maakiveen ja mennyt tajuttomaksi. Miehen nenä oli rivosti kuin halki. Sormessa oli erikoinen sinettisormus, jossa oli mustaa ja sinistä emalia oleva ristin muotoinen kuvio. Hän laittoi pistoolin koteloonsa, täydensi patruunansa, ryöväsi tupakat ja muonat. Jostain syystä hän ei ampunut maassa makaavaa miestä. Hän ei vain yksinkertaisesti saanut vedettyä liipaisimesta.
Jeesus ja perkele seisoivat vieressä hiukset hulmuten, Jeesus – vaaleana ja perkele - tummana, sitten hän näki kuinka he hyppäsivät paikalle tulleiden hallavien hevosten vetämiin mustiin vaunuihin ja hävisivät nopeasti horisonttiin jättäen vaalean savukiehkuran jälkeensä, jonka tuuli nopeasti puhalsi pois.

Kuin magneetin vetämänä hänen oli katsottava vasemman olkapään yli.

Suuri mustanruskeanharmaa kuolemanenkeli seisoi ja katsoi häntä. Enkelin silmät olivat pienet ja verenpunaiset, olemus sai veren seisahtumaan suonissa. Sen siivet olivat leveät ja täysin auki, ihmiskunnan tuhon enkeli; itsetärkeys. Primus causa. Samassa hänen rintaansa puristi ja hän pyörtyi. Siitä sijasta hän hetken kuluttua heräsi kasvot ja vatsapuoliveressä, selkäpuoli oli lumesta valkoiseksi värjäytyneenä.

Tuo sama mies. Mies jonka surmaamisen hän ei ollut pystynyt makasi siinä sängyllä ja piti puhisevaa ääntä, Tor Sarasvuo, sormus sormessa ja nenä halki. Näky ja muistot saivat kaiken tuntumaan epätodelliselta. Hänen pääsään pyöri vinhasti ja silmissä vilahteli kuin kaleidoskoopissa.

Hotel Berlin Moskova


Hän oli sekaisin alkoholista ja kaikesta tapahtuneesta. Hän oli vaikea käsittää koko suunnitelmaa mutta tiesi, että paljon oli vielä tehtävää. Tor veteli hirsiä sen verran sikeästi, ettei äkkiheräämisestä ollut suurempaa vaaraa. Hän päätti itsekin huoahtaa hieman. Oikaisi itsensä tuolille, väsynyt hän oli, pää painui väkisin rinnalle. Ei hän kyllä pystynyt nukkumaankaan. Ajatukset risteilivät, kahdeksantoista tapahtumista henkimaailman tapahtumiin ja edestakaisin. Hän ei saanut mieltään edes, ei taakse. Oli kuin vieraat voimat olisivat repineet häntä minne huvittaa.
Miten alkuihmiset olivat kommunikoineet, kun ei kieli ollut vielä kehittynyt. Oliko heillä kenties jokin sisäinen hengitys tai tulkinta eleistä ilmeistä, vaisto tai jokin vastaavaa. Oliko puhuminen, sanat tappaneet tuon herkkyyden, jota tarvitaan yhteydenpitoon enkelien ja henkiolentojen kanssa. Vielä asiaa enemmän arvioituansa lisääntyi hänelle varmuus hyvän ja pahan konkreettisesta olemuksesta sekä näkymättömästä maailmasta, joka oli joutunut meiltä kadoksiin aikain saatossa. Maailma oli kuin sipuli, aina, kun kuori yhden kerroksen pois paljastui alta toinen. Oliko tässä se Adamin virhe, oli halunnut likaa tietoa ja, kun ei kuitenkaan käsittänyt sai kuoleman raskaan taakan kannettavakseen. Hän halusi täydellistä sielullista vapautumista ja antautua täydellisen rentoutumisen tilaan. Täydellisen nöyryyden, omistamattomuuden halun tila, antamisen, luovuttamisen, poskensa kääntämisen lyöjälle…tulla yhteen aineen kanssa ja aineettoman, levitä ympäristöön, hajota pirstaleiksi ja vielä paljon pienemmäksi, atomeiksi ja vielä paljon pienemmäksi, yhtyä täyteen aineettomuuteen, aikaan ja ehkä vähän pienemmäksi, ajan väliin, tilaan jossa ei ole mitään ja ei ole koskaan ollutkaan mitään, ei aikaa, ei atomeita, vain puhdas kirkas tyhjyys. Iäisyys – sanattomuus – sanomattomuus. Ei kolmiyhteyttä, vain yksi ja ainoa yhteys, jota ei millään voi kukaan mitenkään ymmärtää, koska ei tarvita ymmärrystä, ei ole mitään ymmärrettävää, ei mitään. Vain suunnaton rauha ja harmonia, liike, jota ei voi huomata millään mittareilla, koskaan, milloinkaan.
Jumala oli ollut yksi, joka oli tiennyt; muttei käsittänyt ja sitten Jumala oli varmaankin kuollut, suhteellisen nuorena, kenties vain muutaman miljoonan vuoden ikäisenä. Hautajaisissa oli ollut uusia jumalia ja jumalaksi pyrkiviä. Ihminen ja Tellus olivat unohtuneet, Jeesus ei ollut toteuttanut paluulupaustaan, eipä tietenkään, olihan hänellä nyt tärkeämpää tekemistä, isänsä hautajaiset. Maailmassa oli häntä odotettu, yksi pettyneimmistä oli kenties apostoli Paavali, tuo organisaattori, joka ei itse ollut Jeesusta edes tavannut, ja kaikki ne miljoonat ihmiset, jotka odottivat pelastajaansa.
Sen sijaan saatanalla oli aikaa temmeltää ihmisten keskellä, pistää hulinaksi. Aina oli halukaita kandidaatteja kuninkaiden ja paavien ja muiden diktaattorien paikalle…niin tulijoista ei ollut puutetta. Piti vain valita pätevimmät. Pyörät vain pyörimään ja antaa kaiken toteutua niin kuin oli kirjassa sanottu, menisi sekin sitten siihen piikkiin. Perkele apureineen nauroi monet makeat naurut ihmisten keksinnöille ja uskon riidoille ja kuoleman sanansaattajat nuo viikatemiehet nyökyttelivät hyväksyvästi huppupäisiä päitään ja väliin viuhauttelivat viikatteitaan malttamattomina. Siinä oli oivaa proletariaattiainesta, aina valmiina työn touhuun ja satoa kylvämään. Eläköön kommunismi, tasa-arvo, veljeys ja vapaus.
Väliin hän heräsi ja vaipui uudestaan aatoksiin, säpsähti, katsoi ympärilleen, kuunteli… ja vaipui horrokseen.

Metsissä piileskelyn jälkeen hänet oli pidätetty. Tarkkaan oli kuulusteltu ja kyselty tekemisiä. Espoon tapahtumisista häneltä ei suoranaisesti kyselty mutta silti hänet vangittiin.
Eräänä päivänä vangit kerättiin kasaan ja vietiin kauppatorin rantaan. Sieltä heidät vietiin laivalla Isoon Jauhosaareen. Siellä hän joutui erilaisiin bunkkerin korjaus hommiin ja muiden sotalaitteiden korjaamiseen. Laitteet ja bunkkerit olivat sinne jääneet venäläisten jäljiltä. Erään ison sairaalaparakin korjauksessa oli kulunut paljon aikaa ja tupakkaa. He olisivat nimittäin varmaan kuolleet nälkään, ellei eräs inhimillinen vartiomies joka piti kovaa meteliä ja samalla viittilöi muonasäkkien suuntaan, että sieltä sopi ottaa leipää poveen. Osasto piti majapaikkanaan sairaalarakennusta. Suurlakon aikana oli punakaartin päällikkönä Johan Kock niminen mies ja tämän poika Sulo Vuolijoki oli muun muassa siellä vankina. Vankien joukossa oli venäläisiä ja virolaisia sotilaita.

Sitten hän joutui Katajanokan vankilaan. Katajanokan vankilan päällikkö usein humalapäissään kopeloi vankeja sillä tarkoituksella, että näillä olisi ollut jotain luvatonta piilotettuna vaatteisiinsa.
Vankilan muurin vieressä oli tiilinen vajarakennus ja kerran hän oli pihalla siivoushommissa, kun huomasi oven olevan raollaan, hän meni siitä sisään ja huomasi siellä olevan juuri ryömintäkelpoisen aukon, miehen mentävän. Aukosta pääsi suoraan laivastoasemalle. Hän tekeytyi laivastoaseman työmieheksi, meni aukosta ja siitä erääseen veneeseen. Hän oli korjaavinaan venettä. Sitten avautui hänelle tilaisuus. Veneestä veteen ja taas toiseen veneeseen siirtymällä hän eteni. Vierekkäin sijainneista veneistä hän siirtyi aina seuraavaan ja näinmuodoin vankilan muurin ohi sen ulkopuolelle. Ihmeekseen hän huomasi ettei mitään erikoista tapahtunut ja hän lähti kotiinsa. Tosin hän joutui piileskelemään vielä pitkän tovin ennen armahdusta. Enemmän kuin yhden kerran tulivat ratsupoliisit häntä kotoaan hakemaan mutta ikkunasta karaten hän pääsi livohkaan.
Taas hän säpsähti hereille ja katsoi kelloaan, oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia tai sitten hänen oli täytynyt katsoa väärin. Hän otti pussista barbituraattia kämmenelleen ja nuolaisi. Sitten hän muisti kuinka eräs vanki oli kävellyt ulos yhtaikaa saksalaisen upseerin kanssa kunniaa tehden ja kadonnut sen jälkeen jäljettömiin.
Uni tuli ja armahti hänet hetkellisesti.
Tor putosi sängystä lattialle. Tuo tömäys herätti hänet. Pölmistyneenä hän siinä katseli ympärilleen ja vilkaisi kelloa. Nopeasti hän tajusi ajan ja paikan. Tor hengitti edelleen raskaasti ja asento lattialla oli hyvä, joten hän ajatteli, että nukkukoon nyt siinä. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja päätti samassa ottaa suihkun. Hän laski vuorotellen lämmintä ja kylmää vettä, kuivasi ja siisti itsensä, lainasi Torin partakonetta ja pirskotteli partavettä päälleen. Sitten hän katsoi, että kaikki oli kunnossa ja poistui huoneesta. Poistuessaan hän laittoi pari tyhjää viinapulloa pöydälle ja pari lasia, yhden lasin hän pudotti lattialle, joka hiljaisesti räsähtäen meni rikki.
Hotellin käytävä oli tyhjä. Hän käveli vastaanottoaulaan, istahti tuoliin hetkeksi ja katseli päivän lehteä. Lähti siitä sitten kävelemään, hän käveli Skeppsholmsbronille ja pysähtyi hetkeksi Kuningas Karl XV monogrammin eteen, joka oli ollut kuninkaana sillan rakentamisen aikoihin. Hiljalleen hän lompsi ja jatkoi matkaansa Engelska parkeniin, ihaili sen lehtevää vehreyttä ja kauniita puita. Sitten hän istui penkille ja otti taskustaan pienen nahkapussin.
Pussista hän kaatoi käteensä varovasti muutaman suuren timantin. Itse asiassa ne olivat briljanttihioinnaisia kiviä. Niiden väri oli lähes täydellinen sekä hionta. Hän tiesi timanteista lähes kaiken sen mikä oli tarpeellista. Näiden koko oli loistava. Timanttien koko ilmaistiin prosentteina halkaisijasta. Tuo ihmeellinen kivi oli syntynyt syvällä maan kuoressa. Tulivuoren purkaus oli tuonut ihmisen ulottuville tuon suurenmoisen ja ylivertaisen luonnontuotteen. Sen kauneus perustui timantin yksinkertaiseen olomuotoon ja rakenteeseen, jossa hiiliatomit olivat pakkautuneet kolmion muotoisin sidoksin toisiinsa. Kolmiohan on yksi vahvimmista tunnetuista rakenteista. Timantit olivat kovimpia luonnosta saatavia materiaaleja. Mutta, jos timanttia lyö vasaralla, se rikkoutuu helposti ja varmasti. Moni oli toisin luullut timantin olevan iskun kestävää ja niin useat olivat kalliisti maksaneet myymällä aitoja kiviä väärennöksinä ja päinvastoin. Mitkään muut jalokivet eivät kiehtoneet häntä niin kuin timantit. Rubiinit, safiirit, turmaliinit ja granaatit olivat kauniita mutta timantti oli kuitenkin kiehtovin. Oli vaikea ajatella, että se ei ollut kuin hiiltä jossa atomit olivat järjestäytyneet vain toisella tavalla. Joka näitä kiviä omisti tarpeellisen määrän ja ennen kaikkea tarpeeksi suuria oli hänellä valtaa maan päällä uskomattoman paljon.
Hän jatkoi kävelyään, katsoi kelloa, oli aika palata hotelille ja herättää Tor.
Hän koputti reippaasti Tor Sarasvuon hotellihuoneen oveen. Hetken perästä huoneesta kuului kolinaa ja ähkäisy, sitten oven lukko rapisi. Tor seisoi kirjaimellisesti tukka pystyssä oviaukossa ja oli sen näköinen kuin ei tajuaisi mistään mitään.
- Huomenta Tor, mikä kunto? Oletko saanut nukutuksi?
- huomenta tule sisään, en muista mitään eilisestä ja katso minkälaista täälläkin on.
- olit todellakin eilen hieman maistissa ja sehän siinä eniten nauratti, kun sinun piti olla niin raitis mies.
- on varmaan turha selitellä mitään, hitto, että on pää kipeä.
- odota, tilaan sinulle yhden oluen, kyllä se siitä lähtee.
- älä helvetissä tilaa, paljonko kello on?
-ei mitään hätää, kerkiämme loistavasti laivalle.
He keskustelivat illan tapahtumista, Torilla oli vain pieniä epämääräisiä muistikuvia illan kulusta, jota sopi täydentää.
Niin siinä kävi, minä kävin vaihtamassa paidan ja, kun tulin takaisin oli Leon saanut jonkin sairauskohtauksen ja sinä olit kadonnut teille tietymättömille. Minne menit?
- ei mitään muistikuvaa, jotenkin muistan, että jotain kamalaa tapahtui tai, että joku oksensi tai jotain.
- älä rassaa hermojasi pikkuseikoilla, nyt laitetaan sinut kuntoon, että päästään kotimatkalle, siellä jo pikku vaimo odottaa. Kävin katsomassa Leonia, hän on Karoliinisessa sairaalassa ja voi jo paljon paremmin…joku myrkytys tai sellainen ilmeisesti.
- käyn hakemassa hotellista kamani ja tulen sitten tänne, mennään yhtämatkaa laivalle, sopiiko?
- mikäs siinä, tuo jotain virvoketta tullessasi, peseydyn ja laitan itseni kuntoon sillä aikaa.
- ok.
Hän poistui ja tarkisti huoneensa. Meni Kungsgatanin postikonttoriin ja lähetti paketin Helsinkiin, se maksoi 18kr. Sitten hän kävi ruokakaupassa ja osti virvokkeita ja suolaista Torille. Maleksi Kungsgatanilta Norra Klara Kyrkogatanille. Kaikki talot olivat erinäköisiä, puhtaita, kauniita mutta ei se siinä, ne vain eivät näyttäneet taloilta tai herättäneet hänessä mitään tunnetta. Sitten hän otti suunnan Torin hotelliin.
Tor istui valmiina kapsekkeineen hotellin ala-aulassa, hän oli apean ja krapulaisen näköinen, kasvoissa näkyi turvotus ja poskipäät heloittivat punaisina. Tor parka ajattelin, minun kävi jotenkin sääliksi häntä.
Hän nousi ja riensin ottamaan osan hänen kantamuksistaan. Kävelimme alas laivarantaan ja istuimme penkille. Avasin virvokepullon ja paketin suolalihaa ja kehotin häntä ottamaan. Itse naukkasin pienestä vain kahden desilitran taskumatista naukun.
Olimme olleet vain pari päivää kaupungissa, silti tuntui kuin olisin viettänyt siellä ikuisuuden. Ihmeellistä oli ollut se, että vatsakivut ja alituiset ilmavaivat olivat hävinneet. Loimme viimeisiä silmäyksiä kaupunkiin. Keskustelin ja rauhoittelin Toria, kaikkihan oli mennyt hyvin, kauppoja oli syntynyt ja hän oli päässyt vielä naisen päälle. Toria nauratti.
Arvasin, että Tor oli niitä miehiä joita painoi raskas syyllisyys, joka oli lähtöisin ankarasta äitisuhteesta, johon hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kummallinen haikeuden tunne levisi päälleni, aivan kuin jokin harmaa harso olisi levitetty ylleni. Tor näytti jotenkin säälittävältä leveine selkineen ja pyöreine lapsenomaisine kasvoineen.
Kummallista kuinka elämä johdatteli toisia ihmisiä toistensa syliin. Oikeastaan tämä ei ollut Torin onnen päivä, ei, sitä se ei ollut mutta niin oli kohtalo määrännyt antamatta hänelle mitään mahdollisuuksia omiin päätöksiin.
Mikä oli mielialani, olinko iloinen vai surullinen, tunsinko häpeää, oliko minulla empatiaa nyt tai oliko sitä koskaan ollutkaan. Mikä oli yksilön vaikutus ja vastuu kutistuvassa maailmassa. Olin melko kyyninen ja skeptinen tuon asian suhteen. Ei, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia välttää kohtaloaan, niin ei myöskään minulla, sitä oli vain vaikeampi tajuta, omakohtalo oli niin subjektiivista, yhdestä pisteestä asiaa katsomista. Toisaalta kylmä laskelmointi auttoi pysymään paremmin hengissä ja se, että myönsi omat heikkoutensa ja niin pelosta ja heikkoudesta tuli vahva ase. Jokaisen elämään ilmestyy jonain päivänä kutsumaton vieras, suru ja sen seurauksena kriisi, joka voi johtaa elämän muutoksiin tai oikeastaan aina nämä elämän draamat ovat kuin peilejä, jotka pakottavat johonkin – muutokseen, on löydettävä uusi tarkastelukulma tai tuhouduttava. Itse hän oli pohjimmiltaan melankolinen ja alakuloinen. Milloinkaan hän ei ollut saanut tarpeeksi rakkautta, eikä se johtunut lähimmäisistä tai muista tai ainakaan hän ei niin halunnut ajatella. Hänen elämänsä oli tällainen ja siitä hän ottaisi vastuun, se mahdollisuus hänellä oli ja se oli myös oikeus.
He astuivat laivaan, tullimuodollisuudet sujuivat normaalisti. Laivalla Tor pyysi häntä asettumaan hyttiinsä. Tor kertoi, että hänellä oli heikko, paniikinomainen olo
Merimatka oli myrskyinen ja laivan keinunta ei juuri helpottanut Torin olotilaa. Lopulta sain kuitenkin hänet ottamaan pienestä snapsilasista pieniä konjakki ryyppyjä ja tulos oli ennalta arvattu, matka alkoi sujua sulavammin ja loppumatkasta heillä oli jopa rattoisaa, Tor oli todellakin hieno seuramies.
Kävin välillä laivan takakannella ottamassa raitista meri-ilmaa. Aallot löivät korkeina ja laiva keinui. Muita ihmisiä ei näkynyt, ympärillä oli vain pehmeä pimeys. Otin kassista aurinkolasit ja heitin ne mereen, sitten sinivalkoraidallinen pusero sai lähteä seuraksi ja komeasti tuuleen lensi myös baskeri ja irtoviikset. Yritin sytyttää sikarin mutta tuulessa sytyttimeen oli mahdotonta saada tulta. Palasin takaisin hyttiin. Tor oli hilpeällä päällä, otimme vielä muutamat paukut ja kävimme nukkumaan, avustin Toria hieman, hänen ollessaan vesassa lorautin chloralia muutaman tipan hänen lasiinsa ja niin nukkui Tor kuin pieni jouluporsas.
Seuraavana aamuna maistui aamiainen. Kerroin Torille, että minun piti heti rientää taksilla sovittuun tapaamiseen ja pyysin häntä hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta, siellä olevan paketin, jonka sitten noutaisin hänen luotaan. Tor suostui ystävällisesti pyyntööni.
Helsinki, tuo pohjolan valkea kaupunki loisti iltapäivän auringossa laivan saapuessa olympialaiturin kaijaan. Hyvästelin Torin ja lupasin tulla hakemaan tavarani seuraavana päivänä. Tor vitsaili vielä, että mistä tiedät, että en varasta tavaroitasi. Siellä ei ole mitään niin arvokasta huikkasin hänelle takaisin ja huusin vielä, että luotan häneen sataprosenttisesti.

Tor
Tor ajoi heti taksilla rautatieasemalle. Häntä nauratti tuo matka vaikka olihan se rasittavakin ollut, monella tapaa. Hän näki silmissään tuon kauniin ruotsittaren ja kuinka hän oli riisunut rintaliivit ja ihastellut tämän täyteläisiä rintoja, tummat nännipihat ja niissä sojottavat ruusunväriset nipukat. Eikä ollut alakerrassakaan valittamista, karhea synkän musta karvakolmio, karva kuin teräsvillaa. Siinä ajatellessaan rupesi housuissa pullistelemaan. Hän kiiruhti asemahalliin, oli kiire kotiin. Hän etsi lokeron 211, se oli rautatientorilta tultaessa vasemalla puolella viimeisessä rivissä keskellä lokerikkoa. Tor sovitti avaimen lukkoon ja kiersi.
Lokeron sisällä lukkoon kytketty sytytin heräsi eloon. Se odottaisi enää millin, sitten se purkautuisi räjähtäen.
Tor tiputti lompakkonsa kyyristyessään. Otti sen maasta ylös ja tarttui lokeron vetimeen. Tor nykäisi lokeron auki. Hänen yläruumis hajosi tuhansiksi pirstaleiksi ja levisi aseman seinille ja lattialle. Kuolemanenkeli katsoi katosta. Jatkoaika oli loppunut. Tor siirtyi ajasta iäisyyteen.

Moskova 23. lokakuuta 1959
Häntä tuskin olisi erottanut harmaasta ihmismassasta, kun hän tuli ylös Kuznetsky metroasemalta. Pani siinä tupakaksi ja jatkoi liikkumista massan mukana ja suuntasi sitten askeleensa 3, ul. Rozhdestvenkalla sijaitsevaa hotelli Berliniä kohti. Tuuli puhalsi jäätävän kylmästi ja ilmassa oli talven tulon tuntua. Hän asetteli hattunsa paremmin ja nosti kauluksensa pystyyn ja suojasi oikeata, tuulenpuoleista korvaansa kädellään viimaa vastaan. Hotelli sijaitsi pienellä sivukadulla keskeisellä paikalla Moskovaa, siitä oli lyhyt matka Kremliin ja kulttuurin kehtoon Bolshoi teatteriin. Hän oli tullut katsomaan esitystä teatteriin.
Askeleitaan kiirehtien hän astui kylmästä hotellin lämpimään ja jätti takin portieerille, joka seisoi naulakon vahtina hieman kauhtunut virkapuku päällä. Muutaman sanan hän siinä vaihtoi miehen kanssa, niitä näitä, säästä ja kuinka talvi pian saapuisi.
Hänellä oli huone tuon hotellin kolmannessa kerroksessa. Huone oli suhteellisen vaatimaton ja sen ainoasta ikkunasta oli näkymä Rozhdestvenkakadulle.
Hän istuutui hotellin ravintolan ikkunapöytään aivan kultakoristeisen vesilammikon viereen, jossa pieni patsas, alaston poika iloisesti loritti altaaseen. Katoissa olivat kristallikruunut ja seiniä koristivat peilit joiden kehykset olivat paksut ja kullatut. Lattia oli italialaista marmoria.
Hän tilasi pullon kivennäisvettä ja pienen karahvin vodkaa. Kivennäisvesi tuotiin kolmeneljäsosalitran vihreässä pullossa ja viina 125gramman kirkkaassa pullossa sekä tietenkin lasi, joka oli vihreää lasia, jonka sisään oli jäänyt ilmakuplia. Hän kaatoi vodkaa lasiin ja sekoitti luonnonkivennäisvettä ja otti kulauksen, lisäsi sitten vähän vielä vodkaa. Viina lämmitti mukavasti kurkkua ja pian koko ruumista. Suloinen lämmön tunne levisi häneen. Ravintolassa ei hänen lisäkseen ollut kuin yksi vanhempi mies, joka lusikoi Bortch keittoa vapisevin käsin ja otti välillä vodkaryypyn kyytipojaksi. Sitten mies otti lehden ja alkoi lukea sitä ja noin viiden minuutin kuluttua hänen päänsä nyökähti ja alkoi kuulua tasainen kuorsaus. Miehen ikää oli vaikea määritellä, jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välissä.
Väliin hän vilkuili ravintolan sisääntuloon ja sitten taas antoi katseensa kiertää koristeellisessa ravintolasalissa. Sitten hänen suupielensä nousivat hymyyn ja hän katsoi sisääntuloon. Siellä seisoi hyvinvoivan näköinen mies, hän nousi ja tarttui miestä kädestä kaksin käsin ja suuteli tätä poskelle.
Sitten hän sanoi hyvin hiljaa, näytät hyvältä, luojan kiitos!
Mikä sitä pahan tappaisi, jos et sinä vastasi mies.
Hän otti vielä miehen pään molempien käsiensä puristukseen ja kuiskasi tämän korvaan – Leon Lorenz.
He istuivat pöytään ja katselivat hyväksyvästi toisiaan. Sitten he keskustelivat alun kolmatta tuntia.
Leon kysyi kuinka kaikki oli mennyt silloin lähes kolme ja puolivuotta sitten.
No, hän – Tor oli mennyt hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta tavaraa ja, kun se ei ollut hänen niin, niin siinä sitten kävi huonosti. Avatessaan luukkua oli sytytin virittynyt ja lähes viisituhatta teräskuulaa oli vienyt miehen yläruumiin mennessään ja tehnyt muutenkin aika pahaa jälkeä mutta onneksi paikka oli hyvin valittu ja lisäonnettomuuksilta säästyttiin. Tor oli sitten yhdistetty Tukholmassa kuolleiden F.B.I.n miesten surmaan, tai toisen surmaan ja toisen hänen epäiltiin työntäneen meren syleilyyn. Ikävä kyllä häntä ei ymmärrettävistä syistä päästy kuulustelemaan mutta takin vaatteista ja matkalaukusta oli löytynyt raskauttavia todisteita, lasisia kapseleita, kerniliinaan käärittynä joista oli löytynyt jäämiä myrkystä. Oli löytynyt myös amerikkalaismiehille kuuluvaa pientä tavaraa, kuten kultasormus, jossa olivat nimikirjaimet F.S. Muuten poliisi oli erittäin vaitonainen tapahtumasta.
Vain niin siinä kävi,… ja niin mukavan tuntuinen mies. Sellaista elämä on!
Muuten, tapasin täällä eilen mukavan Amerikkalaisen miehen. Mikäs hänen nimensä olikaan…niin, odotas - yes, Lee Harvey Oswald oli tämän nuoren miehen nimi. Traagista kylläkin myöhemmin eilen illalla hän yritti riistää hengen itseltään viiltämällä ranteensa auki. Hänet vietiin sairaalaan ja kuulemma voi nyt jo paremmin, toipuu kyllä, itse asiassa olivat pintanaarmuja. Muuten, tässä sinulle pieni vaatimaton lahja tsaarittarelta. Hän ojensi pienen silkkipaperiin käärityn esineen, siinä oli upea timantein koristeltu kaulakoru. Terveisiä tsaarittarelta hän sanoi ja nauroi. Kun lähdet huomenna teatterin jälkeen, jäät junassa Viipurissa pois, sieltä sinut ottaa kyytiin Volodja Kusnetsovsky niminen mies, hän on miliisi, pääset Neuvosto tullin läpi ilman tarkistuksia.
Moskovan suomen asemalla hän hyvästeli Leonin, ehkäpä viimeistä kertaa onnellisena siitä, että oli onnistunut palveluksessaan miehelle, joka oli ainoa mies kenen suolaista suuta hänen huulensa olivat koskettaneet. Leon huusi hänen peräänsä; tapaammeko vielä, ehkä Amerikassa? Tuskinpa! Hymyilin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

1963
Loewe Optan kuvaruudussa näkyi kuinka presidentti John Fizerald Kennedyn pää heilahti taaksepäin ja räjähti veripilveksi. Musta Lincoln miltei seisoi, sitten se kiihdytti vauhtiaan.
Hän nousi käveli ikkunaan ja katsoi marraskuiseen pimeyteen jota valaisi vain kellertävä heikko katulampun valo. Hän katsoi tovin ikkunasta, meni sitten lasiverannalle ja tarkasteli sieltä pimeyteen. Veranta oli vain hieman lämmin, kukat talvehtivat odottaen uuden kevään tuloa.” Mannlicher-Carcano”, hän mutisi hiljaa. Sytytti sitten savukkeen ja heitti jo hyvän matkaa hiiltyneen tulitikun pakotetusta kuparista tehdylle, mustaksi maalatulle ja pinnaltaan jo hiukan vihertävälle tupakkapöydälle.

Hietaniemen hautausmaalla, ilma oli vain vaivoin pakkasen puolella ja pientä lunta tihuutti taivaalta. Hänellä oli tapana viedä kukkia haudoille näin joulunaikoihin, laskea kukkansa poisnukkuneiden muistolle. Kierroksesta hautuumaalla oli muodostunut traditio hänen elämäänsä, syvälle sieluun. Siellä hän tunsi rauhan ja, sai muistella niitä rakkaita joiden kanssa oli tätä maailman polkua yhtaikaa sattumalta talsinut.
Viimeinen kukka oli punainen neilikka, hän asetti sen kauniisti haudalle, kivessä luki Gripenberg. Hän otti hatun päästään ja katsoi maahan, risti mustiin hansikkaisiin verhotut sormensa. Aamen. Sitten hänen tumma hahmonsa poistui hautausmaan portista, hupeni ja lopulta hävisi näkyvistä. Taivaalta hiljalleen satava pakkaslumi maalasi punaisen neilikan valkeaksi.
Näky
Tummaksi tervattu vene, oli kaatuneena alassuin -näkyi myös toinen vene sinipohjainen ja yläosa vaaleaa puuta - siinä oli ikään kuin mies ja nuori poika, ehkä kymmenen vanha. Pojan käsi viittoili kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta kääntyi takaisin. Poika sanoi jotain. Siitä ei pystynyt erottamaan sanoja, jotain aivan kuin etäistä kaikua. Hänen oli hyvä olla - näytti, että faija souti ja Ygo-veli oli takatuhdolla - vene liukui kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Vielä hän kuuli, kun joku sanoi: ” otan osaa, luulen hänen poistuneen näyttämöltä.” Laineet liplattivat hiljaa veneen kylkiä vasten ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti koko mielen, maailma liukui pois, jos sitä oli ollutkaan.

Sairaala
Hän seisoi alastomana suihkussa ja kykeni vaivoin erottamaan edessään heiluvat kasvot, olivatko ne edes ihmisen, miehen vai naisen? Hän yritti tarttua tätä kaksin käsin tuosta kaulasta, joka lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealle kaakelilattialle. Perkele, saatana, vittu, tapan teidät kaikki. Samassa pärähti jossain kello soimaan, ääni tuli kuin jostain tynnyristä, kasvot tulivat aivan lähelle ja hokivat jotain - ei ole mitään hätää, ei ole mitään hätää, tulkaa nyt saatana jo laittamaan barbituraatti piikki, tää on vielä ihan sekaisin.
Riuhtomista kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli joku kiinni ja silloin hän hellitti mutta samassa ponnisti voimansa äärimmilleen ja taipui kaarelle, jolloin toinen jalka vapautui, silloin lähti potku ja shakkinaamasta purskahti jotain punaista ja kuului huutoa. Hän heilutti persettään kaikenvoimin, jottei siihen olisi saatu piikkiä mutta tottunut hoitaja tökkäsi sen reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Vielä nahkaremmejä laitettaessa hän riuhtoi mutta sitten hellitti ja alkoi puhumattomaksi ja tajukin kangerteli. Kuutionaamat katselivat, joillain luurankohampaat irvessä ja suut täynnä multaa jossa oli matoja. Hän sulki silmänsä, saatanan pilaajat, saatanan pilaajat. Olette pilanneet kaiken, elämäni, se on minun elämäni vaikka olisi kuinka pirstaleina.
tku tuli varoittamatta ja hän tunsi kuinka psykoosi hetkittäin hellitti, äänet vain korvissa huusivat, se oli sellaista epämääräistä huutoa, satoja erilaisia ääniä, huutoja, kiroilua, naurua, ivaa. Ovi kolahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseen, yläpuolellaan tumma hahmo tikari osoittaen suoraan hänen rintaansa. Hän sulki silmänsä ja piti niitä kiinni ja päätti ettei avaa niitä enää koskaan, hän ei halua nähdä ketään enää koskaan. Ei ketään, missään, milloinkaan. Jättäkää rauhaan hän huusi ja riuhtoi ja nukahti.
Hän heräsi ja katsoi valkeaan kattoon, tikarimies oli poissa, ei kuulunut mitään. Sitten joku rapisteli oven takana, hän sulki silmänsä heti, sitten ovi laitettiin hiljaa kiinni. Katosta hän näki itsensä makaamassa, surkeana, ruhjottuna, täysin mitättömänä ja häntä kävi itseään sääliksi. Hän risti kätensä ja pyysi armoa tuolle joka tuolla alahaalla on. Jeesus, jos olet olemassa niin auta. Samassa hän tunsi lämpimän kosketuksen kädessään Jeesus hiveli ja silitteli hänen kättään puhuen rauhallisella naisen äänellä. Hän vaipui ja kyynel vierähti silmäkulmasta, hän tajusi hoitajan pienen ja lämpimän käden ja tunsi rakkauden. Hän päätti silloin lahjoittaa tuolle ihanalle olennolle suuren mustan jahtialuksensa johon oli kirjoitettu kultakirjaimin hänen nimensä - Af Afengren -Gren ja hopealusikat sekä punaisen Volvo Amazoninsa ja myös omistamansa Luukin kartanon. Ja vielä hän lupasi mielessään, että tuo kypärävalo joka seisoi korkeana pihalla hoikkana mutta pitkänä tulisi vartioimaan tuon enkelin tietä. Muuta hänellä ei ollut antaa.

Tuohon silittelyyn hän taas vaipui.

Erikoissairaanhoitaja Marja sulki oven hiljaa ja käveli lyhyin töpöttävin askelin kansliaan ja kaivoi Väinö Koivusen ihmeen ohuen sairaskertomuksen, laittoi sen sitten takaisin hyllyyn ja teki merkinnät potilas asiakirjaan - On jo huomattavasti rauhoittunut, nukkuu ja puhuu itsekseen, mumisee jotain epämääräistä autosta ja lahjojen antamisesta. Habitus on potilaan iän ja kunnon sekään nykytilanteen mukaan kohtuullinen. RR 145/96 p. 78. Keskustellaan lääkärin kanssa lääkityksestä. Erikoissairaanhoitaja Marja Mölkänen.
Huoneessa istuivat lääkärit Schroderus ja Tupen sekä osastonhoitaja Helena Pukkinen ja sairaanhoitaja Marja Mölkänen.

Tupen aloitti - niin tämä tapaus Koivunen - mitä tämä oikein on, hänellä esiintyy selvästi erilaisia aistiharhoja - affektivääristymiä- ja vainoajatuksia sekä kaksijakoista ajatushäiriötä - hänen ollessaan psykoottisessa tilassa mutta tämä `stupor` joka potilaalla tuntuu nyt olevan on erikoinen mutta toisaalta ymmärrettävä - hän ikään kuin palaa omassa rauhassaan ambivalenssista tähän päivään. Selvästi posttraumaattinen stressireaktio...hukkumisesta, olihan hän sentään kuolleena kymmenisen minuuttia.
Schroderus - lääkehoidon osalta voin sanoa, että lisätään Truxalia kolme kertaa - sanotaan 50mg tai sata - päivässä ja klorpromatsiinia tarvittaessa sata tai kaksikin sataa milligrammaa ja, jos tulee maanisia tai raivokohtauksia - psykoosin oireita niin karbamtsepiinia ja litoa voidaan harkita tai annetaan.
Tupen - aivan, mutta tässä on nyt sellainen juttu, että rikospoliisi on pyytänyt lupaa saada tutkia potilasasiakirjat ja haastatella potilasta. Olen asiasta puhunut ylilääkärille, joka on luvannut puhua sairaalan johtajalle. Ja minun käsitykseni on, että asia liittyy näihin hänen harhamaailman puheisiinsa ja tarkoitan nyt lähinnä, niin no, niitä tapahtumia. On nimittäin minun käsitykseni mukaan ilmennyt, että niissä kertomuksissa olisi ilmennyt jotain sellaista mitä kellään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta tietää kuin Koivusella.

Siis tästä on kysymys. Emme tietenkään voi suostua mihinkään nyt, kun hän on tuossa kunnossa mutta, jos kaikki menee niin kuin kuvittelen ja noudattaa ajattelemaani kaavaa - puhutaan ehkä kuukaudesta tai sellaisesta ajasta joka tapauksessa, että hän on jotenkin järjissään.
Niin, on kai parempi, että paljastan nyt koko jutun mutta muistakaa, tämä asia ei sitten leviä mihinkään näiden seinien ulkopuolelle. Teidän täytyy muistaa se. On nimittäin sovittu, että osastolle tulee uusi lääkäri, joka on todellisuudessa poliisi ja siksi sinä Arja - anteeksi Marja olet tässä nyt erittäin tärkeässä asemassa - ajatus on, että olet mukana keskusteluissa, joita käydään terapian merkeissä - mitä luulet Marja - uskotko kykeneväsi?
Marja - Minä vaan mietin sitä, että tuntuu niin jotenkin väärältä valehdella ja vedättää Koivusta - mutta ehdottomasti uskon siihen pystyväni ja, jos se kerran on sairaalan kanta tai lääkäreiden niin lupaan yrittää parhaani. Mutta täytyyhän sillä poliisilla olla edes jotain alkeellista tietoa psykiatrisesta hoidosta.
Tupen - Marja - sitä varten sinä olet mukana ja annamme toki etukäteiskoulutuksen, vai mitä pappa Schroderus?
Schroderus - eipäs papatella - joo kyllä pikakurssi järjestetään.
Helena Pulkkinen - Marja on eräs parhaista hoitajistamme, hän varmasti tietää ja ymmärtää, eikö niin Marja?
Tupen - niin, no Helena olet täällä suoraan sanoen vain, koska olet Marjan esimies - muuten toivon ettet puutu asioiden kulkuun millään muotoa tai ainakaan hankaloita niitä, kertomalla niistä esimerkiksi ylihoitaja - mikäs sen turhantärkeilijän nimi nyt olikaan, no se samettijakku joka ei tarvitsisi kuin metristä halkoa puon päälle. Mutta - älä sinä nyt vaan loukkaannu tästä Helena, ei tämä ole mikään sinun ohitus - kysymys on vaan helpoimman tien löytämisestä.
Schroderus, - Marja, pidä ukosta hyvä huoli, minä kirjoitan lääkemääräykset ja, jos tarve vaatii niin anna reilusti Valiumia, Eettiset seikat saat heittää sikseen - katso muualle, jos tekee pahaa - pääasia on, että saadaan mösjöö Koivunen taas tolpilleen. Itse olen sitä mieltä, ettei tässä mitään ole mutta käsky tulee niin sanoakseni korkeammalta. Anna – sanotaan ad. 140mg/vrk tai vieläkin enemmän...jos tarve vaatii...
Tupen - voin varmaankin olettaa, että asia on ymmärretty ja voimme lopettaa palaverin. Ja ihan lopuksi vielä - ei sitten sanaakaan kenellekään, ehdoton hiljaisuus asian suhteen - möjligen tystna. Kiitän omasta puolestani ja perästä kuuluu.
Tupen - oletko lukenut miehen sairaskertomuksen. Se on melko mielenkiintoinen, hänet löydettiin vedestä tajuttomana, ensin luultiin, että hän on kuollut mutta eli vielä siinä vaiheessa. Hänellä oli lievä hypotermia ja hänet saatiin elvytettyä ja sitten hän alkoi sopertaa noita juttujaan ja käyttäytyä patologisesti, menetti tajuntansa ja sydän pysähtyi, no se saatiin onneksi taas toimimaan ja niin täällä hän nyt on.
Sairaalasta kerrottiin, että aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinlainen primitiivinen puhetulva. Hänet oli pakko ottaa sairaalaan sisään.
Nuo paperit hänellä oli mukanaan mutta vain, jokin kirjastokortti tai sellainen, eli summa summarum - emme edes tarkasti tiedä kuka hän on? Mutta ylilääkäri oli puhunut tuttavalleen, joka on poliisin joku päällystön mies tai oikeastaan SUPOn miehiä ja niin tämä oli alkanut kiinnostua asiasta. Omasta mielestäni ukko on mennyt sekaisin hukkumistraumasta ja asialle löytyy aivan luonnollinen selitys ja ukon henkilöllisyyskin paljastuu tuota pikaa poliisin saavuttua.

Heimo Pirinen odotteli F.B.I.n miestä joutuvaksi toimistossaan Helsingin keskustan päämajassa. Huoneesta avautui näkymä suurkirkolle, se olikin ainoa lohduttava näky mitä huoneessa oli. Pöytä oli sotkuinen, paperipino oli lähes metrin korkea ja hivenen vasemmalle kallellaan. Huoneessa leijaili paksu tunkkainen tupakansavun täyttämä ilma. Pirinen oli juuri palanut Rhodoksen lomaltaan, eikä ollut erityisen kinostunut alkamaan penkoa jonkun höperön juttua mutta käsky oli käynyt ylempää, joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt.
Mieli viipyi vielä Hotel des Rosesissa ja sen vastapäisissä ravintoloissa, joissa hän oli usein iltaa viettänyt ja katsellut sieviä neitosia pikku bikineissään. Usein hän oli kävellyt niemenkärkeen akvaarioon, joka oli aivan pohjoiskärjessä. Apollot, teatterit, odeon sekä 200eKr syntymää rakennettu stadion olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, niin kuin tippurikin, jonka hän oli saanut joltain maksulliselta. Heti matkan jälkeen hän oli suunnistanut suoraan sukupuolitautien klinikalle Tölöseen ja saanut antibioottikuurin vaivoihinsa. Silti koko matka ruokineen ja viineineen oli jättänyt häneen palavan kaipuun tuonne lämpöön ja ihanien ihmisten maahan.
Huoneen oveen koputettiin, sihteerin naama työntyi ovenraosta. Soitettiin, lentokentältä soitettiin Mr. Lante on saapunut ja tulossa taksilla tänne.

Synnove Immonen oli tukeva nelissäkymmenissä oleva nainen, tukka oli tupeerattu korkeaksi keoksi kuin ampiaispesä. Lutkan näköinen koko rouva mutta toimitti asiansa ihan hyvin, eikä ollut tavarastaankaan turhan pihi, sen oli myös Pirinen pikkujouluissa saanut tuta, vaikka oli hän siitä ankaran moraalisen krapulan saanut.
-hyvä on, käymme ensin lounaalla ja sitten ajamme suoraa päätä Sipooseen, menemme kahden, niin ja kiitoksia vielä, voisitko olla niin ystävällinen ja ottaisit vieraan ovella vastaan ja saattaisit huoneeseeni, kiitos!

Yskänlääkesekoitus
Proviisori Rainer Holmström kaivoi taskustaan lapun, siinä oli yskälääkereseptin ainesosat sairaalan johtajalle ja nimenomaan johtajan omasta määräyksestä. Vaistomaisesti hän tarkisti vielä ettei sairaala-apteekissa ollut muita. Seos tehtiin litran pulloon, siinä oli runsaasti pirtua ja kodeiinia sekä morfiinia ja joukkoon lorautettiin levomentholia makuaineeksi ja sekä eräitä muita makuaineita ja piristeeksi amfetamiinia ja efedriiniä, seos sai lopullisen makunsa salmiakista ja lakritsiuutteesta - niin ja loraus, ehkä noin 50mg diatsepamumia lisättiin vielä joukkoon. Yskä oli sitkeää sorttia, koska lääkettä oli sekoitettu jo kolmen vuoden ajan säännöllisesti ja sitä kului parhaimmillaan parikin litraa viikossa, joskus huomattavasti enemmän. Hän pelkäsi tilauksia tehdessään, että joku vielä huomaa opiaattien valtavan menekin sairaalassa mutta kukaan ei ollut huomauttanut asiasta mitään.
Johtaja Grippen tunnettiinkin rauhallisena miehenä, tosin joskus käydessään osastolla kakkua syömässä saattoi hän huutaa jollekin työntekijälle ja tivata tämän koulutusta - mikä koulutus huusi hän ja osoitti pelokasta hoitajaa paksulla etusormellaan ja vastauksen saatuaan myhähti jotain epämääräistä. Yleensä suuri osa hoitohenkilökunnasta oli ns. vippareita eli kouluttamatonta hoitohenkilökuntaa. Suurilla osastoilla työskenteli osastonhoitaja ja yksi psykiatrian erikoissairaanhoitaja, sairaanhoitaja ja muutama mielisairaanhoitaja loput henkilökunnasta olivat vippareita.

Johtajalääkäri Grippen otti aimo kulauksen yskänlääkettä ja odotteli hetken, sitten hän uskaltautui käytävään. Hän oli menossa kakkukahville miesten suljetulle osastolle, tapaamaan erästä potilasta, joka oli antanut hänelle turhaa päänvaivaa, tulisi poliisit ja kaikki ja aina Amerikasta saakka, mikähän saatanan hullu sekin oli. Matkalla osastolle hän otti vielä toisen kulauksen yskänlääkettä hopeisesta taskumatistaan. Perkele, jos kakku olisi vanhaa, saisi kyllä osastonhoitaja huutia, se vanha käppänä, onneksi ylihoitaja ei ollut paikalla tärkeilemässä. Hän inhosi sairaalan ylihoitajaa siinä määrin, ettei hetkeäkään epäillyt ettei sopivan tilaisuuden tullen olisi kuristanut tätä hengiltä tai olisi työntänyt tulikuuman terästangon tämän takamukseen.

Koivunen istui tuolissaan ja lusikoi kaalikeittoa suuhunsa, hän oli vaistonnut jotain erityistä tapahtuvan osastolla olevan hälyn johdosta. Nuori vippari oli lähetetty kauppaan ostamaan herkkuja ja hänelle oli sen monet kerrat selostettu mihin leipomoon ja millaista kakkua piti olla. Syötyään hän nousi ja laahusti tupakkahuoneeseen, johon pääsi suuresta huoneesta - salista, sen perällä oli ovi ja siellä kapea pitkulainen huone, jonka seinät olivat värjäytyneet ja nikotiini valui niissä noroina. Hän kääri sätkän ja laittoi sen imukkeeseen, vieressä oli heti pari kolme jämäpummaria, joista yksi poltti tiukkaa sanomalehdestä käärittyä tupakkaa, joka aina imun jälkeen syttyi hetkeksi liekkeihin. Yksi poltti jämät ja niistä jäi vielä yhdelle, joka poltti sormensa ja viimeinen söi stumpin, tarkkaa touhua, mitään ei heitetä hukkaan.
Sitten hoitaja tuli ja tyhjensi tuhkakupin, ennen kuin joku nikotiinintuskainen mielipuoli olisi tullut ja tyhjentänyt purkin ammottavaan hullun kitaansa. Koivunen oli muuten nauttinut olostaan sairaalassa. Hoitoa se ei kyllä hänen mielestään ollut. Kerrankin hän oli joutunut vahingossa todistamaan, kun erästä hakalana pidettyä potilasta toinen hoitaja piti takaapäin kiinni ja toinen läimi pitkin kehoa ja naamaa kunnon iskuja, kasvoihin tosin vain avokämmenellä ja hansikas kädessä - mutta selvää turpaanvetoa seoli.

Häntä ”harmitti” tuo ”veneonnettomuus” ja sen jälkeinen sekoaminen mutta toisaalta hän oli selvinnyt hengissä ja olipa sitten häntä kohdannut pieni yllätyskin, niinpä hän oli päättänyt näytellä vähän hullumpaa kuin ehkä olikaan, kaikki sujui suunnitelman mukaisesti...

Johtaja saapui osastolle, hoitajat asettuivat riviin ja osastonhoitaja niiasi ja toivotti johtajan tervetulleeksi osastolle ja lisäten lähes samaan lauseeseen, että kahvi oli jo kupissa. Koulutettu seurue, siis johtaja, osastonhoitaja, erikoissairaanhoitaja ja sairaanhoitaja siirtyivät kanslian puolelle kahville, muut jäivät osastolle pitämään järjestystä yllä
... sairaala-apulaisille tarjottiin kahvit huuhteluhuoneeseen.

Hän oli selvinnyt melko nopeasti sekavuudestaan ja muisti nyt lähes kaiken tapahtuneen, tosin joitain aukkoja oli jäänyt. Selvää takaumaa hänen lapsuudennäystään, siis niin hän oli nähnyt oman kuolemansa ikään kuin etukäteen - mutta ei, ei vielä ollut sittenkään aika lähteä.



Sairaala

Koivunen tihrusi tupakkahuoneen ikkunasta saliin ja kanslian läpi tulijaa, sama mies, sama mies totesi hän hiljaa ja huusi sitten raivoisasti sama mies, jolloin johtajan pää kääntyi hätääntyneen näköisenä ja osastonhoitaja otti johtajaa kädestä rauhoitellakseen häntä, ele oli vaistomainen ja pelko sai hänet tarttumaan johtajan käteen, joka riuhtaisi kätensä nopeasti pois ja näytti huutavan jotain osastonhoitajalle.
- Hermoheikko, ajatteli Koivunen.
Siten hänen omahoitajansa Marja tuli hakemaan hänet ja sanoi, että johtajalla on asiaa, voitteko seurata minua kansliaan.
Johtaja istui kansliassa rennon oloisesti ja ojensi kätensä tervehdykseen - päivää olen sairaalan johtaja ja johtava psykiatri Grippen, kukahan te mahdatte olla, kun olette niin tärkeä henkilö, että tullaan oikein Amerikoista saakka juttelemaan. Grippenin naamalla oli ivallinen hymyja sameat suuret silmät saivat hieman eloa muuten niin huumehöyryiseen katseeseen.
- Koivunen, herra tirehtööri, Koivunen.
- älkää valehdelko, minua te ette hämää, mitä pirun pelleilyä tämä muka on? Kertokaa heti totuus? Mikä teitä vaivaa, minkä sortin mielipuoli te oikein olette sanokaa, sanokaapa perkele nyt, ettei tarvitse suuttua.
- no eikös se ole teidän asianne ottaa siitä selvää
-voitten olla varma, että asia selvitetään juurta jaksaen, olen varma, että olen nähnyt teidät aiemmin!
- haluatteko häkkiin, pakkopaitaan - tiedättekö ? Vankilasta pääsette pois mutta täältä ette koskaan, jos minä niin haluan, käsitättekö te mitä minä puhun. Sitten hän sai yllättävän yskäkohtauksen ja otti pitkän huikan pullostaan, joka hänen pelästyksekseen alkoi olla jo turhan vajaa, hänelle meinasi puskea paniikki päälle ja hikikarpalot työntyivät otsalle. Sitten hän nousi ja poistui ovet paukkuen huoneesta ja vielä mennessään huusi osastonhoitajalle, että kakku oli syötäväksi kelpaamatonta sontaa. Perkele, opettelisitte tekemään edes jotain kunnolla. Sitten kuului rappujen töminää ja ulko-ovi kolahti. Grippen kiiruhti huoneeseensa ja heittäytyi terapiavuoteelle, nousi sitten salamannopeasti ylös ja otti kaapista yskänlääkepullon ja kumosi siitä desin verran kurkkuunsa.

Heimo Pirinen ja Gabriel Lante istuivat vuoden 1962 mallisessa Peugeot 404 autossa ja keskustelivat niitä näitä ja kuinka matka oli sujunut ja kaikki mahdolliset. Heimo ei osannut kuin käytännön englanninkieltä ja siksi häntä harmitti, että juttu oli annettu hänelle. Muutenkin koko juttu tuntui tuulesta temmatulta ja sopi oikein hyvin poliisiylijohtaja Uimosen persoonaan, joka oli vähintäänkin paranoidinen ja pelokas. Mies oli kieli ruskeana temmeltänyt ja saavuttanut asemansa ja pelkäsi nyt menettävänsä saavutetut edut.
He ajoivat itään ja pysähtyivät Helsingin maalaiskunnan rajalla olevaan Esso huoltamon pihaan tankkaaman ja poistuivat baariin kahville ja munkille, sillä aikaa, kun auto tankattiin ja öljyt sekä rengaspaineet tarkistettiin. Sitten he jatkoivat Östersundomiin ja Söderkullaan ja sieltä kääntyivät kohti Sipoota ja kaupungin sairaalaa.

Gabriel Lante oli lähellä eläkeikää oleva poliisi, jostain erikoisyksiköstä. Itse hän nimitti tointaan eläkeviraksi. Hän oli jotenkin tyypillisen amerikkalaisen näköinen, hyvin voiva, hieman tukeva, harmaat kiiltävät hiukset - hyvän tuoksuinen. He pysähtyivät Sipoon vanhan kirkon edustalle, nousivat autosta ja kävelivät hautausmaalla sekä menivät kirkkoon. Lante katsoi mielenkiinnolla sankarivainajien hautoja, luki niitä aivan kuin olisi etsinyt jotain tuttua nimeä. Kaukana näkyivät mielisairaalan rakennuskompleksit ja vesitorni, etualalla kiemurteli melko kapeana Sipoon joki.
Mikä sai noin korkean viranomaisen kiinnostumaan tästä jutusta? Muutamat tutkimuslinjaukset täsmäsivät niin hyvin, että olisi mukava kuulla niistä enemmänkin, sekä Lee Harveyn oleskelu Moskovassa ja hotellissa tapahtunut itsemurhayritys. Suicidi yritys on sen verran varjeltua tavaraa ettei pitäisi olla kaikkien tiedossa. Tosiasiassa emme odota mitään mullistavaa mutta eihän sitä koskaan tiedä, murha ei vanhene koskaan. Ei ainakaan tämä. Entä te, mikä on, onko asiassa jotain kiinnostavaa, kysyi Lante? Pirinen yskäisi ja vastasi - niin no, päälliköltä tullut määräys, muutamien yksityiskohtien tarkistelua vain. Vanhoja asioita, mutta niin kuin sanoitte murha ei vanhene koskaan. Itse asiassa jutussa on muutamia turhan täsmällisiä tietoja. Valitettavasti sitä ei saatu nauhoitettua, kaikki on paperille kirjoitettujen muistiinpanojen varassa, tosin tarkkojen, koska hän jostain syystä tarkensi ja täsmensi ollen ikään kuin jossain transsissa mutta lääkäri sanoi, että tuollainen psykoottinen potilas voi muistaa ja keksiä ja yhdistellä mitä asioita vaan, tai ainakin lähes mitä vaan.
Mr. Pirinen on parasta, että teemme niin, tai itse asiassa asiasta on jo sovittu poliisin sekä sairaalan johdon kanssa, että minä teen kuulusteluni tänään ja te jatkatte huomenna. Tuli niin kuin turha ajokeikka teille mutta kait`se sopii.
- joo itse asiassa vallan mainiosta, mieluummin ajelen täällä kauniilla Uudellamaalla , kuin istun pölyisessä toimistossa Helsingin keskustassa. Olin juuri lomamatkalla Rhodoksella - Kreikassa, ei meinaa millään päästä työnmakuun.
– Älä hitossa, no nyt teet minutkin kateelliseksi, oletko nähnyt filmin Zorbas, eikös se kerro juuri sieltä vai oliko se Kreetalta, joka tapauksessa, vai tehdään täältä matkoja Kreikkaan, ei taida olla mitään halpaa lystiä?
– No ei välttämättä halpaa mutta kaikki ei onneksi ole rahassa mitattavissa, vai mitä mieltä olette tästä noin amerikkalaisena.
– Well Amerikoissa kaikki mitataan kyllä rahassa ja koossa, suuri on kaunista niin kuin on tapana valoissa sanoa. Mutta vielä siitä huomisesta, tule joskus puolilta päivin ja hoida hommasi niin lähdetään sitten Helsinkiin niin minä tarjoan sinulle USA embassyn laskuun kunnon illallisen. Mieti sinä paikka valmiiksi ja ota toki seuralainen mukaasi, eikö vaan?
– Mistäpäin Yhdysvaltoja olette kotoisin?
– olen syntynyt San Franciscossa, merimiehen poikana. Entä itse oletko Helsinkiläinen?
– en itse asiassa olen läheltä Kuopion kaupunkia, Kiuruvesi on sen paikan nimi. Ei taida olla tuttua seutua?
- No täytyy myöntää, mutta eikös se teidän presidenttinne ole sieltäpäin kotoisin vai Leppävirralta vai mistä?
– nyt täytyy kyllä häveten sanoa etten muista mistä hän on?
– Lepikon torppa se paikka oli mutta, no olkoon, hyvä mies se Kekkonen vai?
– meillä eivät poliisit nyt niin hirveästi ole ottaneet kantaa mutta hyvä urheilumies se kyllä on ja kova kalastelemaan, että päättele siitä?
– no hyvähän se sitten on!
He kaarsivat luonnonvaalean Peugeot 404n sairaalan pihaan ja ajoivat se vieraille varatulle paikalle. Heti oli joku kaksimetrinen hullunjässi kurkimassa autoon. Pihalla paineli, jos jonkinmoista vipeltäjää verryttelyasut enemmän tai vähemmän päällä. Kaksimetrinen vesipää pyysi tupakkaa naama omituisessa lapsenomaisessa virneessä. Ikää tuolla kolossilla oli varmaan jo reilut kaksikymmentä viisi mutta olemus oli kuusivuotiaan. Pirinen huusi, tossa on tupakki ja nyt painut tohon suuntaan ja hän näytti sormellaan tammikujan päässä olevaa rakennusta jonka tornissa oli kello.
He menivät sairaalan päärakennukseen, kysyivät ohimennen vahtimestarilta johtajan huonetta ja saivat vastauksen, että heitä odotettiin jo.
Pirinen koputti oveen ja sai kutsun sisään. Grippen oli laittanut puhtaan paidan ja kravatin kaulaan sekä näytti muutenkin mukiin menevältä. Kravatti kieli kuitenkin siitä, että taas oli hörpitty yskänlääkettä sen verran tahrainen se oli mutta kaareva vatsa esti johtajaa itse huomaamasta tahrakohtaa. Esittelyjen jälkeen selosti Pirinen käytännön toimet.
– Asia on selvä minä tulen mukaanne, tuota minä luulin kyllä, että tästä tulee pitempikin haastattelu ja olimme varautuneet!
– No ei se mitään, ei vara venettä kaada, todennäköisesti tämä vie paripäivää ja sitten asia on selvä. Grippen sanoi, että oli tilannut paikallisesta ravintolasta lounaspöydän heitä varten ja, että he voisivat jatkaa keskustelua siellä.
– Syödään lounaat lounaina mutta tehdään tämä nyt selväksi. Siis Mr. Lante haluaa tänään rauhallisen huoneen, jossa voi haastatella tätä sairasta, mikäs hänen nimensä nyt olikaan - niin Koivunen. Eli hän tekee osuutensa tänään ja minä tulen sitten huomenna puolenpäivän jälkeen ja hoidan oman osuuteni. Sitten haluaisin vielä haastatella tätä hoitajaa, joka kirjasi paperille nämä asiat, sen voisin jo tehdä tänään?
– Se ei valitettavasti nyt käy sanoi Grippen naama punaisena. Nähkääs on tapahtunut onnettomuus - niin no tai tuo hoitaja Häkämaa, niin Erno Häkämaa, mielisairaanhoitaja ja niin pätevänä kuin häntä pidettiin… työnsi, niin, siis teki itsemurhan, muutama päivä sitten.
– kuinka ihmeessä, huudahti Pirinen? Miksi meille ei ole ilmoitettu?
- Ilmoitimme paikalliselle poliisille ja he totesivat, että ei asialle enää mitään voinut mutta lupasivat kyllä ilmoittaa. Tekevät sen tietysti virkateitse ja sehän kestää? Pirinen kysyi: - miten helkkarissa kaikki oikein kävi?
- Grippen katsoi maahan ja sitten suoraan Piristä otsaan hieman silmien ohi- niin hän työnsi päänsä uuniin! – eihän täällä ole kaasu-uuneja: sanoi Pirinen.
– Ei niin vastasi Grippen, hän työnsi päänsä lämmitysuuniin ja pää paloi poroksi…joka tapauksessa hän on nyt kuollut ja niin hyvä hoitaja.
Hetken he olivat hiljaa. Pirinen kysyi oliko Lante ymmärtänyt ja tämä vastasi: ”Täydellisesti, täydellisesti.” murheellinen tapaus kaikin puolin.

He kävivät lounaalla suht`vaatimattomassa kellari ravintolassa. Paistettuihin muikkuihin oli Gabriel Lante ihastunut ja kotikaljaan. Tähän oli johtaja Grippen luvannut, että illalla hän tarjoaisi kotonaan Gabrielille kunnon Hämäläistä sahtia, se, se vasta olisi jotain.
Aterioituaan he ajoivat takaisin sairaalalle, pysähtyivät matkalla pienen joen ylittävälle sillalle ja siinä oli johtaja näyttänyt maisemia ja selostanut rakennuksia jotka siihen kohtaan näkyivät. Sitten he olivat tehneet autolla kierroksen sairaala-alueella ja johtaja oli kertonut faktoja potilasmääristä, joita oli pitkälle toista tuhatta ja henkilökuntaa lähes saman verran. Sekä uusista hoitomenetelmistä oli johtaja myös katsonut pitää aiheelliseksi pienen luennon. Jotenkin johtaja tunsi itsensä tärkeäksi ajellessaan pitkin ja poikin sairaala-alueella.
Sitten hän osoitti päärakennusta ja sanoi, että sen päädyssä oli huone johon potilas voitaisiin tuoda ja jonka ulkopuolelle voisi järjestää vartioinnin. Asia oli selvä, potilas tuotaisiin klo 16.00 huoneeseen ja Gripenberg lupasi olla huoneessaan aina siihen saakka kunnes he lähtisivät heille illan viettoon, heille! Sitten hän vielä sanoi, että oli soittanut päivystävälle lääkärille, ettei tämän ei tarvitsisi tulla ennen kuin hän soittaa, hän hoitaisi päivystyksen siihen saakka.
Huone sijaitsi päärakennuksen päädyssä olevassa syvennyksessä. Se oli ilmeisesti yöylihoitajalle tarkoitettu, arveli Lante. Nyt sitä oli vähän paremmin sisusteltu ilmeisesti hänen tuloaan silmällä pitäen. Pari tuolia ja pöytä, sohva, ilmeisesti avattava, seinällä jokin ryijy ja lattialla puhtaalta tuoksuva kirjava matto. Pöydällä oli myös maljakko, jossa oli kauniita kedon kukkia, ne Lante nosti lattialle nurkkaan. Sisään astui rotevan näköinen mieshoitaja joka ilmoitti, että hän olisi käytettävissä, jos tarvetta ilmenisi. Lante sanoi: okei voit mennä käytävälle tuonne sohvalle, ilmoittelen sitten ja tule sanomaan, jos haluat kahville tai pitää taukoa kyllä minä pärjään hän sanoi ja vilautti aseen perää. Hoitaja katsoi ihaillen tuota Amerikan ihmettä, siinä oli oikea villin lännen mies, aseet mukana ja kaikki. Perkele vielä hänkin Amerikkaan lähtisi.

Potilas talutettiin pakkopaidassa päärakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen, jossa terapiaa oli määrä antaa. Marja ja yksi mieshoitaja saattoi potilaan rakennukseen, jossa roteva mieshoitaja otti heidät vastaan. Mr. Lante tuli käytävään ja sanoi Marjalle, ettei häntä tarvita ja eikä se olisi missään tapauksessa sopivaakaan, nämä olivat sellaisia asioita joita ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen ja asiasta oli jo sovittu sairaalan johdon ja lääkäreiden kanssa. Mr. Lante kiitti kuitenkin Marjaa ja kehotti tätä olemaan valmiina tarpeen niin vaatiessa, ja sanoi uskovansa, että huomenna, kun suomalainen ”terapeutti” olisi paikalla Marjan apuja varmasti tarvittaisiin, näin oli itse asiassa jo sovittukin päästeli Mr. Lante.
Rotevaa hoitajaa, jonka nimi oli itse asiassa Ronka, Erkki Antero Ronka` joka oli saanut kipinän hulluin hoitoon ollessaan armeijassa lääkintämiehenä` - kehotti Mr. Lante menemään käytävän sohvalle ja jäävän siihen odottamaan, jos hän tarvitsisi jotain. Sitten Lante ojensi pari pulloa Coca-Colaa hoitajalle, ettei jano pääsisi yllättämään, haastattelussa saattaisi venyä aikaa.

Mr. Lante vetäytyi huoneeseen, jossa potilas oli. Ennen kuin ovi sulkeutui, kuului vielä kuinka hän kohteliaasti tervehti potilasta, sitten äänet vaikenivat ja oven lukon salpa kolahti kiinni.
Ronkainen istui penkillä ja luki mielitaudeista kertovaa kirjaa. siinä kerrottiin muun muassa, kuinka psykoanalyysi on ennen kaikkea psykoterapeuttinen menetelmä eikä oppijärjestelmä, joka perustui käsitykseen, että lapsuudessa alkunsa saaneista persoonallisuuden häiriöistä saavat alkunsa neuroosit ja monet muut mielen häiriöt, joita sitten vapaata assosiota ja unia tulkitsemalla koetettiin selvitellä ja saada potilas sitten suhtautumaan hänen persoonallisuuden kehityksen muuntaneisiin ja ehkäiseviin tekijöihin tai joihinkin senkaltaisiin tilanteisiin suhtautumaan, vapaammin ja kypsemmin. Kirjasta hänelle myös selvisi, että - Australian neekereillä ei ole kielessään teonsanaa ”liikkua”. Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, kuten ”kävellä hiljaa”, ”lönkytellä”, ”juosta kovaa” jne. muttei yhteistä sanaa näille kaikille - ylikäsitettä. Myös luki hän maineikkaan älykkyystutkijan Köhlerin tutkimuksista simpanssien parissa ja lukipa hän esimerkin patologisesta valehtelusta, se meni seuraavasti: - 7-vuotiaan Eskon perhe oli juuri muuttanut kaupunkiin. Esko oli mennyt paikalliseen kansakouluun, jonne hänen äitinsä oli hänet saattanut. Eräänä sunnuntaina oli Eskon isä lähtenyt poikansa kanssa ulos ja pyytänyt tätä näyttämään tien kouluun. Esko eksyi matkalla, jolloin isä oli moittinut Eskoa ja sanonut, että tämän 2 vuotta nuorempi sisar varmasti olisi osannut kouluun. Seuraavana päivänä oli sitten Esko tullut tosissaan isälle kertomaan, että hän oli saanut ajaa erään sedän autolla kouluun ja oli itse ohjannut autoa. - Tämä sairaalloinen valehteleminen ei niinkään perustu varsinaiseen muistihäiriöön kuin vahvaan itsetehostuksen tarpeeseen ja sairaalloiseen mielikuvitukseen. Mielisairaanhoitaja Ronka imi ahnaasti tätä mielenkiintoista ja valaisevaa tietoa ja tarkistipa vielä, että kirja oli uusinta painosta. Kyllä se edusti kuusikymmenluvun puolivälin parasta suomenkielistä psykiatrian oppikirjaa. Hän sai lukea, että, jos pelokkaassa mielentilassa ja pimeässä metsässä kulkeva ihminen luulee puunkantoa väijyväksi ihmiseksi ja sitten säikähtäneenä säntää karkuun, niin hänellä on ollut aistihairahdus. Etenkin ja juuri masentuneilla ihmisillä on tapana saada aistihairahduksia. Astioiden kilinä voi kuulostaa lapsen itkulta ja ulkona pihamaalla kulkevat ihmiset muodostavat hautajaissaaton, joka saattaa tällaisen ihmisen mielestä saattaa sairaan puolisoa hautaan. Ronka avasi Cola pullon ja hörppi siitä vähän päästä pieniä kulauksia ja jatkoi lukemistaan.
Sairaalan väkeä poistui päärakennuksesta. Ronka - jätetäänkö käytävän valo palamaan - joo jätä vaan palamaan, tuskin niillä enää kauan menee, vieläkö kuljet polkupyörällä. -
-Joo.
No, hei sitten, nähdään huomenna. Yöylihoitaja tulee sitten vähän myöhässä, on kai lapsi sairas tai jotain sellasta.
-joo, aha vai niin, no minä odottelen täällä.
Esimerkkinä tällaisesta syndroomasta mainittakoon maaninen syndrooma - päätyhuoneen ovi avautui ja amerikkalainen sanoi jotain huonosta ilmasta mutta käski olemaan paikoillaan, enää ei menisi kuin ehkä puoli tuntia.

Ronkainen nuokkui täydessä unessa penkillä, kun mies käveli hänen ohitseen ja vilkaisi penkillä olevaa kahta tyhjää Cola pulloa. Mielessään hän sanoi - ei ole orientoitunut ajan ja paikan suhteen - ja myöhempi kertomus on pelkkää konfabulointia. Sitten mies avasi käytävien välisen lasioven ja lähti kiipeämään portaita kolmanteen kerrokseen. Käsi kävi tottuneesti taskussa, ikään kuin tunnustellen, sitten hän pysähtyi ja kuunteli. Hallintorakennuksen ummehtunut lemu ellotti häntä ja lattiasta nousi tuoreen vahan haju. Käytävän puolen välin kohdalla olevan oven alaraosta tuikki valoa muuten puolella valosta olevaan käytävään. Hetken hän mietti olotilaansa - parasta oli ettei hän ollut nyt yhtään kiva.
Hän käveli tyynen reippaasti, kenkien korot kopisivat melko kovaäänisesti. Sitten hän seisahtui oven taakse ja rauhoittui kiireettömään hiljaisuuteen, ojensi oikean kätensä ja kopautti kolme kertaa rystysillä oveen, samalla vääntäen katkaisijasta käytävän pimeäksi.


Leevi

Leevi käänsi vuoden viisikymmentäyksi Standard Vanguardin virta-avainta, jossa avaimen peränä roikkui sodassa kaatuneen venäläisen kulmahammas, ja painoi sitten luunväristä starttinappulaa, moottori hyrähti käyntiin ja häkä sekoittui ilmaan. Tyhjäkäynnillä ryyppy päällä pakoputkesta kuului tasainen moottorin humina ja se päästeli ilmaan valkeita savukiehkuroita, joista osa teki renkaan sekoittuen sitten ilmaan. Leevi oli kylmä ja etäinen kuin tähdet taivaalla mutta tehtävien suorittaminen kunnialla loppuun oli tärkeintä mitä hän tiesi - se oli hänen kovaan kallonsa taottu tulikirjaimin. Vieläkin häntä värisytti edellisyön uni jossa hän oli nähnyt itsensä Hermann Hössinä - Auschwitsin pahamaineisena komentajana kusemassa kuumaan ihmistuhkakasaan vierellään valkoinen enkeli, jonka suusta oli pärskähdellyt veripisaroita heidän yhdessä nauraessaan mutta tuhka vain paloi ja savusi ja siitä nousi hirvittävä palaneen ihmislihan ja virtsan katku. Tämä uni oli pakottanut hänen ottamaan ryyppyjä kirkkaasta viinapullosta. Hän otti pitkän huikan ja kirkas viina läikehti pullossa. Häntä ei ällöttänyt viinan löyhkä - hän piti siitä.
Kiitosta hän ei tästä tulisi saamaan, juomisesta nyt, mutta pääasia oli, että hän ehtisi ajoissa sovitulle paikalle.
Kuusikymmentä kahdeksan hevosvoimaa antoi kyytiä tälle 1290 kg painavalle autolle, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan neuvosto Popedaa. Leevi tarttui rattivaihteeseen ja laittoi ykkösen silmään. Kolmilovinen vaihteisto kurahti ja Leevi kurvasi pihasta pienelle ylöspäinviettävälle hiekkatielle ja laittoi parkkivalot päälle. Vielä hän mietti oliko hän sammuttanut hellan pienestä kellarihuoneesta jossa hän asui vuokralla. Oikeastaan hän oli entinen modisti - hattutehtailija, tehnyt sitten konkurssin ja muuttanut Helsinkiin, jossa talon isäntä oli jossain vaiheessa luvannut pitää hänet viinassa lopun elämää, jos vain saisi tarvittavaa apua silloin tällöin ja osaisi pitää suunsa kiinni. Tuo oli sanottu niin, että sitä ei ollut tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän oli nähnyt isännän silmien teräksenharmaan katseen, joka oli lähes jäädyttänyt hänen sielunsa, muuten hän piti elämästään tuossa Helsingin kupeessa olevassa pientalojen ja huviloiden yhdyskunnassa ja san oli pidetty - kirkas ei ollut koskaan loppunut. Ketään tässä maailmassa hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

Jälleennäkeminen
Grippen huusi, door is open! Tule sisään - olenkin odottanut jo!
Grippen odotti tulijaa ja katsoi siansilmillään, kun ovi aukesi. Hän oli jo hieman hermostunut, kun haastattelu oli venynyt, oli aikonut käydä jo vilkaisemassa mutta istunut sitten odottamaan ja naukkinut pullostaan ja tuntenut suurta tyytyväisyyttä, jota hän huumepäissään joskus tunsi.

Hän katsoi kuinka ovi aukesi kiireettömästi ja sen takaa paljastui laajeneva ala tummanpuhuvaa mielisairaalan hallintorakennuksen käytävää. Sitten valkeaan seinään oli syntynyt tumma aukko, siitä työntyi sisälle käsi, jossa oli jykevä Mauser pistooli. Johtajalääkärin hengitys salpaantui toviksi, rasvoittunut sydänlihas löi muutaman nopean lyönnin sitten se jätti yhden väliin ja hyvä ettei pysähtynyt hapenpuutteeseen, pala nousi kurkkuun. Koronaarit olivat jo melko tukkeutuneet, käsi kopeloi nitro purkkia.

– Turpa kiinni, jos tulee äännähdyskin ammun pääsi tuusan nuuskaksi. Grippen tuijotti epäuskoisesti tulijaa ja katse kiinnittyi tämän kädessä olevaan jykevään pistooliin, jonka päässä oli joku mötikkä, jonka hänkin käsitti äänenvaimentimeksi. Koivunen, mitä hel…- turpa kiinni ja istu siinä kaikessa rauhassa niin jutellaan kerrankin asiaa hetkinen - menneitä ja tulevia. Tulija harppoi aivan kiinni lääkäriin ja painoi pistoolin piipun tämän ohimoon, sitten hän sanoi - `sanon tämän yhden ainoan kerran, jos avaat suusi väärään aikaan tai yrität mitä tahansa jonka tulkitsen yritykseksi kiemurrella irti mistä tahansa - ammun pääsi seulaksi, tuliko tämä selväksi. Ja nyt otat kunnon huikan tästä - sanoi Koivunen ja ojensi yskänlääkepullon.

Yöylihoitaja
Sumunsekainen kosteus nousi joesta, kun yöylihoitaja Raili Mäkipelto käveli kiireisin askelin kohti sairaalaa. Sillalta hän näki joidenkin osastojen ikkunoista kajastavan kelmeän valon. Juhlarakennus seisoi paikallaan tyhjän ja surullisen näköisenä ja sen takana hallintorakennus näytti lähes kammoittavan pimeältä, ainoastaan alakerroksesta näkyi valoa.

Ilta oli muuten hiljainen ja sininen, ilma ei liikkunut ja sumukin jäi sitä mukaa taakse, kun hän loittoni joesta. Raililla oli tullut riitaa ottotyttärensä kanssa, joka oli Railin mielestä liian kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta ja sitten hän oli kimmastunut, kun tytär oli kertonut seurustelevansa häntä kolme vuotta vanhemman pojan kanssa. Vaikka pojan isä omistikin kuljetusliikkeen, silti Raili tunsi vastenmielisyyttä. Hän ei voinut mitään tunteelleen joka johtui itse asiassa mustasukkaisuudesta, että häntä ällötti ajatus, että poika kähmisi hänen tytärtään.

Poika oli kuitenkin hyvävartaloinen ja kiukkua lisäsi vielä se, että Raili oli onanoinut ja ajatellut juuri tuota poikaa nukkumaan mennessään., hän tunsi häpeää ja syyllisyyttä mutta hän oli nainen ja hänellä oli naisen halut. Hän yritti karkottaa ajatuksen lähestyessään sairaalan päärakennuksen päätyovea, josta hänellä oli tapana mennä työhuoneeseensa. Tytön kanssa oli mennyt hyvin niin kauan kunnes hänen ja Kaukon välit olivat menneet poikki. Kauko oli löytänyt toisen naisen ja jättänyt lapun pöydälle, missä oli pyydellyt anteeksi ja luvannut osallistua rahallisesti tytön kasvatukseen mutta Railia hän ei enää halunnut tavata eikä kirjoitella. Oli vielä kirjoittanut kuinka oli tätä rakastanut mutta kasvanut sitten erilleen, eikä missään tapauksessa halunnut mitään yhteydenpitoa ja lopuksi pyytänyt anteeksi ja kiittänyt. Kaukon lähdöstä asti oli Raili vihannut miehiä, ehkä jo aiemminkin, hän vihasi tuota sisällään olevaa himoa, jonka sykki hänen jalkovälissään pakottaen hänet runkkaamaan - tuon hän näki nyt tyttäressään.

Helpottuneena hän meni työhuoneeseensa, jossa tuttu tuoksu ja tavarat ja alkava työ ja yöt antoivat hänelle riippumattomuutta arkisesta ahdistuksesta. Raili tunnettiin tunnontarkkana yöylihoitajana ja hän tekikin kierroksia osastoilla säännönmukaisesti, eikä antanut armoa, jos joku hoitajista nukkui tai laiminlöi tehtäviään. Hän istui työtuolilleen ja tarkasti päivän postin.

Leevi muistelee...
Pakilan kirkon kohdalla Muurimestarintiellä Leevi heitti tyhjän viinapullon auton ikkunasta tienposkeen. Huolestuneena hän seurasi moottorin jäähdytysveden lämpömittaria, syystä tai toisesta oli kone alkanut silloin tällöin keittämään, vaikka se olisi epätodennäköistä tällaisena suht`viileänä kesäiltana. Vähän yli kaksilitrainen kone veti hyvin, ilma oli kostea ja hapekas. Öljyt hän oli vaihtanut säännöllisesti, aina Mobil moottoriöljyä. Sitä meni 6.8 litraa ja katsastus ja vero oli hoidettu. Vero joka oli ennen ollut 3900mk, oli nyt rahauudistuksen jälkeen 62mk 40 penniä. Hänen ei siitä tarvinnut kantaa huolta - pomo- hoiti rahapuolen ja viinan.

Yöllinen uni ei ottanut lähteäkseen mielestä se kalvoi ja vaivasi. Olikin itse asiassa niin, että Leevi oli ollut saksassa sodan aikana ja palvellut SS divisioonassa itä-rintamalla. Hän oli sairastunut rintamalla ja saksalainen lääkäri Carl Clauberg oli hoitanut häntä jossain vaiheessa 1944 alkuvuonna. Clauberg oli työskennellyt kuulemma Auschwitzissa. Leirillä hän ei ollut käynyt mutta Clauberg piti jonkinlaista vastaanottoa Krakovassa. Kerran siellä ollessaan tohtorin huoneesta oli tullut tumma komea SS-univormuun pukeutunut mies, ja vasta jälkeenpäin hän oli älynnyt valokuvista, että kyseessä oli ollut tri Josef Mengele. Hän oli saanut Claubergiltä jotain antibioottia ja piristettä - epäillen nyt näin jälkikäteen sen olleen amfetamiinia, ei hän tarkemmin muistanut oikeastaan mitään tapahtumasta, se jäi mieleen, että tohtori oli ollut miellyttävä mies ja hän oli tullut kuntoon. Vielä hän muisti, että joku oli irvinyt hänelle tohtorin oleva naistentautien lääkäri - pillutohtori mutta se oli varmasti paskapuhetta.
Hän muisti vielä kuinka tohtori oli kysellyt hänen aseestaan - Suomi konepistoolista, hän oli kertonut, että monet suomalaiset käyttivät sitä ja korjannut sen asiavirheen, että ase olisi ollut venäläistä sotasaalista. Sodan tuossa vaiheessa alkoi häviö olla jo varmaa ja pääasiaksi muodostuikin se, että miten pääsisi livahtamaan takaisin Suomeen.

Polttoainemittari oli puolessa välissä, joten tankissa oli vielä noin lähes kolmekymmentäviisi litraa polttoainetta. Tankki veti 68 litraa. Leevi sytytti savukkeen ja suuntasi kohti Sipoota.

Kahden muistelua...
Sanooko sinulle nimi Ekholm jotain? Mitä tapahtui vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten? Tiedätkö aika pirunmoinen sattuma, että minä olen hukkumaisillani ja sitten sekoan ja joudun tänne - missä sinä olet johtajana. Ensin ajattelin, että annan asian olla mutta sitten tuli ajatus, että kohtalo oli puuttunut peliin ja nyt olisi aika selvittää muutamia faktoja. Älä sano vielä mitään sinun vuorosi tulee kyllä.
Tuskin olisin mitään sen enempää ruvennut kaivelemaan mutta tietoni on tullut, että tuo G. A. Finn on sinun hyvänä tuttunasi ollut ja yhdessä olette paljon aikaa vietelleet ja ehkä muistelleet tekojanne nelisenkymmentä vuotta sitten. Siitä ajatuksesta syntyi semmoinen painolasti minulle, eikä ainoastaan siitä vaan myös siitä, että minua olet syyttänyt isäsi surmasta. Siitä olisi kyllä selvitty pelkällä puhumisella, ja kuten varmaan muistat, olen joskus yhteydenottoa yrittänyt. Ilmeisesti syyllisyys on sinunkin mieltäsi niinimuodoin vaivannut, ettet ole entisen punikin kanssa neuvonpitoon ja asioiden selkeyttämiseen halunnut. Ja näytpä painajaisiasi lääkitsevän reippaalla juomalla, äläkä sano mitään, olen kyllä jututtanut proviisoria. Voin vielä kertoa, että julkinen salaisuushan tuo on, sinähän olet narkomaani!

– itse olit Kouvolan murhakomissiossa ja veljesi Hyvinkään lentävissä sai Grippen vaivoin sanottua. – tuota en ala edes kommentoimaan mutta, jos se lohduttaa niin kyllä minä monen teikäläisen nenää niistin ja niistin oikein kunnolla. Mutta mitä mää äsken sanoin, kuuntele ja pidä kitasi! Parit Piirosen veljekset, jotka oli kasarmeilta tuotu Oulunkylään kuulusteltavaksi, olit sinä kuulemma omin käsin pianolangalla kuristanut ja sen jälkeen ampunut vielä päät reikiä täyteen. – mikäs perkeleen tuomari se sinä olet?
– hiljaa! Olen minä vaikka mikä hullu asemies niin sinulta en ole ottanut määräyksiä enkä ota nytkään, tässä ei ole mitään esikuntamääräyksiä takana eikä ohjeistuksia, kyllä tämä menee henkilökohtaisen koston puolelle. Vaikka älä pelkää mutta jatketaan jaarittelua. Muistuuko mieleesi Hennalassa oleva kasarmirakennus n:o 21 ja siellä teloittamasi miehet, tai tienrummun ojan viereenhän sinä ne omin käsin tahdoit ampua, oikein hinkusit -kuulemma.
– mistä perkeleestä sinä noita juttujasi keksit, saatanan skitso?
– ole nyt hiljaa!
- ja sitten ne kymmenen jotka sinulta armahdusta anoivat, ne kymmenen, jotka olivat ampumisen pelossa pakosalle lähteneet, sinulla olisi ollut mahdollisuus armahdukseen mutta saatana kun ei! Siinä oli oman kylän Ågelin poikia ainakin kaksi.
– helvetin hullu, joudut tänne sairaalaan loppuiäksesi, sen vannon.
– Hiljaa!
– sitten kusetit jääkärivääpeli Varosta viemään viestejä armahduksista ja Varonen luuli siinä tekevänsä hyvän työn, mitäs sitten tapahtui - ammuitte ilman kuulusteluja, vedoten ryssien sotaoikeuteen. Ainoa joka pääsi vapaaksi oli Celtini. Sulla oli joku kontrahti sen kanssa mutta yhtä asiaa, et tiennyt. Hän piti hetken hiljaisuuden ja antoi sen puhua ja tehostaa ja sanoi sitten - Celtini ampui isäsi kuin koiran ja se on fakta, olin näet itse mukana ja yritin vielä isäsi pelastaa
– pelastaa, saatanan valehtelija ja murhaaja, huusi Grippen ja yritti ängetä tuolistaan ylös.
– ole hiljaa! Grippen lysähti takaisin tuoliin ja hamuili yskänlääkepulloa, otti siitä pitkän huikan.
– sinä tiesit, että Celtini oli kylmä terroristi mutta pidit parempana sitä,kun tiesit sen psykopaatin surmaavan kenet tahansa. Tiesit aivan hyvin puutteen ja kurjuuden ja sen, että vankeja kuoli kymmenittäin nälkään ja teloitettiin tutkimuksitta. Siihenhän teillä oli Marskin lupa - tavallaan. Sinun syntilistasi on varmaan loputon ja luulit tästä kaikesta selviäväsi vaan nyt on maksun aika koittanut. Etkö perkele huudellut muutaman miehesi kanssa Ågelissa talon pihalla yhdelle ukkorähjälle, että ”punikkiko oot” ja käskenyt hakemaan perheen lapsineen pihalle ja, ettekö te saatanat ne siihen ampuneet.
Grippen nuokkui surkean näköisenä tuolilla eikä sanonut enää mitään, kunnes äkkiä rupesi karjumaan täyttä kurkkua, perkeleeeee-aaaahhaahaaaa, perkeleee auttakaaaa, poliiisiit
- pakko laittaa suu kiinni tyynyliinalla sanoi entinen mummo, noin olepas nyt hiljaa. Sitten hän kuunteli, kuuluiko käytävästä jotain, nopeasti hän nousi riuhtaisi oven auki mutta mitään ei näkynyt, lasinen väliovi kuitenkin päästi pienen napsahduksen. Tiedätkö Lainulainen ja Kurva oikein sepittivät lauluja tekemisistäsi. Kaikki on ylhäällä mustassa vihkossa. Oli jo unohtunut mutta kohtalo ilmeisesti viitoitti tien. Ja sanotko sinä tätä laitosta sairaalaksi satana? Ainoat sairaat olet sinä ja muut lääkärit - keskitysleiri tämä on.

Raili...
Raili Mäkipelto oli luettuaan postinsa lähtenyt käymään päivystävän lääkärin huoneessa, kun hän oli kuullut kerrosta ylempää melua ja nähnyt, että johtajan huoneen oven alta oli pilkottanut valoa käytävään. Ja siinä seistessään oli hän kuullut huoneesta välillä kovaa ja kiivasta puhetta, kunnes hän tunnisti johtajan äänen joka huusi poliisia. Raili teki täyskäännöksen ja suunnisti portaita alas juoksi huoneeseensa ja käänsi numerolevystä poliisin numeron. Hätääntyneenä hän kertoi kuulemansa ja pyysi poliisia tulemaan paikalle. Siiten hän lähti varoen kohti kerroksia...

Polisen
Konstaapeli Sjölund laittoi käden luurin puheosan eteen ja sanoi Åkelle. – sairaalasta - se Raili, niin se yökkö. Sanoo, että johtaja karjuu poliisia paikalle, mennäänkö?
– eipähän tässä muutakaan ole, vaan jurrissa tai lääketokkurassa se siellä pikku-ukkoja taas hätistelee.
Torvald Sjölund rauhoitteli soittajaa ja sanoi, että tullaan heti, kunhan saadaan yksi kiireellisempi asia ensin alta pois.
– Åke, onko sun pakko mennä nyt naimaan? Menisit myöhemmin, onhan tässä vuoroa? Tai sama se mutta lähdetään sitten kohta mutta et jää tuntitolkulla sinne jyystämään.

Silläaikaa, kun Åke jyysti huoraansa, pujotti potilas köyden toisen pään lujasti patterin putkeen ja toisen pään Grippenin kaulaan. – noin ota nyt yskänlääkettä, voi olla ettei kohta mahdu enää sinun kurkustasi nesteet alas - mielessään hän ajatteli kuinka naru puristaisi kurkun umpeen ja kieli työntyisi metwurstina ulos ja simät pullistuisivat poksahten ja lentäen pihamaalle... Grippenille oli pitänyt juottaa lähes pullollinen terästettyä lääkettä, ennekuin tämä oli tipahtanut.

Åkella ei mennyt hyvin, kumi oli puhjennut ja Lise-Lotte oli nakannut äijän pihalle. Oma mies sentään merikapteeni, ei hän rupeaisi elämäänsä vaarantamaan jonkun poliisin takia. Eikä varsinkaan kantamaan tälle lasta. Totte nauroi, kun mies tuli vauhdilla ovesta, naurussa oli kateutta ja vahingoniloa, itse hän oli ollut jo vuosia kykenemätön sukupuoliseen kanssakäyntiin ja tyytyikin mieluummin tirkistelemään naapurin rouvaa, joka kovin mielellään esitteli saunailtoina sulojaan hänelle. Hänestä oli tullut tirkistelijärunkkaripoliisi.


Takaisin

Raili seisoi huoneen ovella ja näki kuinka johtava ylilääkäri työnnettiin ikkunasta, hän havaitsi tummanpuhuvan hahmon rojahtavan alas, ja näki hahmon selän ja kädet, joissa kiilteli musta metalli. Kuului kuinka niska ilkeästi rusahtaen naksahti poikki. Ruumis retkotti kaula venähtäneenä ja ulos pullistuneissa silmissä oli tyhjään tuijottava katse. Kaulavaltimo oli revennyt ja veri porautui läpi ja suihkusi kaaressa kastellen ja punaten nurmikkoa.

Raili jähmettyi aloilleen, jalat eivät liikkuneet, suu sopersi epämääräisiä sanoja - täydellinen halvaus vei häneltä koko toimintatarmon. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja katsoi, kun mies kääntyi ja lähestyi häntä hymyillen. Käsi ojentautui ja injektoi jotain häneen - hän tunsi piston käsivarressaan, Raili kaatui maahan sydän pysähtyneenä morfiinin yliannostuksesta ja kauhusta, kasvoille tuli rauhallinen ja ihmettelevä ilme. Yöylihoitajan henki pakeni pimeyteen, josta ei ollut paluuta. Hahmo poistui paikalta pimeään käytävään korot äänekkäästi kopisten ja välillä päästeli ilkeätä naurua.

Leevi veivasi auton luunväristä rattia ja käänsi nokan kohti sairaalaa, ylitti sillan ja kääntyi sitten oikealle suurehkon rakennuksen eteen. Siinä hän vekslasi auton niin, että nokka oli tielle päin - valmiina lähtöön. Auton keilassa oleva kromattu merkki kiilteli siihen osuvasta valosta, joka tuli pihavalaisimesta. Leevi hyrisi tyytyväisyyttään - hän piti hyvää huolta autosta, puunasi ja kiillotti sitä, ehkäpä turhankin usein mutta hän piti hommasta. Leevi sammutti auto lyhdyt mutta jätti moottorin käymään. Leevin katse terästäytyi, poliisi ajoi verkalleen ohi kohti sairaalaa. Vaistomaisesti Leevi teki nielemisliikkeen ja käsi kopeloi povaria ja jykevää käsiasetta. Hänen olisi tehnyt mieli lähteä katsomaan mitä tapahtui, mutta hän oli saanut ehdottoman käskyn odotella autossa ja olla täydellisessä lähtövalmiudessa.

Poliisit
Tor ja Åke kaarsivat mustan vaununsa sairaalan pihaan, pysäyttivät auton pääoven eteen ja jättivät valot palamaan puolikkaille. Jos he olisivat älynneet katsoa ylös ja hieman vasemmalle olisivat he nähneet vaalean hahmon killuvan seinänvierustalla narun jatkeena, aivan kuin melkein sulautuen vaalean rakennuksen seinään.

Poliisilla oli sairaalan yleisavain ja niin he työntyivät pimeään käytävään. Tor napsautti valot päälle ja kelmeän keltainen valo tulvahti sairaalan käytävään. He lähtivät varoen nousemaan portaita. Tor katsoi toisen kerroksen käytävän päässä olevaa kuvaa Jeesuksesta ristillä. Hän tunsi jotain salaperäistä mielenkiintoa tätä mielisairaalaa kohtaan, joskin samalla kammoksuen paikkaa niin, että kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Tor huomasi Åken ottaneen pistoolin käteensä, pitäen sitä oikeassa kädessään sivulla roikkuen. He näkivät kuinka valo napautettiin pois yhdestä huoneesta ja varoen he painuivat seinän viereen. Hiljaa he lähenivät huonetta sitten pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan, ei mitään kuulunut. Nyt kolahti joku ja samassa Tor huusi – kuka siellä – Raili! Sitten ovelle ilmestyi tumma hahmo – Raili, Railiii. Ei seissyt Raili heidän edessään vaan tumma lähes musta hahmo, jonka takaa nyt tuli kelmeää keltaista valoa niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä, eikä silmien teräksistä ilmettä. Tumma esine erottui vaivoin hänen kädessään. Hahmo huudahti - tulkaa nopeasti tänne, täällä on sairaskohtaus. Poliisit juoksivat huoneeseen ja näkivät jonkin tumman makaavan lattialla ja sitten he katsoivat avoimeen ikkunaan, josta meni ulos köysi tai jokin naru. Anteeksi kukas…samassa he yhtäaikaisesti huomasivat katsovansa aseen tummaan piippuun joka osoitti suoraan kohti heitä. Samassa iskuri naksahti – ase louskaisi tyhjää ja lääkehuoneesta hakemansa injektioruiskut hän viskasi kohto Åkea, suunnitelmiin tuli muutos.

Åke laukaisi lonkalta, luoti meni hieman ohi maahan heittäytyvän hahmon. Åke laukoi revolverin tyhjäksi lattialle, suuliekit välähtelivät aseen puhuessa karua kieltään. Tor oli myös kaivanut aseensa esiin ja tähtäili pimeään. Suuliekit ja ikkunasta tuleva hämärä valo sekoitti näkymän, sitten Tor ampui – luoti meni suoraan pään läpi – osuin - hän huusi osuin, sitten hän meni lattialla olevan miehen luokse ja sanoi, kuollut – Åke tämä on kuollut…tämä on Åke, saatana. Samassa hän tunsi kuinka ase otettiin hänen kädestään, kuin lapselta lelu. Hän kääntyi ja näki miehen kasvot silloin huoneeseen syttyi valo ja oviaukossa seisoi toinen mies ase kädessä. Oviaukossa leimahti ja hän Tor kuoli päästämättä ääntäkään, vajoten lattialle.

Sinä, okei - lähdetään menemään, Leevi odottaa. Jutellaan vähän paremmalla ajalla lisää, meni hommat vähän niin kuin ei pitänyt...

- entäpä se hoitaja alakerrassa. Ei huolta – ei herää enää, pumppasin hänet täyteen heroiinia.

Leevi tihrusteli rakennuksen ohi polkua ja näki kuinka hämärästä ilmestyi kaksi hahmoa. Hän ei heti tunnistanut heitä ja niin hän riuhtaisi itsensä ulos ja osoitti aseellaan suoraan tulijoita. Perkele Leevi - ase pois, kuului tuttu ääni. Leevi naurahti kuivasti ja tervehti miehiä ja avasi vaunun takaovet. Lähdetään. Standard ajoi parkeilla ja vaihteet jurahtivat. Auto pakeni rauhallisesti pimeyteen, pienet punaiset takavalot hävisivät jo hälvenevään sumuun.

Ylihoitaja
Lise-Lotte Andersson tuijotti samettijakussaan ikkunasta roikkuvaa ylilääkäriä ja vaipui polvilleen, hän huusi ja kirkui täyttä kurkkua, primitiivireaktio valtasi hänet, kaikki viha ja nöyryytys purkautui estoitta ulos. Ylihoitaja nauroi ja kaivoi jalkoväliään, orgasmi toisensa perään ravisteli tuota täydellisesti pimentynyttä järkipoloa. Ylihoitaja oli vihannut aina tuota lääkäriä – ja huusi lähes hysteerisenä – se on tappanut itsensä, se on tappanut itsensä, luojalle kiitos, kiitos... Paikalle alkoi aamun sarastaessa saapua mutakin henkilökuntaa ja ihmeissään he katsoivat sukkiaan ja pikkuhousujaan repivää ylihoitajaa joka huusi kuin riivattuna.

Auto laskeutui pientä kapeaa hiekkatietä tietä tyyppitalon pihaan. Leevi kävi avaamassa tallin ovet ja pimennetyin valoin auto liukui talliin. Leevi riensi lämmittämään saunaa. Hän tiesi, että oli aika juhlia. Viinasta ja nelosveroluokan oluesta ei olisi puutetta. Leevi ei kauaa murehtinut tapahtunutta hän oli valmis mihin tahansa tekoihin - jopa murhaan. Leevin omatunto oli sammunut lapsuudessa saatuihin lyönteihin ja pilkkaan ja pettymyksiin, jota hänelle tarjottiin harvasen päivä.


Leevi, saatana heitä löylyä – siihenhän sä olet tottunut löylynheittoon – tosin vähän toisenlaiseen, vai mitä?

- mitä, no tässä tulee.

- kaikki meni okei, mutta on sillä Hooverilla toiveita vielä, niistä voidaan puhua myöhemmin.

- ei sun Leevistä kannata välittää, kyllä se on kokenut monia juttuja vai mitä? Leevi.

- mitä se nyt vihjailee

- sanotaan näin, että tuttu on varmaan päivä helluntain vuonna kuusikymmentä ja on lienee myös tuttu eräs aikaisempi tapaus – vai?

Leevi oli hiljaa ja otti huikalla puolipulloa kossua. Sä oot tiennyt kokoajan,

- tietysti Stasin koulutuskeskushan on siellä om bodomilla – om bo dom – aittojen kautta – Bodomin lähellä, missä itsekin vietit aikaasi, ja missä se saatanan pöljä kioskimyyjä vedettiin mukaan – pitihän syyllinen löytää ja niinhän se sekos mutta minua et hämää. Säenjälkeenhän stanu sai himmeen mustan maalin päälle hopeanharmaan värin. Mutta älä käsitä väärin – haluan vai selvittää – mikä on juttu – tämä ei nimittäin jää tähän – viel tulee lopputappelu ja meidän pitää saada jenkki matkaan – on vielä tekemätöntä työtä – Pölynimurilta on tullut käsky erään tai eräiden henkilöiden raivaamisesta – vaikka itse se pitäis raivata – saatanan homo. Joten valmistaudu taisteluun Assmann, sehän sinä olet – Leevi. Kirkkomaalari Assman, joka pelasti henkensä sotarikoksista liittymällä Stasiin. Mutta tässä ei ole aikaa jäädä näitä miettimään – valan suhun uskoa, nimittäin tulossa on todellinen taistelu. Ja kaikki me lähdemme siitä kyllä hengissä – mikäli se minuun tulee. Joten ei mitään omaperäistä sekoamista – niin kuin se sairaala tapaus, jossa Palolle kerroit tietämättäsi ja sekopäiden koko tarinan mutta eivät älynneet hommaa – alibihan oli kiristetty niin lujasti, että piti varmasti. No täytyy todeta suomalaisten poliisien tyhmyys – katse vaan ylöspäin ja kamat olis löytynyt – mutta ei kun naaraamaan.

- no älä anna tän vaivata.

- oikeastaan mä tiesin, että sä tiesit – oot sä semmoinen welho ettei sulta salassa pysy mikään.

Saunan jälkeen haetaan aseet – sinä Leevi otat konepistoolin ja panssari torjuntakiväärin ja muutaman kranun ja savupanokset ja itse otan panssari nyrkin – käsiaseen, Mauserin ja Kp.n. Jenkki saa kaksi 44 seimiautomaattipistoolia, helpompi siten juosta – sinne minne pitää. Veranalle jemmataan saloranta – lahtisen pikakivääri ja panssari torjuntaa.

Miinat portille ja rappujen eteen oikealle ja vasemmalle sivustalle, sekä polulle joka johtaa yläpihalle – tai ne on jo laitettu, siksi annoin niin tarkat ajo-ohjeet pihasta, jos muistat.

Liiterin ensimmäiseen ja viimeiseen oveen tulle räjähde – tai nekin on jo siellä, auton ajat ylätalon halkoliiteriin jemmaan, se mahtuu kärrypolkua justiinsa – autossa on asetettuna kolmenkymmenen minuutin aikapommi, joten vaihdat Pasilassa autoa ja painat vikkelästi sovittuun paikkaan mistä vene noutaa meidät. Pasilassa on vaaleankeltainen Skoda Otavia ja avaimet on minulla.

Taloon on asetettu tuhannen kilon lentopommi ajastimella, että, jos kaikki mennee hyvin - lähtö kyllä onnistuu.

- miten jenkki...

- älä sä Assmann siitä huolehdi, kaikki on järjestetty ja nyt tiedät kaiken mitä sun tarvii, pannaan äsässän koulutus tosi koetukseen, nyt saat käyttää muutakin kui Zyklon B.tä, jota sulla on muuten jemassa purkillinen – sille voi tulla käyttöä – enne lähtöä kaadat sen saunaan ilmanvaihrihormista – tarvittaessa.. Joten nyt sitten vaan odotellaan. Mä nimittäin luulen, että ne etsii F.B.I:n miestä, eivät rupee tarkistelemaan – ainakaan heti – ja mitä vaikka tarkistais – nimi löytyy juuri sieltä mistä pitää. Se on kyllä pakko sanoa, että meidän tiet eroavat ainakin joksikin aikaa – sä jäät Leevi, meet Ruotsiin ja jenkki koitetaan toimittaa kotimaahan – omasta puolestani en vielä tiedä vielä sanoa. ja vaikka tietäisinkin on parempi olla tietämättä kaikkea.

Ja vielä semmoinen homma, ettei ne tänne tuu heti täydellä voimalla mutta valmis pitää olla kuin partiolainen, että nyt sitten saunotaan ja syödään rauhassa makkaraa – olutta ja viinaa käytä Leevi niin, että hommat hoituu vaikka tiedänhän minä, että ne hoituu – saat kaikki kiitokseni kakesta muusta mutta mitä helvettiä sä menit sen yhden yllyttämään niihin murhahommiin...vai oliko sekin osa jotain manipulaatio koulutusta – hitto niitä Stasin touhuja ja suomalaiset vielä innoissaan mukana.

Sano mun sanoneen, ei tää ikuisesti kestä – kommari valtion kukistuu vielä ja liittoutuneet oli typeryksiä, kun ei ottanut Saksan apua vastaan ja tehnyt sitten rauhaa – olis säästytty paljolta mieliharmilta idän suhteen. No niin tai näin, saat mojovan palkkion, jolla elelet nätisti, hommaat väärän nimen ja toimit sen turvin – äläkä hölmöile tai ihmettele, otan kyllä yhteyttä. Äläkä kysele enempää – meidän tuttavuutemme on vanha ja vakaa tän jenkin kanssa mutta ei käytetä nimiä – ettei tule kiusausta niitä sitten väärissä paikoissa käyttää, jos huonosti käy.

Poliisi oli toiminut ripeästi ja selvittänyt sairaalan tapahtumia niin kuin vain oli kyennyt. USAn lähetystöön oli tehty virallinen ilmoitus, jossa kerrottiin USAn kansalaisen katoamisesta työtehtävissä Suomessa – tosin siellä ei tiedetty mitään koko miehestä – eikä häntä tunnettu myöskään F.B.I.ssa. Näin ainakin oli tullut ilmoitus.

Nopeasti oli päätelty tilanne mutta mitään tolkkua siihen ei saatu – ainoastaan Koivusen psykoottisessa mielentilassa paljastamat asiat olivat johdattaneet poliisin oikeille jäljille – mitä tulee asuinpaikan suhteen – sekin piti vielä varmistaa. Alettiin muodostamaan iskuryhmää, johon kuuluisi kaksitoista miestä ja armeijalle oli tehty ilmoitus ja pyydetty käyttöön kaksi viisikymmentäluvun Comet tankkia. Johdon puolelta hommaa pidettiin liioiteltuna mutta homma meni sellaisenaan läpi, heidän tutustuttuaan tapahtumiin, poliisien kuolema sekä sairaalanjohtajan julma hirttäminen, että yöylihoitajan kuolema varmistivat asian – mysteeriksi jäi varsinaisen ylihoitajan menehtyminen, ilmeisesti sydänkohtaukseen. Onnellinen ilme tällä oli ainakin naamallaan ollut – se oli suorastaan irvokkaan hämmästyttävää.

Kaksi siviilipukuista poliisia kävi tutkimassa läntisellä omakotialueella tilannetta mutta eivät olleet huomanneet mitään poikkeavaa. Neljä taloa lököttivät melko kookkailla tonteilla ja yksi niistä oli tien vieressä, se oli vanha venäläistyyppinen talo, sen takaa alkoi metsikkö ja siitä johti kapea tie toiseen taloon. Tien reunustalla oli pitkä liiterirakennus. Alempana oli tavallinen ajalle tyypillinen talo samoin sen vieressä.

Poliisit oli kyllä huomattu nuuskimassa ja hän arveli pian auton tulevan pihaan ja tekevän tarkistuskäynnin – miinat oli jo laitettu, riski siis ajaa miinaan oli suuri. Miinat olivat herkennettyjä telamiinoja, joten autosta jäisi jäljelle vain atomit samoin sen sisälläolojoista.

Tehtävään oli määrätty uudelleen koottu erikoisyksikkö, oli nimittäin niin, että eräs rouvashenkilö oli nähnyt poliisit, jotka olivat kyselleet niitä näitä – ja rouva oli kertonut nähneensä joskus epämääräistä liikettä ja hän kertoi myös autosta, joka oli nähty seisovan juhlatalon edessä ja nämä asiat nyt tuntuivat täsmäävän. Rouva oli kertonut, että talossa asui Leevi niminen mies, joka ilmeisesti omisti talon mutta oli siellä joskus nähty muutakin liikettä ja kaikenlaista huhua oli liikkunut.

Päätettiin lähettää paikalle autopartio tarkistamaan tilannetta. Kuskina oli poliisimies Oiva Tukia ja siviilipukuisena poliisina mukaan lähti Aarne Toivonen. Poliisiauto rullasi hiljaa pientä tietä alas. Sammutti sitten moottorin – miehet veivasivat ikkunat auki ja kuuntelivat. Mitään merkittävää ei kuulunut ja he päättivät suojassa polttaa savukkeet ennen kuin jatkaisivat nuo viimeiset salametriä,

Tukia katseli kapeaa tietä, joka haarautui vasemmalle ja toinen haara vei suoraan alas..Tietä ympäröi korkeakuusiaita, ja kuusiaidan raosta hän näki harmaan kiven, jonka erotti hautakiveksi,

tukiaisen selkäpiitä karmi tuo hiljaisuus ja vihreä pimenevä ilta.

- jatketaanko

- joo mikäs siinä, näitkö muuten, että tuolla on hautakivi?

- en, mikä lie kivenmurikka, tämähän on vanhaa kiinalaisten tekemää linnoitusaluetta,

- ryssä pisti kinuskit kaivamaan linnoitusta Helsingin ympärille.

He kääntyivät pihaan ja sammuttivat moottorin. Tukia ihmetteli vesitynnyreitä, jotka olivat melkein keskellä, joten hänen piti tarkasti sihdata niiden ohi mutta vaunu mahtui kevyesti.

He kävelivät portaat ylös ja soittivat ovikelloa, joka pärähti niin kuuluvasti, että molemmat pelästyivät.

Ovi avattiin välittömästi – ovensuussa seisoi Leevi.

- päivää, ollaan vähän virka-asioilla – saako tulla sisään.

- joo se sopii – mennään tuonne kellariin mulla on siellä juuri eräs homma kesken.

He kävelivät kapeat ja pimeät kellarin rappuset alas ja kääntyivät oikealle missä oli kapea pitkänomainen huone.

Leevi pyysi miehiä istumaan ja kertomaan asiansa. Miehet kertoivat asian, jonka tosin Leevi tunsi paremmin. Leevi kysyi – miksi he olivat tulleet tänne, tuo kysymys sai aikaan syvän hiljaisuuden.

He yrittivät karttaa kaikin mahdollisin keinoin kertomasta totuutta ja väistelivät Leevin kysymyksiä, jotka hän taitavasti asetteli.

Asuuko täällä muita?

- ei

- olemme saaneet käsityksen, että talossa asuisi toinenkin mieshenkilö ja mahdollisesti enenemänkin

- -ei

- -jaha – no saan kait nähdä kuitenkin jonkin henkilötodistuksen ja auton rekisteriote – ei olisi pahitteeksi – äänensävy oli selvästi muuttunut kovemmaksi.

Keskustelu kellarissa jatkui, sillä aikaa hän piti ystävänsä kanssa tietä ja ympäristöä silmällä.

Hän kävi ottamassa tyhjät vesitynnyrit pois ja vei ne oikeille paikoilleen – ja jäi kuuntelemaan outoa jyrinää – hän laittoi korvansa maahan ja huomasi sen tärisevän.

Nyt se alkaa, käy hoitamassa alakerta ja katso ettei mitään satu, nyt tarvitaan kaikki voima ja oveluus.

Jenkki paineli sukkasillaan alas, jossa Leeviä painostettiin kovin sanoin. Jenkki otti molemmat neljänneloset esiin ja astui huoneeseen. Poliisit käännähtivät ja huomasivat tuijottavansa mustanpuhuviin jykeviin pistoolin piippuihin, Samassa Leevi oli noussut ja kaivoi aseet miehiltä pois.

- nyt sitten marssitaan suihkuun, se tuli oudon tottuneesti.

- poliisit vietiin saunaan, jossa oli luodinkestävä ikkuna ja ovi oli sisältä terästetty

Ovi pantiin säppiin ja miehet jäivät seisomaan hämärään saunaan. Kotvan kuluttua he kuulivat rapinaa ja salmiakin muotoiset Zyklon B rakeet tippuivat sekoittuen ilmaan ja muuttuen sinertäväksi tappavaksi kaasuksi.

He olivat löytäneet hakemansa, nimittäin kuoleman, joka tuli raastavana ja kiduttavana – hengitys salpaantui ja keuhkorakkulat paloivat.

Samaan aikaan tuli mustamaija pihaan ja ulos juoksi kuusi poliisia, Maijan perässä tullut Comet tankki jyristeli suoraan miinaan ja räjähti, yksi mies pyrki ulos luukusta korvat verta valuen mutta lyyhistyi kuolleena tankin päälle – räjähdyksessä oli kaatunut myös kaksi poliisia ja loput tikkasi lahti- saloranta joka oli lasiverannalla. kauempana päätiellä olevat autot ja tankki eivät tienneet mitä tehdä ja toinen tankki lähti rymistelemään oikaisten toisen talon pihatietä sen liiterin ohi johon stabdard vanguard oli viety. Muut poliisit lähtivät metsän suojassa hiipimään kohti taloa, konepistoolit tanassa.

Liekit loivat verenpunaista väriä alaportille – tankki jyristi liiterin toiseen päähän ja tähtäsi taloon ja ampui saunan ikkunaan, jossa kajasti valoa – sisällä rymähti.

Leevi ja hän sekä jenkki painelivat jo katettua vallihautaa myöten kohti liiteriä missä Standardi odotti – kyse oli minuuteista ellei sekunneista. he saapuivat autolle ja tankin peräosa osoitti heitä noin viidenkymmenen metrin päässä, jolloin hän ampui täysosuman –Leevi ja jenkki pudottelivat pihalle ennättäneitä poliiseja kuin kypsiä marjoja. heillä ei ollut mitään käsitystä mistä luodit tulivat. Ennätettyään taloon – he huomasivat sen tyhjäksi – sisällä oli kaamea löyhkä , joka kirvelsi silmiä ja keuhkoja. Stanard lähti halkovajasta ja kääntyi vasemmalle isompaa tietä alas, teiden risteyksessä oli poliisiauto, johon hän päästi lippaallisen ja Leevi ampui vielä panssaritorjuntakiväärillä perään.

Sitten kuului korvia huumaava räjähdys, lentopommi oli räjähtänyt ja kilometrien säteellä ikkunat painuivat sisään ja talo lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin ruumiineen päivineen – kuolemanenkeli oli katketa naurusta ja päästeli samalla pahoja pieruja.

Standardi oikaisi Pirkkolan kautta Metsälään ja sieltä Pasilaan, jossa auto pikaisesi vaihdettiin. Aikaa oli kuusi minuuttia. auton he suuntasivat Espooseen, jossa vene odotti heitä. takaa kuului kova jymähdys – stanu oli lentänyt taivaan tuuliin ja samaan aikaa palokunta ja poliisi hääräsi kahdeksan kilometriä väärässä paikassa.

Espoon kivenlahdessa heitä odotti entisen salakuljettajan pikavene, johon hän sekä jenkki hyppäsivät – Leevi jatkoi matkaa määränpäänä Ruotsi.

Vene lähti pimeyden turvin kohti Tallinnaa.

Sininen Chevrolet Impala seisoi F.B.In päämajan edessä. miehet keskustelivat sisätiloissa, ja joku asiaa hyvin tunteva olisi ymmärtänyt mistä puhuttiin vaikka käytettiin peitekieltä – hoffan ja kingin nimet tulivat kuitenkin esiin sekä se ettei Nixon voisi mitään.

Miehet poistuivat talosta nousivat autoon ja ajoivat pois.
 

i laajan kaaren
liike pysähtyi suuntaan
- kaksi tummiin pukeutunutta miestä
kävivät hiljaista keskustelua
- toinen miehistä kaatui maahan
kiersi kantapäällään toisen nenää
- katsoi alaspäin ja nyökkäsi hyvästiksi
sormi veti liipasimesta
- teki liikkeen ylhäältä alas
aseen piippu savusi
- ihmiset kävelivät verkkaisesti
toisen päähän tuli reikä
- Impalaan huusi "Kolmas Mies"
menivät sisään
- ajoivat pois.

Sairas

 
sairaalla lapsella on monta nimeä
- herkkupöytä on katettu
on niin saatanan hyvä olla
- kevät työntyy ikkunasta sisään
kuume laskee
- silmät aristavat valoa
mukissa on mustaviinimarjamehua
- minua rakastetaan
sairaana
- sairaana on hyvä olla
banaanit ja herkut
- hellät sanat
et sinä tähän kuole
- enkö
ei nämä portaat vie taivaaseen
- rullaportaatko
voi sinua lintu pieni
- on niin hyvä olla
sinun on hyvä olla
- malttamaton mieleni talttuu
elän siis sittenkin
- ehkä elän kymmenvuotiaaksi
koivunlehdet ovat jo hiirenkorvilla

Tuskin

 
kissa haluaa syödä
- yö on sysimusta
lasi tippuu lattialle
- sinisen keltainen salama
hame heilahtaa
- joku särkyy
kuuluu ääniä
- patterit sihisevät kuin käärmeet
tuskin tulee aamu
- tuskin enää ilta
silmät tottuvat sysipimeään
- taas välähtää
vesijohto suhisee
- varjot elävät
katulamppu on saanut uuden päähineen
- otan kaksi unitablettia
suunnistan makuuhuoneeseen
- kissa syö
vedän peiton korviini ja odotan
- ohimossa suhahtaa
vaivun uneen

keskiviikkona 16. heinäkuuta 2008

Sininen Impala

 







Prologi


Sormi osoitti ruohikkoista kumparetta lähellä rautatietä, sitten käsi teki laajan kaaren. Käden liike pysähtyi ja osoitti koulukirjavaraston suuntaan. Kaksi tummiin pukeutunutta miestä kävivät hiljaista keskustelua. Toinen miehistä pudotti savukkeen maahan ja kiersi sen kantapäällään sammuksiin. Toinen näistä kahdesta katsoi alaspäin ja nyökkäsi sitten ikään kuin hyväksyvästi. Sormi osoitti DalTexin rakennusta ja teki liikkeen ylhäältä alas. Miehet kävelivät verkkaisesti Dealeayn Plazan kulmassa odottavaan sinertävään Chevrolet Impalaan. Kolmas mies oli seissyt auton luona ja avasi jalkakäytävän puoleisen oven. Miehet menivät sisään ja auto ajoi pois.

Päästötodistus suomenkielisestä kansakoulusta.
Kirkkojen, pappilain, hautausmaitten ylläpitämiseksi ja pappien palkaksi, saatanan , saatana, kuulkaas tätä, perkele, pappien palkaksi ja hyväksi...voi sun perkelettä, kolme markkaa - karjui Nimrod.
Samassa rähähti Agathan korkea, korvia vihlova huudahdus: anna sen nyt jo olla, mitä sitä iänkaiken hyödyttää porata tommosen veron perään, kattosit edes poikas päästötodistuksen, kun kerrankin olet selvinpäin - hunsvotti.

Ei hän ollut niinkään hunsvotti, tavallinen aikansa juoppo, muurari, kaikki muurarit ja työmiehet olivat kovia kittaamaan viinaa - niin se meni.

Nimrod. Se oli hänen nimensä ja oli ollut aikain alusta vaikka oikeasti se oli Mats.

Nimrod otti pojan todistuksen käteensä ja tavasi,
- Päästötodistus, Helsingin kaupungin ylemmästä...ylemmästä suomenkielisestä kansakoulusta...käynyt koulussa kahdeksan lukukautta ja on nyt suorittanut koulun oppimäärän täydellisesti. Kouluajallaan hän on osoittanut hyvää käytöstä, tyydyttävää huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta sekä, seitsemän kirjallisissa harjoituksissa, sitten Nimrod päästeli outo mutinaa ja jatkoi - kahdeksan, seitsemän, käsitöissä kahdeksan - niin - eikun seitsemän, minun pojallani, saakelin saakeli - olkoon - hyvä.

Mitä lie siellä näprännyt, kyllä minä sille opit annan.

Todistuksessa luki: Helsingissä 31.p:nä toukokuuta 1911 ja alla oli koulun johtajan ja johtokunnan esimiehen sekä luokan opettajan ja kansakoulujen tarkastajan nimikirjoitukset.

Uskotko sinä, että sinusta tulee muurari - uskotko perkele - poika sinusta tulee Muurari. Me ollaan kaikki muurareita - minä ja mun isä sekä sun veljes ja äitisi veli - vaik`ei se mitään osaakkaan ku inistä ja väitellä ja sitten se taas inisee - ei pysy laasti kauhassa tosipaikan tullen ja suunnitella ja funtsia se ei osaa yhtään. Sitten se huusi niin kuin aina, että, kun ne oli tullu Åggelbyhyn västra villagårdiin - oli koko paikka olut asumatonta korpea. Siinä pienessä kylässä missä asuttiin vuosisadan vaihteessa, ei ollut kuin uuniseppiä ja kirvesmiehiä. Timpureita faija ei erityisemmin arvostanut muttei näiden hommiin paljon sitten puuttunutkaan
- veistelkööt puuta: se sanoi. Uuniseppä eli uunimuurari se hän oli ja se oli olikin jotain muuta kuin tavallinen muurari. Tuo ainainen virsi jatkui sillä kuinka kaikki rakenettiin itse ja oltiin täysin omavaraisia, vaikka siellä asui tuskin pariakymmentä perhettä. Niih...ja maksettiin oulunkylän kartanolle viisikymmentä markkaa vuodessa muutamasta tynnyrinalasta ja lisäksi oli pitämän heinämaatkin vuokrata muilta. Eivä ne saatanat sen salaisen sopimuksen vuoksi niitä maita sitten myyneet meille, vaikka käypää hintaa tarjottiin. Se sopimus tuli kuulluksi useaan kertaan, se oli usein kuultu parsi. Juovuspäissään varsinkin ja, jos oli porukka koolla muuttui puhe kovaääniseksi ja aina välillä - sopimus, se saatanan, perkeelen sopimus, siitä jaksettiin kyllä jauhaa. Sitten Agatha käski sen pitää turpavärkkinsä tukossa ja vaihtaman virttä ja se kiljui niin kovaa, että faija hiljeni oitis, hiljeni ja rupesi mököttämään tai painui pihalle "hommiin."

Matka maalle
Kevätkesällä oli lähtö, nimrodin veljen luokse maalle, Nimrod ja poika.
Viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia.


Pojalle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestänyt matkan. Nimrod oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa
- En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka
- sitten faija nauroi käheäää viinan poltanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä. Se oli siitä hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen, siellä kaupassa. Perkele, rakennettiin tie Fredriksbergiin! Sitä Nimrod mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Poika tiesi, että maalla isä rauhottuisi ja lähtisi hänen kanssaan kalaan, veneellä, tervatulla soutuveneellä. Ja kaiken lisäksi hän tiesi, että se olisi selvin päin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin Nimrodiin, kaikki muu oli jotain muuta. Viinat ja muut tuliaiset se jakoi heti miten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, teki just` niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvin päin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia.


Veljet, ne vanhemmat veljet olivat töissä, muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli.

Tämä oli hänen tietämättään hänen viimeinen kesänsä poikasena. Pokko-poikasena, niin kuin faija häntä usein nimitteli. Pienenä pokko - poikana, nulikkana, pentuna. Adagio; hyvästejä heittämään lapsuudelle siinä mentiin, vaikka eihän sitä tietoisesti tajunnut, lapsuus kuolee aikanaan ja tilalle tulee jotain muuta - ja niin matka jatkuu kohti aikuisuutta. On se aika perkelettä, kun ei siitä sitten sen valmiimpaa tule - typeryyttä typeryyden perään ja omituisia mielikuvia ja uskomuksia, joita sitten kuvittelee totuudeksi. Kohti hautaa pikkuhiljaa.

Onki olalla, selkä kasteista pihanurmea vasten loikoili poika, väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoille pisarana, siihen se napsahti kuin nalli pojan pehmeälle iholle, iho odotti jo toista. Poika käänsi posken ja taas napsahti.
Varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Nimrod lompsi ohi ja hän lähti perään. Lähtivät peräkanaa kulkemaan talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas savipellolle. Pellot olivat niillä seuduin savimaata. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa - niin, sitä se oli - mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli ja se jokin oli "tunne." Olo oli kuitenkin kuin harmaa silkki, se harmaa silkki olisi ikään kuin levitetty päälle, hauras mutta suojaava ja samalla jotenkin apea.

Hän haki isän hyväksyntää, poika kaipasi rakkautta ja halusi olla isän oma ja ainoakin, eihän sitä aikuinen mies tajunnut - mentiin vaan. Kyynel herahti silmäkulmaan ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen kyyneleen.
Äkkiarvaamatta tuli paha olo, jonnekin syvälle, jotain oli jostain rikki. Ahdistustahan se oli muttei sitä tajunnut tunnistaa eikä tiennyt mistä se tuli ja minne se aina meni. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä eikä vähän suurempaa, tosi ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri näkyy se päällepäin - olemuksessa ja käytöksessä.
Se haava ei ollut suuri mutta oli hänen mielensä tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut. Se oli osa häntä ja hänen persoonaansa silloin ja jäisi ehkä olemaankin.

Autiotalo
Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäkylläisen suuren keon. Lato itse oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään. Siinä se oli niiden maailmankaikkeus ja valtakunta, josta puolet kuului sisäpuolelle ja puolet ulkopuolelle. Touhua niillä näytti riittävän, kuhina oli valtava - tärkeänä raahasivat neulasia ja muuta pesään. Niiden touhuja hän joskus katseli ja antoi mielikuvitukselleen tilaa mennä pesään - millainenhan se kuningatar oikein on.

Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ruoholle ja saven -ja mullan sekoitukselle. Aurinko loi punertavaa valoa idässä, puiden takana ja alkoi maalaamaan maisemaa, kirkkaus lisääntyi hetki hetkeltä - laveerasi päivää tulevaksi.

Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli erityisen märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksahteli. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään milloinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi, jonka hän vaivoin jo käsitti. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti. Kaikki...

Noin sadan metrin päässä rapakosta polku yllättäen jakaantui, toinen haara vietti pitkälle peltoaukealle häviten ja kaveten viimein näkyvistä. Me menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja päätyi lopulta kylän yhteiseen venerantaan.

Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yökasteesta raskaana. Pitkät heinät halasivat hyväillä housujen puntit märäksi.

Hänen katseensa tavoitti isän housuja kannattavan remmin ja ja samassa tuli mukana mielleyhtymä ja ikävä muisto. Isä ja äiti olivat riidelleet. Riita ja arvaamaton lyönti, jonka isä löi solkipäällä osui häneen. Itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna.
Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmärtänyt heidän puhettaan, se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. Sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan. Hän oli ollut yksin sen jälkeen pitkään ja puukolla teloittanut pitkiä heiniä, katkaissut niiltä pään.

Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. Oikeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod, faija aina sanoi, että kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen riittipaikka. Paikalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, se sanoi ja sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. Siitä oli sitten meneminen yhä sakenevaan tummanharmaanvihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen, aivan kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. Ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo karannut edemmäs. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme pienen suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. Siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hiljalleen keinutti.
Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vino aita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista - olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuusia. Syvät kuraiset urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivät selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. Uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat jättiläiskuuset, niin niitä kutsuttiin, noita iänikuisia kuusia. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös, nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan, katsovan silmät puoliummessa ja hajamielisen näköisenä valtakuntaansa, metsän ja kuusien muodostamaa valtakuntaa, siinä oli sen elämä, siellä se asui ja hallitsi.

Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, vaikka hän vältteli sitä. Rikkonaisesta akkunasta tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle, lopullisesti peremmälle kaikkein perimpään mustaan nurkkaan, josta ei olisi paluuta koskaan - ikimaailmassa.
Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin.
- ne tapettiin sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. Leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui tutun turvalliselta.

Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaaleanvihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kai olikin niin kuiva. Niiltä kohdin järvi näyttäytyi, vettä, kaisloja ja kauempana usvassa kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa harmaata ja kohisevaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikään kuin kukistui ja loppui

Oudot varjot
Veden ollessa korkeimmillaan järvi tunkeutui niiltä kohdin metsään. Leveä kivi, jota laattakiveksi kutsuttiin oli askelmana polulla ja keinahteli puolelta toiselle muutaman sentin verran, se oli hädin tuskin parinkymmenensentin sentin korkuinen, veden ollessa normaalikorkeudessaan ja väliin se peittyi veden alle kokonaan.


Varoittamatta, kuin tyhjästä ilmestyi harmaa kallellaan oleva venetalas näkyviin - kuin tyhjästä. Se seisoi harmaana, kallellaan järvelle, katolla olevat päreet vaaleampina parinvuodentakaisen pärekattotalkoiden seurauksena. Harmaa ovi hieman rempallaan, ja ovessa ruosteinen lukko. Rannassa oli muutamia tummia tervattuja veneitä, ne oli vedetty suurien harmaiden iankaikkisten kivien viereen. Järvi ja veneterva sekä erilaiset luonnon tuoksut sekoittuivat ominaishajuksi ja vesilintujen rääkäisyt kuuluivat selvästi - sinistä taivasta vasten näki suuren kalasääksen lentävän ulapan yllä.

Räpläsin talaan auki, sisällä häämötti rysät ja muita pyyntivälineitä sekä ankkurikivi.

Isä sovitteli sillä aikaa veneen valmiiksi.

Talaan ovi aukesi päästäen narinan ja sen seinähirsien väleistä siilautui valoa talaan hämärään luoden outoja varjoja, joihin vielä sekottui vedestä lähtevät heijasteet. Valot ja varjot leikkivät keskenään, kuin elämä ja kuolema, vaihtaen välillä sulavasti paikkaa. Elämä oli kuolemaa ja kuolema synnytti elämää. Sisällä olevat pyydykset näkyivät nyt selvästi ja mustaksi tervattu vene tuoksahteli väkevästi. Vesi läikkyi lattian alla. Mietin kuinka metkaa olisi siitä kalastaa, lattialankkujen välistä tai oikeastaan ne olivat pyöreitä pöllejä. Havahduin ajatuksistani ja kylmä nihkeä hiki kihosi ihin pintaan. Aavistin, ovensuussa oli joku. Suljin silmäni ja kierryin hitaasti katsomaan sormieni lomitse ovelle...

Pahan tulo
Suljin silmät ja kierryin katsomaan, raotin sormiani - näky oli epätodellinen - näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan. Jotain lämmintä valui reittä pitkin ja siitä se lorisi järveen. Möykky tuli lähemmäs ja aivan kuin se olisi nauranut. Kulki sitten lävitseni ja tunsin kuinka niin kuin veitset olisivat kulkeneet lävitseni ja sitten se liukeni järvenpuoleisista pariovista kadoten usvaan. Tyveneen veteen piirtyi vain hienoinen väre.
- Isä minä liukastuin, huusin. Laitoin jalkani lankkujen välistä veteen ja loiskutin vettä housuilleni, jottei isä huomaisi minun kusseen alleni.

Olin kärsinyt seitsemään ikävuoteen asti yökastelusta. Lähes joka yö heräsin sänky märkänä. Söin tumman leivän päällä suolaa, lääkärin määräyksestä; ja kusin alleni.
-Satutitko sinä, isä huusi veneen luota.
- En, tuonko ankkurin? Raahasin raskaan ankkurikiven, jonka faija nosti veneen perään. Isä meni ensin veneeseen ja minä perässä soutajan paikalle. Työnsin paatin veteen, se totteli ja liukui sulavasti kirkkaaseen jo hälvenevään usvaan. Vesiura kulki avoimena kaislikon poikki, se oli merkitty kepein, koska rantavesi oli kivikkoista, muuten järvi oli savipohjainen ja väriltään harmaanvihertävän rusehtava. Aurinko nousi ja sumu hälveni. Soudimme pienen karikon luo, se oli hyvä onkipaikka. Isä pisti piipuksi minä laskin ankkurin veteen. Katselin tyhjin ajatuksin järven hohtavaa pintaa ja nautin nousevan auringon säteistä ja ilmassa väreilevistä kesän tuoksuista. Hetken aikaa minun oli hyvä ja lämmin olla. Jonkin matkan päässä meni toinen vene, ehkä muutaman kymmenen metrin päässä. Soutajalla oli päällään tumma puku ja hattu. Vene liukui kuin itsestään, rauhallisesti ja tasaisesti. Perätuhdolla oli paljaspäinen tummapukuinen mies, joka ohjasi melalla veneen kulkua. Se joutui tasaisesti ja vääjäämättömästi kohti rantaa josta olimme lähteneet. Keskellä veneessä oli jotain tummaa ja pitkänomaista. Ruumisarkku, keskellä oli mustaksi maalattu ruumisarkku. "isä katso, tuolla on vene", sanoin. "Missä"?, "Tuolla suoraan selkäsi takana". Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Minä käännyin ja katsoin, se oli kadonnut. Voisin taata, että siellä oli mennyt vene. Isä, Nimrod tietenkin nauroi ja kihersi. Saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna. Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi, ja pieneksi, harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan.
Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa
iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä vuosia myöhemmin olisi punakaartin Maxim konekivääri asemissaan. Seisoin ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää.
Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, sitä oli kaikki hölissyt ja puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin. Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen, märältä hiekalta ja hevosenlannalta. Tie kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen. Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan – ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään. Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui lämpimältä. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa. Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään.
Breivi
Tunsin itseni kovakuntoiseksi. Olin tehnyt ruumiillista työtä ja jo 11- vuotiaana ja liittynyt V.T.Y:n Voimistelu ja urheiluseura ”kävyn” jäseneksi, jäsen kortti numero 22. Siinä oli syntymäaikani 22.p.elokuuta 1899. Ja jäseneksi olin liittynyt 5p. elokuuta 1910. Puheenjohtajana seurassa oli V.V. Urhola ja sihteerinä toimi myöhemmin ”piireissä” arvonantoa saanut S.M. Jurvanne.
Tunsin suurta mielihyvää ja jopa myönsin olevani jopa hieman pollea saadessani tuo jäsenkortin, joka sinänsä oli vain noin 12x6 cm pahvilappu nimikirjoituksineen. Harjoittelin lujasti, varsin painia ja nyrkkeilyä. Nyrkkeilyä tuli harrastettua vapaa-aikanakin poikasakeissa. Ja siitä sai sitten kotona satikutia. Paitsi Nimrod, faija oikeastaan vaan yllytti tappeluun ja oli tyytyväinen niin selkäsaunaan kuin, jos joku muu oli saanut turpiin, kunhan ei vaan mitään sakkoja tullut hänen maksettavakseen, niin kuin hän asian ilmaisi. Kova pitää olla ja takaisin täytyy lyödä, ei täällä muuten pärjää. Aitaa kaatuu ja tanner ryskyvää kun hevoset nai, oli hän, faija sanonut ja oli vielä sanonut; elä, haudassa saat sitten levätä.

Kapina oli sodittu ja olin vakaasti päättänyt, että heti, kun kynnelle kykenen, lähden Lappiin Lemmenjoelle kultaa kaivamaan. Ja tämän myös toteutin. Muutamia komeita hippuja sieltä oli tullutkin mutta niistä saadut rahat olivat huvenneet elämiseen ja viinaan – Rovaniemen-markkinoilla. Onneksi minulla oli Josefina.

Breivi
Oulunkylä 27p.2.-22.
Terve veli!
Minä kirjoitan myös jonkun sanan Josefinan kirjeen mukana.
Olimme hiukan tulisilla hiilillä silloin sen Rovaniemen seikkailusi takia, mutta näkyipä tuo selvinneen ja nyt näyttää esiintyvän sinulle uusi este nimittäin rahojen hupeneminen, vaikka se seikka ilmenee hiukan epäselvästi kirjeessäsi. Olisi suuri vahinko, jos sinun täytyisi sen syyn takia jättää kesken koko homma. Enemmin koetetaan täältä lähettää joku kolikko lisää joka ei liene niin vaikeata, sillä faija, Valdemar ja Hugo sekä Konstantin ovat täydessä työn touhussa taas. Niin, että kun saat tämän kirjeen niin kirjoita heti, jos tarvitset ja millä osoitteella olisi lähetettävä.
Olisi ollut viisaampaa, kun olisit jo tässä kirjeessä (Kyrön-kylästä lähetetyllä) antanut selviä tietoja raha-asioistasi, sillä, kun posti viipyy näin kauan tällä matkalla niin asiasi voivat joutua hunnigolle siinä ajassa. Nytkin oli kirjeesi ollut 12 päivää matkalla. Älä sure Josefinan puolesta ja elämisestä, kaikki on mennyt tähän asti mainiosti ja kyllä me hänestä huolta pidetään.
Tätä kirjoittaessani te tietysti olette jo matkan päämäärässä ja ihmettelen juuri kuinka kauan kestää ennen kuin saat tämän kirjeen.
En minä ole vielä missään töissä. Olin vähän toista viikkoa ”hantlangarina” Konstalle ja Hyykylle Korsossa. Se – böna – ei tietysti enää lämmittänyt taskuasi Rovaniemestä eteenpäin, vaikka sehän on pieni asia. Minkälaisia ne sun kaverit on, kuten se Finbyn mies?
Viikon päästä Ykäkin antaa ainakin osan siitä puvun hinnasta Joselle. Lempi ja Jose kuluttavat aikaansa ompelemalla, lukemalla, makaamalla ja haisemalla. Minua ne nyt pitävät passarinansa. Poliittinen taivas on hyvin rauhallinen. Se sisäministerin murha järkytti kansaa kovasti ja sattu niin, että murhaaja oli aatelismies Tandefelt. Muuta en tässä tiedä mainitsemisen arvoista kuin voios hyvin ja lykkyä pyttyyn.
Yrjö
PS. Idin Amerikan kirje
Ai niin vielä semmoista, että saatiin siltä Idiltä Amerikoista kirje, kiellettiin vähän noin niin kuin siitä kertomasta, rahasta meinaan mutta, johan se on levinnyt, että tässä tulee tekstiä, kuunteles tätä,
Joseviinu
Älä näytä tätä kellän minä lähetän sinulle 100 sata taala newyorkin laivakonttorin kautta. kirjen voitt näyttä. anna Herttalle 10 taala eik hän oll se Pikku Fiinee kun käski tädin panna medicin hänen silmäs kun, siin oli kaikihöpönen siin silmäs. Sanoin fiinu grootti inte, ja se itki niin kauhisti mut sanoi vaan nauravansa, sano Hertalle terveiset, minä en sitä koskaan unhota.
Että, lues nyt toi ja siten siinä on vielä, että …toivon että se tule sinun syntymä päiväksi. Onnea sinulle rakas fiinee Jose. taivas sinulle monta vuotaa jos se on herran tahto Idi-täti.
Amerikoissa sitä kultaa vuollaan mutta sehän se on sinulla mielessä jo varmaan väikkynyt. No hei vaan, ja kovasti terveisiä meiltä kaikilta.
Ykä

1955
Hän ei ollut tyytynyt elämään säästöliekillä. Kapina, sodat ja seikkailut Lapin kultaerämailla, Amerikkaan lähtö, hän halusi elää enemmän, tietoisena siitä, että elämä oli elämistä varten. Hän antoi hengen puhaltaa lävitsensä. Jos elävä oli antanut hänelle elämän, hänen tehtävänään oli elää kunnes se kerran päättyisi, eikä hän enää tuntisi kasvoillaan vilvoittavaa tuulen henkäystä eikä sielu janoaisi elämän katkeraa kalkkia, ei tuskaa ei iloa. Ehkä oli niin, että elämä oli vain tietyn mittainen sairaus, jonka kuolema parantaisi. Kuka tietää, kuolema olla vois kuin kirkas ja viileä lähde tai suonsilmä, joka pulppuaisi ikuisesta ainiaan ja huuhtoisi ja parantaisi maailman haavat.

Montaa vuotta ei Idi-täti saanut enää uudesta mantereesta nauttia. Hän kuoli Kanadan Ontariossa, liekkien syödessä hänen majatalonsa. Minä en sitä koskaan unhota, sellainen oli herran tahto. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen.

Nyt oli hän ikääntyessään saanut ristikseen melkoiset vatsavaivat ja vihdoin hän sai kerättyä rohkeutensa ja päätti mennä lääkäriin. Oli kesä 1955.

Kipu – teki hänet ärtyisäksi ja perkeleitä ja saatanoita oli lennellyt suupielistä kipujen ollessa voimissaan. Kivut tuntuivat oikealla ylävatsassa ja säteilivät selkään ja kylkikaareen, ne ilmaantuivat yleensä heti tai hetken perästä ruokailun jälkeen. Kohtauksittainen kipu oli kaventanut hänen elämäänsä siinä määrin, että hän oli aikansa sitä kestettyään ja pähkäiltyään päättänyt mennä lääkärin pakeille. Lääkäri oli viisissäkymmenissä oleva vanttera ja punaposkinen mies, jonka päällä roikkui ruttuinen ja hieman tahrainen valkoinen takki. Mies ja takki olivat eriparia. Lääkäri ei edustanut tyypillistä tohtori tyyppiä tärkeine mirreineen mutta hommansa hän tuntui osaavan. Lääkäri oli painellut ja koputellut hänen vatsaansa keltaisilla nikotiinin kyllästämillä sormillaan ja todennut ykskantaan.
- sappi se on mutta täytyy laittaa tutkimuksiin.
Kirjoittanut sitten reseptin ja sanonut:
- hakekaa nämä apteekista, välttäkää rasvaista ja levätkää……käyttekö töissä, tarvitsetteko sairaslomaa, voin kyllä kirjoittaa, onko muuten vielä muita vaivoja, saatteko nukutuksi entä juotteko paljon alkoholia, kannattaisi välttää, meneekö teillä muita lääkkeitä, jos niin mitä?
Näin hän oli kysellyt, sitten hän latasi piippunsa ja vastaanottohuoneeseen levisi miellyttävä piipputupakan tuoksu. Tuoksussa oli jotain karamellimaista, toffeeta tai sellaista, Kiltaa se ei ollut, ehkäpä Clania tai sitten jotain ulkomaan tupakkia. Mukavasti lääkäri tuprautteli paksua savua sieraimistaan ja välillä puhalteli komean ympyrän, sitten taas imaisi, ja piippu päästi hauskan kohinan ja nikotiini kurlasi jossain piipun varren alaosassa. Piippu oli tuollainen suoravartinen jonka koppa oli hieman eteenpäin kallellaan. Polttaminen sopi kuin nyrkki silmään tälle lääkärille, se toi selvästi lisää varmuutta ja arvoa koko hänen niin nukkavieruun olemukseensa ja samalla tuo olemus sai ikään kuin luvan olla juuri sellainen kuin olikin, silti viemättä lääkärin uskottavuutta hänen taitoihinsa, pikemmin toisinpäin. Tosin joku hienohelma olisi varmasti kauhistunut mutta se tuskin olisi arvon tohtoria hetkauttanut suuntaan tai toiseen niin omissa maailmoissa hän eli. Hän piti miehestä.
-Todennäköisesti teillä on sappitulehdus ja mahdollisesti sappikiviä, se täytyy sen tähden tutkia, teidän vatsanne, älkää suotta stressatko pahentaa vain asiaa, otatte rennosti ja, jos joudutte leikkaukseen sappikivien vuoksi niin nykyajan kirurgia on niin edistynyttä, että voitte huoleti jättää henkenne leikkaavan lääkärin käsiin. Tätä lausetta hän ei uskonut itsekään, ei ollut suutarin lapsilla kenkiä, hän oli nimittäin itse viivytellyt umpilisäkkeen leikkausta niin että oli hädin tuskin selvinnyt siitä hätäleikkauksen avulla. Erään uudenvuoden pitkäksi venähtäneen ryyppäämisen jälkeen hänen vatsansa oli kipeytynyt. Kipu oli käynyt lähes sietämättömäksi mutta hän oli selitellyt sen itselleen vain liiallisen alkoholin käytön syyksi vaikka alitajunnassaan tiesikin asian oikean laidan.
Hän jatkoi sitten luontevasti; katsokaa, turhanaikainen hätäileminen ja asian ajatteleminen ei näissä asioissa tuo muassaan mitään hyötynäkökohtia esille teidän kannalta. Kivut ovat osittain hermostollisiakin ja siksi niiden turha ajattelu vain pahentaa asiaa. Näen teistä kyllä, että pääkoppanne on vielä siinä kunnossa, että pystytte hillitsemään itsenne, neurasteenikot ovat asia erikseen, hyvä jumala, jospa tietäisitte.

Kirurgit osaavat hommansa. Ja eihän sitä tiedä vaikka leikkausta ei tarvitsisi tehdäkään, tehän olette vasta menossa tutkimuksiin. Muuten te vaikutatte hyväkuntoiselta mieheltä, siihen hän päätti saarnanansa. No niin näkemiin nyt, me tapaamme vielä. Ja vielä; juokaa mieluummin kirkkaita, jättäkää konjakki, sen hän sanoi hymyässäsuin ja rupesi sitten rustaamaan papereitansa. Mistä hitosta tuo tohtori oli tiennyt, että hän oli konjakki miehiä. Hänen olisi tehnyt mieli vähän jututtaa miestä, katsoa mikä tämän tietomäärä oikeastaan oli. Väittely, lukeneen herran kanssa toi aina pientä lisäväriä elämään. Oppihan siitä jotain ja… jos saisi jostain nykäistyä oikein selkävoiton niin siitä olisi seurauksena hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tämä kertoi jopa hänelle itselleen siitä kateudesta mistä tuollainen ajatus kumpusi. Koulut olivat jääneet kesken ja se oli jättänyt tuon alemmuuden tunteen. Noihin haavoihin hän tarvitsi tuollaista väittelyn tuomaa balsamia, vaikka tiedostikin asian oikean laidan, se oli silti kuin sairaus.
Mistä se tuollainen tulee; kysäisi hän lääkäriltä?
Paha sanoa, perinnöllistä se voi olla ja sitten kasvu-ja kehitysympäristö yleensä ovat myötävaikuttamassa sairauksien syntyyn, vastasi lääkäri puolihuolimattomasti, samalla kuitenkin hänen ilmeitään tarkkaillen.
Lääkärin odotushuoneessa istuskeli tuttu rouva poikansa kanssa. Hän kysäisi, että ollaanko sitä poikaa viemässä tohtorille vai itselläkö on asiaa, kyllä minä kerkiän poikaa vahtia, tokaisi hän.
Poikaa viemässä, on ollut korvat taas niin kipeänä, kun sillä on kuulemma niin kiperät ja kaperat korvakäytävät, että tulehtuvat helposti, niin se tohtori viime kerralla sanoi.
Vai on sellaiset käytävät, ei taida sitten olla helppoa putsata, pitäisiköhän minun tehdä tälle sinun pojallesi sellainen vipuvarsiharja korvien pesua varten. No monenmoisiahan ne korvakäytävät ihmisillä on, tuskin yhtään lie aivan samanlaisia. Kerropa miehellesi terveisiä ja sinä poika paranet kyllä, kunhan et liikoja hermoile. Pääset uimaan ja pelailemaan kavereiden kanssa - rofea ja pollaria. No hei vaan!

Parempikin sanomaan -perkele hän naurahti ollessaan kuulomatkan ulottumattomissa.
Sairaala sijaitsi Helsingin Itäisessä Kaivopuistossa. Siellä hänelle tehtiin sappirakon varjoainekuvaus. Sairaalamiljöö edusti hänelle elämän ja hautuumaan välimaastoa, moni oli sieltä omin jaloin lähtenyt mutta moni sinne myös elämänsä hukannut ja lopulta kuollut joko varsinaiseen tautiin tai epäonnistuneeseen leikkaukseen, johon sitten vain todettaisiin, että ”kuollut hoidon aiheuttamiin komplikaatioihin mutta mitään ei ollut tehtävissä, kaikki voitava tehtiin. Ja vaikkei; olisi tehtykään, niin lääkärit kyllä olivat sen verran kollegiaalisia ettei niitä toistensa virheistä pääsisi syyttelemään. Mitään ei myönnetä ja toisin ei kyetä todistamaan. Sairaalassa viihtyivät myös erilaiset basiliskot ja bakteerit sekä virukset nuo kaikkein häijyimmät pikkunilviäiset, jotka alituiseen kyttäsivät tilaisuutta hyökätä sairaan kimppuun ja teki niiden mieli terveenkin kimppuun käydä, jos vaan tilaisuus tulisi ja tyyppi olisi sopivassa tilassa. Ne viihtyilivät, potilaiden ja hoitohenkilökunnan käsissä, lavuaareissa ja hanoissa, niille kelpasi lymypaikaksi lähes kaikki mahdollinen.

Vanhentunut ruoka oli oikein ihanteellinen paikka niiden sikiämiselle. Ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ne sitten hyökkäisivät jonkun rintataudin heikentämän potilaan kimppuun ja lopulta imisivät tästä loputkin mehut, niin, että jäljellä olisi enää etäisesti tuota alkuperäishahmoa muistuttava kellertävänahkainen luukasa.

Sairaala ja sen pihapiiri oli hänen mielestään yksikertaisesti saastunut ja kaikin puolin kuvottava, puhumattakaan ankeista sisätiloista. Yhtäkkiset parahdukset joita puoliavoimista ovista joskus kuului veti mielen apeaksi niin että, joka sellaisen kuuli ei siitä hevin muutamaan päivään toipunut, vaan tunsi kuoleman istuvan vasemmalla olkapäällään, ja saattoi kuulla, jos tarkkaan kuunteli sen sanovan,
- peremmälle vaan, eihän tässä hätä ole tämän näköinen…juu…tuo kuulemasi ei ollut ainakaan kuolinkorahdus ei sen suuntaistakaan, käykää peremmälle…vaan.
Ja saattaisipa sen jälkeen kuulla ilkikurista hihitystä ja naurua ja haukkuisipa vielä multaruumiiksi ja vesisoikoksi joka kuoleman niin halutessa laihtuisi kilon tai pari viikossa ja lopulta kuihtuisi pois tästä nitisevästä elämästä. Kuolema viihtyi sairaalassa ja sen kolkoilla käytävillä ja huoneissa jossa oli usein kauniita ja tuoksuvia kukkia kuin hautajaisissa. Eritoten sen mielenkiintoa kutittivat leikkaussalit ja poliklinikat johon onnettomuuksien uhrit tuodaan, niissä hän tunsi ikään kuin elävänsä, ne olivat juhlaa arkipäiväisen kroonikko-osasto työn vastapainona tai tylsien vanhainkotien, joissa leijui tympeä ruuan ja eritteiden tuoksu. Hälytysajoneuvon ujellus sai hänet höristelemään korviaan ja kohotti mielialaa, joka joskus tuppasi kääntymään apeaksi lääketieteen kehittäessä yhä uusia parannuskeinoja. Silloin totesi hän; eivät nähneet metsää puilta. Hän olisi eritoten halunnut äänittää savikiekolle hälytyssireenien ujellusta. Tuo ujellus oli kuin äidin tuutulaulu, johon hän helposti nukahti silloin, kun tuli tarve tyydyttää vähäistä unentarvettaan tai oli vapaapäivä, noita vapaapäiviä hän suoraan sanoen inhosi, silloin hän usein löhösi uimarannalla ja toivoi jonkun hukkuvan tai jos tiedossa olivat kilpa-ajot, olivat ne yleensä hänen mieleensä. Erityisesti Eläintarhanajojen kuolemankurvi oli hänen suosikkipaikkojaan mutta siellä ajettiin vain toukokuun toisena sunnuntaina, äitienpäivänä.

Hänelle ihmisen vaellus oli yhtä tuttu kuin kärsimys ja turha pyristely tai unohdus - ei kuolemaa ole - katsellaan vaan telkkaria ja jutellaan mukavia. No tosin sodat olivat vieneet kymmenet miljoonat hautaan ja niin oli ollut aina, melkein alusta saakka - sitten oli tullut tuo Jeesus ja åilannut kaiken antamalla muka mahdollisuuden - uskoi kuka uskoi, Pontius Pilatus muuten uskoi. Sen hän oli nähnyt tuona kolmantenatoista päivänä nisankuuta, jolloin Jeesus oli ollut palatsin sisäpihalla ja kuten tiedetään - antanut lyödä molemmille poskilleen. Ja Juudas tuo onneton oli saanut kolmekymmentä hopearahaansa, hänen ansiostaan, sillä hän oli astunut Juudaksen sieluun ja supissut tämän korviin, kuinka elämme täällä vain kerran ja kuinka mitään muuta ei ole, eikä tule, niin...ja tähän tämä oli pudonnut. Ei siinä auttanut Juudasta kukaan - vaikka Jeesus varsin hyvin kuten Kaikkivaltiaskin tiesi tapahtumat jo entuudeltaan Tutkimattomat ovat herran tiet.

Hänelle kuolemantuojalle erikoisen mielenkiinnon kohteena olivat henkisissä tuskissa itsemurhaa hautovat. Heille kuolema tarjosi auliisti väsymätöntä apuaan muodossa jos toisessa. Heille hänen sydämensä sykki erityistä lämpöä. Väsymättä hän jaksoi maanitella ja kehotella ryhtymään tuumasta toimeen supisten heidän korviinsa, maailman kurjuutta ja elämän epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, ettei mikään kuitenkaan paremmaksi muuttuisi, kaikki huononee, pääset pois tästä kohelluksesta voit jättää koko avaruudessa möllöttävän pallon, kerran se vaan kirpaisee. Ajattele, sanoi hän; surevia omaisia, saisivat maksaa huonosta kohtelusta, tuntea kerrankin mitä on syyllisyys. Sinusta puhuttaisiin komeita ylistyssanoja, sellaisia mitä elävät eivät koskaan saa osakseen. Sinä olet siinä nautiskelijan osassa muut saavat surra ja itkeä tihuuttaa. Ja, jos mahdollista testamenttaa omaisuutesi johonkin turhanpäiväiseen, saavat siten riidellä oikein kunnolla perinnöstä, olla tukkanuottasilla heh.

Näin hän siinä ajatteli ja odotteli lääkärin tuomiota, ja ajattelipa vielä kuolemasta; sillä on ristiässä hihassa. Mutta mulla on värisuora – hertta reeti.

Sappirakko oli tulehtunut, se luki käsin kirjoitetussa lapussa jonka hän oli saanut lääkäriltä; sappirakko täyttyy hyvin varjoaineella. Se on kokonsa, muotonsa ja sijaintinsa puolesta normaali. Sen sisässä todetaan useita kymmeniä herneen kokoisia ja pienempiä konkrementtijä.
RD: Cholelithiasis, niin siinä luki ja lääkärin alekirjoitus, tekstistä ei saanut selvää kuin vaivoin. Tarkkaan tutkiskellen allekirjoittaneen lääkärin nimeksi muotoutui – R.A. Heik..kinen. Kaunis oli muuten tuon kynän piirto ja nimikirjoitus, upeasti kaartuva kynän jälki, selvästi sen erotti kirurgin tekemäksi niin varmaa ja sulavaa koukero oli. Kirurgi olisi varmasti kyennyt vetämään suoran viivankin niin, että se olisi erottunut kaikkien muiden viivoista. Kynän laadullakin oli pieni osuutensa, tuollainen kallis mustekynä viihtyi paremmin lukeneen ihmisen kädessä ja mielellään piirteli koukeroita joista muut eivät saaneet mitään tolkkua. Kynän onneksi, tavallisella duunarilla oli harvoin, jos tuskin koskaan varaa uhrata vähiä markkojaan tuollaiseen turhanpäiväisyyteen. Kynän jälki oli erinomainen ja kunnioitusta lisäsi kirjoituksen vaikeaselkoisuus ja kaiken kruununa tuo kauniisti kaartuva ja paikoin levenevä ja kapeneva viiva teki nimikirjoituksen loppuun upean täysympyrän ja siitä lennokkaan viivan koko nimen ylitse lopusta alkuun.
- leikkaus siitä tulee, siltä ei voi nyt välttyä; oli lääkäri lyhyesti tokaissut kuin puolihuolimattomasti ja antanut samalla tulehduslääkettä ja reseptin kipulääkettä varten.
- aivan totta, oli hän vastannut puoliääneen kuin mistään mitään välittämättä.

Sitten hän taas ajatteli kuinka vihasi sairaalaa ja sen koko miljöötä. Hajut ja värit, asut, varsinkin nuo virttyneet asut roikkuvine sukkineen, joista väliin vilkkui jo tummaksi käynyt sukan pohjapuoli ja sairaalanpotilaat, nuo rintatautiset vanhukset. Ei heissä mitään pahaa ollut, mutta tuo heikkous mikä ihmisessä oli kuvotti häntä. Ja sitten vielä tuo tohtorien ylimielinen asennoituminen ja teatraalinen esiintyminen kaikkine latinankielisine sanoineen, joista toiset eivät saaneet selvää. Kait`se oli niin, että sairaudet puhuivat latinaa, sitä ne tottelivat, olihan latina vanha kulttuurikieli ja lääketieteen peruskieli, toista se olisi ollut diagnosoida vaikka Savon-kielellä. Vuon jo se syvänkäpy lyöp sellasta setsuuria jotta herkiääkö se ihan onnesta pakahtua, tuo verptruutta - ver-ruisku, hakkoo jotakuinkin ku bonkorumpuja takkoova poppamies siellä aahvrikassa, jolla on keitetyt äkkiviärät soitinkepulina, elikkäs reikämakaronit. Täytyy vientää vääräksi eli suoraksi koko suonisto. Piäseepäs taas kulkomaan ver vappaasti piähän ja muuaneki. Itseasiassa hän ei pitänyt murteiden lässytyksestä ja siksi häpesi ajatustaan, koska ei niitä osannut, eikä halunnut kuunnella, sekavaa mölinää oli hänen tyly tuomionsa.

Hän ei halunnut nyt ryhtyä syvällisemmin kysymystä pohtimaan. Tottahan hän tajusi kaiken tuon heikkouden ja avuttomuuden näkemisen herättäneen hänen omat pelkonsa, jonain päivänä hänkin olisi vanha ja kenties joutuisi jakamaan nuo kokemukset. Köpöttelisi pitkin sairaalan käytäviä toisten armoilla, enempää hän ei jaksanut ajatella – sen vielä ajatteli, että itselleen hän oli varannut viimeisen luodin, ei jäisi toisten armoille, ei vaikka mikä olisi. Tuollainen kovuus ja päättäväisyys loivat häneen turvallisuuden tunteen, mitä hän ei halunnut ruveta siinä kyseenalaistamaan. Sitäkin hän siinä ajatteli, että ei senkään takia kyseenalaista tunnetta, koska siitä olisi vaan surauksena asian lisäanalysointia ja hän voisi pian jäädä toiseksi ja lisäksi se aiheuttaisi vain turhaa hermostumista ja turhia kysymyksiä. Toisaikaisista asioista ei kannattanut tehdä liian suurta numeroa, oli muutakin tekemistä. Sairaalan ulkopuolella hän otti lompakon taskustaan ja tarkisti oliko matkalippu tallella. Hän piteli Kansan matkatoimistosta ostamaansa lippua hetken kädessään, lippu oikeutti hyttipaikkaan ja edestakaiseen matkaan S/S Birger Jarlilla, Tukholmaan, se oli maksanut 6400mk. Hän laittoi lipun takaisin lompakkoon, matkalla taskuun käsi törmäsi pienikaliiberiseen aseeseen, väljyys 22. Pitäisi kai tuollekin hommata kotelo, tai mieluummin tehdä itse - tulisi sitten oikeanlainen. Silloin tällöin oli tuo koteloasia noussut mieleen mutta syystä tai toisesta se oli aina jäänyt, ei ollut tullut oikeaa tarvetta, ei ollut tullut ammuttua aikoihin. Tuota hänen ajatellessaan olisi joku joka olisi tarkkaan häntä katsonut huomannut hienoisen kasvojen lihasten pienet nykäykset ja suun joka vetäytyi hiukan viiruksi, tiukemmaksi ja silmien ilme olisi kertonut jotain heräämässä olevasta valppaudesta. Taskuunkin ase oli hyvin mahtunut mutta aina siinä oli ollut pieni pelon liekki perässä, että joku huomaa pullotuksen tai takkia ottaessaan ase olisi kolahtanut kesken kahvikekkereiden lattialle ja kukaties siinä tömähtäessään vielä äimistynyt laukeamaan vahingossa. Siinä olisi sitten selitelty, kuinkas toikin on tuonne mennyt, takintaskuun – lompakkoa mää olin sinne laittamassa mutta pistooli sinne nyt kumminkin sitten on kans menny ja kaikki olisi tuijottaneet silmät porina niin, että vähän ajan kuluttua olisi seissyt siinä kokolailla siivilänä, kyllä se niin läpinäkyvää olisi ollut. Onneksensa niin ei ollut päässyt käymään ja teoreettisenahan hän itsekin asiaa piti. Käytännössä se oli varmaa, siitä piti huolen tuo alituinen tarkistamisen tarve joka oli häneen tarttunut kuin iilimato kesäisestä vesilotista. Sinällään aseessa ei ollut mitään erikoista, siihen oli Huopalahden naimismiehen kirjoittama lupatodistus leimalla varustettuna. Siinä oli tietty myös paikat – nimelle, ammatille ja kotipaikalle ja oli siinä vielä numerokin 12/15 ja kääntöpuolella selostus ampuma-aseista annetusta asetuksesta vuodelta 1933.

Hän otti telineestä Cresent merkkisen polkupyöränsä ja hyräili ääneen suunnatessaan kulkunsa kohti Kruununhaan Kansallis- Osake - Pankkia. Satulan jouset päästelivät merkillisiä kitiseviä äännähdyksiä pyörän kiitäessä mukulakiveyksellä. Ketjujen vinkuna säesti kulkua kuin sopraanolaulaja joka kärsii kurkunpään tulehduksesta tai on unohtunut juomaan raakaa paloviinaa useampana päivänä ja yönä nukkumatta silmäystäkään ja viettänyt vielä epäsiveellistä elämää, sellaista taiteilija elämää. Sellainen elämä oli ilmeisesti kaiken luovuuden ja innoituksen ehtymätön lähde ja eliksiiri ja siksi hän sen tuollaisille ”taidesieluille” soikin. Nuo krapulaiset päähänpistot ja huuruiset kirjailijakännit olivat monen alan taiteen merkkisaavutusten alkulähteitä. Iltaiset viinikarkelot hauskoine hullutuksineen ja alati yllättävät mielenmuutokset hauskanpidosta hullunnauruun ja nuo surkeat itkut jotka olivat säestäneet noiden sieluparkojen kertoessa raastavia kokemuksiaan, rakkaudesta ja elämästä. Ja vielä tuohon poppooseen kuuluivat nuo kriitikot, jotka briljeerasivat kulttuuritiedoillaan. Olipahan hän eräässä kapakassa yhden tunnetun kriitikon kuullut kehuvan itseään juuri briljantiksi, vaikka tuskin oli sellaista kiveä edes päässyt koskettamaan. Näin hänen ajatuksensa pyöri samassa tahdissa polkupyörän kiitäessä kohti Kruununhakaa.

Liiallinen elämöinti ja tunteilu eivät olleet hänen alaansa, hyräily kertoi jo paljon hyvästä mielestä. Miesten tikka mittelöissä saattoi hän tosin päästää ilmoille mojovan paukkupierun, tai tuhnun, ja jos oikein innostui päästi hän pitkän fanfaaripierun, se oli kuin merkki - silloin mutisi muu tikkasakki hyväksyvää ihailua äänessään. No nyt se osas. Ja siitä jo tiesi että tikka komeili keskellä taulua sulat pörhistellen. Tuollainen julkinen kaasuttelu kuului sinne missä raavaat miehet kokoontuivat, näin he toivat tunteitaan julki ja tuolla julkeudella ja karskiudella lunastettiin myös paikka sakissa. Hän oli tässä asiassa vähän niin kuin etulyöntiasemassa vatsatautinsa tähden, ruuat sulivat sen verran huonosti, että ilmaa suolistossa riitti, joten siinä mielessä tuo venttiili kenties pelasti hänet räjähtämästä taivaan tuuliin ja toihan se mukanaan tuulahduksen hyvää mieltä tikkasakkiin. Koskaan ei hän kuitenkaan naisseurassa päästellyt näitä henkiolentoja peräpäästään, vaan oli aina kohtelias ja avulias gentlemanni. Tällaisia hän siinä mietiskeli, silmissään ristiriitaisen välinpitämätön mutta samalla eloisan tarkkaavainen ilme. Ajaminen ei vaatinut suurempaa ponnistelua, pyörä kulki pelkällä ydinjatkeella. Hänellä oli joskus tapana vaipua mietteisiinsä, silloin hän muistutti nukkuvaa koiraa, oli poissaoleva mutta valpas toimintaan oikean impulssin herättäessä hänet noista päiväunelmista. Muisti siinä sitten lääkärin sanat; ” tuhat ja yksi kiveä, leikkaus tästä tulee, leikattava on, ei parane muuten, kivut jatkuvat; vai mitä mieltä potilas on, vaikka ei tämä nyt ole mikään mielipideasia, saatte sitten aikanaan kutsun kotiinne – niin ja siinä on sitten ohjeet miten toimitte, no niin, näkemiin.” Jatkoi siinä sitten polkemistaan suu hyväntahtoisessa virneessä, väisteli vähälukuisia autoja ja jalankulkijoita.

Polkupyörän hän laittoi pankin seinustalle nojaamaan, seisontajalkaa siinä ei ollut, jousi oli mennyt poikki ja hän oli ottanut koko jalan pois.
Pankissa hän vaihtoi noin satatuhatta markkaa kruunuiksi, kurssi oli 69.95. Pankki otti tietysti omat kulunsa ja sitten vielä vientilupa sata markkaa. Pankista hän sai asiaankuuluvan kuitin jossa oli pankin leima ja otsikossa luki; Ulkomaan. Rahaa. Kruunuja siitä tuli nätti pino. Hän katseli rahoja, näpläsi pinkkaa ja vyrryytti sitä korvan juuressa kuin korttipakkaa ja hyräili taas hiljaa.

Kukkakortti

Kortissa oli kuva tytöstä ja kukkaniitystä, soma tyttö siinä piti vasua sylissään ja katseli veikeästi iloisilla silmillään. Kortin taakse hän oli kirjoittanut tyttärelleen; Tehtäväsi hyvin täytä, ilomielin ain. Aikas oikein käytä, kunnollisesti vain.
Ei hän ollut muuta osannut kirjoittaa. Oli niin kovin vaikeaa osoittaa tunteitaan omalle pienelle tyttö lapselleen, siis oikeita tunteita tai tunnetta joka sisältyi tuohon isän rakkauteen. Rakkauteen joka oli niin myötäsyntyistä ja aidosti syvää. Ainoastaan lapsi voisi rakastaa niin vanhempiaan - Jeesus oli ollut oikeassa siinä, että oli kehottanut tulemaan lasten kaltaisiksi. Hänellä oli sydämessään paikka lapselle ja sydämessä liekki jossa paloi rakkauden tuli ja tulessa valo joka oli Jumalan valo joka johdatti ja valaisi hänen sieluaan, tuon hän oli lukenut jostain kristillisestä kirjasesta ja siihen hän oli valmis uskomaan. Aina hän oli halunnut uskoa johonkin, kohtalo oli usein viitoittanut myös hänen kulkuaan ja niin monesta täpärästä tilanteesta hän oli kapinavuosina selvinnyt; kuin ihmeen kaupalla. Hän tiedosti kyllä, että tuossa uskossa oli paljon varmistamisen makua, hän halusi myös taivasosuutensa ja syntien anteeksi anto sopi hänelle hyvin. Syntisäkki, joka hänen selkäänsä rasitti ei ollut kenties niitä keveimpiä. Se ei ollut niissä synneissä tai niiden määrässä vaan pikimmin kuka ja mikä määräsi mikä on syntiä ja mikä ei. Joistain asioista omatunto kolkutti ja tuli paha olo. Kyse oli ehkä pikemminkin laadussa, teot joita joutui tekemään eivät useinkaan yksilön näkökulmasta olleet muuta kuin yksinkertaisesti yritystä selvitä jokapäiväisestä elämästä, puikkelehtimista lakien ja säädösten loputtomassa viidakossa. Ihminen oli rakentanut itselleen virastojen ja laitosten viidakon jota virkamiehet pyörittivät kuin suurta karusellia istuen kukin omassa vaunussaan, päivästä toiseen tajuamatta mitään mitä muut tekevät tai saatikka yhden ihmisen ja yksilön tarpeista.
Synti ja yleinen hallintobyrokratian viha sekoittuivat hänen mielessään yhdeksi vyyhdeksi. Oli yhteiskunnan puolelta syntiä säätää lakeja jotka syrjivät yksilöä ja pakottivat sitten toimimaan oman käden oikeudella. Teot joita joutui usein tekemään ja jotka laki kielsi, eivät olleet syntiä tekijän vaan pikemmin lainlaatijan, yhteiskunnan puolelta, toisin sanoen yleensä ja erikseen olisi ollut syntiä olla tekemättä mitään.
Suomalaiset olivat lainkuuliaista ja perusrehellistä kansaa. Syvälle oli herran pelko tähän kansaan istutettu, sen herran pelon kyllä kaikki isosta kirjastakin osasi, siitä olivat asianomaiset herrat ja heidän tohtorinansa pitäneet huolen. Se kun passasi herroille hyvin; kumarrahan nyt ja pokkuroi, kumarra ja pokkaa, niiaa nätisti tyttö hyvä, niiaa niin, että polvet naksuvat.
Herranpelko oli naamioitu kuuliaisuuden ja kunnollisuuden hyveiden sekä isänmaan ja uskonnon nimiin.
Se oli loistavasti naamioitua propagandaa johon herrat jopa itse vilpittömästi uskoivat kaikessa ylemmyydessään ja lyhytnäköisessä typeryydessään, ja siten oli siis tyhjää täynnä.
Kaikki positiivinen energia meni tuon illuusion – oman tärkeyden ylläpitoon, loputon huoli omasta kuvasta ja siitä saadako tarpeeksi ihailua osakseen ja saako tarpeeksi tunnustusta. Ei tarvinnut olla erityinen matemaatikko, kun jo tajusi tuon itsetärkeyden vaarallisuuden ja tuhovoiman. Se siinä olikin niin vaarallista, ei ollut kovaa kosketuspintaa, eikä millä rasvata energiankäytön pyörät viisauden palvelukseen.

Naamion takana, oli pujopartaisen vihtahousun viinasta punehtuneet kasvot ja jonka päässä olisi törröttänyt parit sarvia. Omahyväiset narsistin kasvot punaisina ja silmät kekäleinä se olisi istunut ja tuijotellut noilla punaisilla mulkosilmillään ja valehdellut niin, että suipot korvat olisivat heiluneet ja viinanhöyryinen kuuma ilma olisi polttanut pärstän karrelle. Sen kalun pää olisi heilunut sen kasvojen edessä sinipunaisena ja suurena. Sieltä nupin takaa se olisi kurkkinut ja lausunut sammaltaen tervehdyksensä; tule, tule, ota ryyppy, ota toinen, ja kolmannelle jalalle kanssa, mikä se on kolmas ilman neljättä ja tätä olisi jatkunut pienen iäisyyden – kunnes se lopulta olisi pieraissut väkevät viinapierut ja lupaillut sitten vielä ummet ja lammet ja alastomat tytöt olisivat siinä ympärillä kekkaloineet ja pyllyilleet. Sitten se olisi alkanut nauramaan pöllönnaurua ja pyörittänyt ja muljautellut silmiään, irvistellyt ja nauranut suu selällään niin, että koko mustunut hammaskalusto olisi näkynyt samoin koko suolisto ja peräaukosta olisi loistanut pieni valonpilkahdus. Olisi sitten sanonut, että muuten hyvä, muuten hyvä, mutta kovin on siloinen otsasi, ei ole liiasta kumartelusta kuhmurohtunut ja kielesikin on niin punakka, että.
Anelisit siinä sitten armoa ja lupailisit yrittää kovemmin kunnioituksen tiellä kulkea, ääni hukkuisi paksuun lemuiseen ilmaan ja lopulta se armahtaisi ja käskisi heittämään kuumaan pätsiin. Heittäkää se kiehumaan se huutaisi niin, että tärykalvot painuisivat kuprulle ja poksahtaisivat rikki kuin pallot.
Ja niin sitten pari apupirua kävellä meuhkaisi paikalle pyöritellen punaisia häntiään kuin apupapit konsanaan. Sitten ne tarraisivat kiinni ja viskaisivat tulikivenkatkuiseen laavaan.

Häntä suututti vähän niin kuin tosissaan ja jatkoi siksi mietteitään. Sitten vielä jotkut yliopistopolot luulivat palvelevansa maataan ja papit siunasivat sotilaat sotaan ja arkkuihin, ja vielä toitottivat voitonsanomaa ja kuinka jumala on meidän puolella ja kuinka vihollinen lyödään viimeiseen mieheen.
Mutta jumalan suunnitelmat olivat taas niin kuin aina, ennalta arvaamattomat, mikä tieto ei kyllä olisi ketään pitänyt yllättää, olihan hän luonut ihmisen kuvakseen joten kokemuksesta ei ainakaan voinut olla puute.
Olisi luullut ainakin teologille olevan Jobin tarinasta selvää, että helppo ei olisi ihmisen osa.
Tuli Jumalalle ja lemmolle väittelyä ja taisivat vielä vetoakin lyödä. Job menetti ensin kaiken ja, kun ei sekään riittänyt. Ei herjennyt uskomasta, niin jumala armahti. Itse vissiin viimein usko aikansa uskoa koeteltuaan, että kyllä kai se nyt tosissaan uskoo, kun on oman henkensäkin valmis antamaan. Ja se yksikin perkeleen partanaama, Freud - analyysinikkari ja narkkari, sitä mieltä hän silloin oli.

Ei, hetkeäkään hän ei kuvitellut, että olisi pystynyt Jumalaa hämäämään. Hän uskoi, että tuo rehellisyys joka hänessä hänen mielestään oli, oli ikään kuin tae uskosta joka oli sitä oikeaa laatua. Hän halveksi ihmisiä jotka kävivät joka sunnuntai jumalanpalveluksessa ja näin ikään kuin tekopyhinä sitten saivat omalletunnolleen rauhan ja lunastivat paikkansa valittujen joukossa. Koto-ja arkielämässä sopi sitten taas muita ilkkua. Viikonloppunahan sitä taas anteeksi saadaan.
Tuo koko purkaus alkoi tympiä häntä, ja huonotuulisuus nosti päätään, enempää ei mielenkiinto ajatukseen riittänyt eikä hän halunnut tulla huonolle tuulelle – ainakaan nyt. Kokemus pelasti hänet tästä, sen verran hän tunsi itseään, että osasi kiertää mielensä karikoita, kuin kunnon kippari, joista jotkut jopa vielä osasivat kulkea tähtien viitoittamaa tietä. Tähtiin oli piirretty hänenkin elämänsä ja kaikkien. Hän osasi mielensä kartan, merimerkit, tähdet ja majakan valo auttoivat kulkemaan ja toimimaan elämän myrskyisillä vesilläkin niin ettei laiva ainakaan vielä ollut uponnut. Hän taputteli povitaskuaan ja samalla tarkisti oliko ase ja lompakko tallella, pysäytti jopa polkupyörän saadakseen kunnon tuntuman. Tallella olivat kuten aina, hän tajusi tuossa piilevän neuroottisuuden mutta antoi asian olla, pikkupojasta asti oli ase ollut mukana vähän niin kuin hengen pitimiksi.

Sitten hänen ajatuksensa karkasi taas sairaalaan ja sen etoviin desinfiointiaineen ja lääkkeiden täyttämiin tiloihin ja siitä ajatus singahti keskitysleireihin ja kaasukammioihin ja ruumiskasoihin.
Hyi hemmetti häntä etoi ja hän joutui oikein niin kuin tosissaan tekemään töitä saadakseen pintaan pyrkivät ajatukset torjutuiksi. Tietoisesti hän ajatteli tulevaa matkaa ja laivan baaria missä hän epäilemättä ottaisi muutaman Meukowin.
Mieliala kääntyi apeasta nousuvoittoiseksi ja kulkuri sai hänen mielessään taas tilaa. Hän oli aina ollut sellainen kulkija, vähän kuin Charlie Chaplin, ei pysynyt aloillaan, tämä tarkoitti kaikkea hänessä, ei pelkästään matkustamista ja seikkailuja vaan koko olemusta, persoonaa. Chapesta hän ei tiennyt sen enempää kuin, että oli katsonut kaikki Chapen elokuvat ja hän oli nauttinut niistä suunnattomasti. Tuo mielleyhtymä hänen ja Chapen välillä tyydytti.
Matkassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, hän tapaisi miehen sovitussa paikassa, he sopisivat asioista ja sillä selvä. Järjestely sopi hänelle mainiosti, hän saisi matkan ja tulisi omalta osaltaan vastaan.

Alus oli rakennettu Finnbodan varustamolla Knackassa – Tukholmassa. Se oli tehnyt neitsyt- matkansa viisikymmentäluvun alussa. Laiva liikennöi Tukholman ja Helsingin välillä. Siinä oli kuusi kantta ja se oli hieman päälle 90-metriä pitkä. Laiva saavutti 15 solmun matkanopeuden höyrymoottorien antaman 3300 hevosvoiman turvin. Se kykeni hotkaisemaan sisuksiinsa erinomaisen määrän matkustajia ja ottamaan vielä uumeniinsa 30 ajoneuvoakin. Laiva oli rakennettu messinkiä ja mahonkia säästämättä. Väriltään se oli puhtaan valkoinen, oikea kaunotar.

Tuollaisia kaunottaria aavat ulapat halusivat hyväillä, välillä lempeästi ja välillä kiihkeästi rutistaen. Mustasukkaisuuttaan sitten äityivät niin kiivaiksi, että ottivat ikiaikaiseen syleilyynsä kaunottaren kaikkine päivineen.

Hän oli hyvissä ajoin saapunut Olympia laituriin, joka oli laivan Helsingin kotilaituri. Ihmisten tarkkailu oli hänestä mielenkiintoista ja rattoisaa ajankulua. Varsinkin iän lisääntyessä oli tuo tarkkailu saanut laveampia piirteitä, se ei ollut enää kauniiden naisten katselua pelkästään, toki täytyi myöntää, että isoimman ajan silmäilyistään hän soi kauniimmalle sukupuolelle. Ylipäätänsä se oli ihmisten seuraamista ja jotenkin samalle tasolle hakeutumista, rentouttavaa touhua se kuitenkin oli. Ei mitään tirkistelyä sanan negatiivisessa merkityksessä. Ehkä se oli jonkinlainen peli, ajankulu, mukava tekeminen, mitä lie ja mitä sen niin väliäkään, ihmiset vain seurailevat toistensa tekemisiä silkkaa uteliaisuuttaan.
Ihmiset matkalaukkuineen, parhaimpiinsa pukeutuneena touhuilivat lähtöä kukin omalla tyylillään. Saattajia oli vilkuttamassa matkustajille. Ilmassa oli lähdön ja odotuksen luomaa tunnelmaa, lähdön ja eron haikeutta, odotusta, jännitystä, tunteita. Milloin saisin suudella noita huulia seuraavan kerran, näkisinkö noita sinisilmiä enää milloinkaan. Rutisteltiin kiivaasti toinen toisensa rintaa vasten ja suukoteltiin, jätettiin hyvästejä ja toivoteltiin hyvää matkaa. Käsi käteen kietoutuneina ja sormet lomittain haaveiltiin, kuka mistäkin.
Joukossa oli myös nukkavierua kulkijaa, jotka menivät ties minne paremman elämän ja leveämmän leivän toivossa. He tuskin välittivät, että heitä tarkkailtiin ja niin toiset vetäytyivätkin sopivan kulmauksen taakse ja nostivat kaulusta pystyyn tai kätkivät kasvonsa tupakkaa pitelevän käden taakse.
Vastapäisellä penkillä istui keskikokoinen mies vaaleassa pikkutakissa ja beigen värisissä housuissa, kengät olivat tyylikkään ruskeat ja sävyyn sekä kokonaisuuteen sopivat. Hänellä oli iso matkalaukku. Sopi hyvin aavistella miehen olevan kauppamatkustaja, hänestä nimittäin huokui tottuneen matkaajan varmuus. Miehen nenässä oli jokin arpi tai halkeama ja se teki hänen muuten miehekkäistä kasvoistaan hieman rivon näköiset. Arpi oli nimittäin keskellä nenää, tai pikemmin halkeama nenän päässä. Muutoin mies oli selvästi matkustanut paljon, se huokui hänen varmasta ja tottuneesta olemuksestaan.
Hän nousi ja meni ulos, sytytti jymysätkän ja tumppasi sen miltei heti, tuskin oli imaissut kuin sauhun tai pari – ei maistunut.
Jotenkin oli sellainen deja`vu tunne, eihän se sinällään ollut ihme, hän oli matkustellut laivalla ennenkin aina Saksan ja Ison-Brittanian kautta Amerikkaan saakka.
Pieniä olivat nämä purtilot valtamerihöyryjen rinnalla mutta kodikkaita ja vähemmän meluisia ja häliseviä. Kaunis oli iltapäivä ja kuulas oli tunnelma, miellyttävä lähdön jännitys täytti mielet. Tuntui mukavalta lähteä niin kuin aina. Tehtävä tietysti kaiversi alitajuntaa mutta niinhän se aina on, se on sitä valmistautumista, puoliksi tehty on melkein niin kuin valmis. Pani vähän miettimään, oli mietittävää. Siinä hän mietti ja punnitsi asioita, antoi sitten olla ja lähti kävelemään kohti tullia ja passintarkastusta.
Käytyään tullimuodollisuudet läpi ja näytettyään pohjoismaisen matkustusasiakirjan, jossa luki hänen nimensä Rainer Rosenberg ja muut tarvittavat tiedot astui hän laivaan.
Joku henkilökunnasta otti hänet vastaan ja neuvoi hytin sijainnin. Hän katseli sitten laivaa kiinnostuneena ja veti nenänsä kautta ilmaa yrittäen näin päästä ikään kuin selvyyteen laivan luonteesta ja ilmapiiristä. Hän tyydyttyi, laiva oli siisti ja suorastansa melko upea. Hänen hyttinsä sijaitsi kolmannella kannella. Viidennellä kannella oli ensimmäisen luokan hytit. Eipä silti olisi hänellä ollut varaa ottaa ensimmäisen luokan hyttikin mutta hän ei halunnut käytännön syistä ja oikeastaan ei jotenkin kehdannutkaan. Piti sitä jonkinlaisena pröystäilynä, ei se sopinut kulkurille. Ja sen verran käytännöllinen ja pihi hän oli, että oli laskenut säästävänsä matkajuomien hinnan helposti hyttihintojen erotuksella. Tai ei hän nyt niin pihikään ollut, entisenä duunarina oli helpompi sopeutua tavallisen rupusakin sekaan, kuin turhan tärkeiden herrojen, jotka eivät päässeet työ asioista irti vapaallaan. Ensitöikseen hän tutki laivan ravintolat ja tax freen, meni kannelle ja katseli kaupunkia.
Suurkirkko loisti upeana ja puhtaana, se oli kyllä yksi kauneimmista kirkoista mitä hän tiesi, noin ulkoapäin ainakin ja olihan sillä toki kotikenttäetu. Sisältä se oli jotensakin kolkko tai siinä ei ollut sitä noin suurelle kirkolle ominaista komeutta joka loi sisäisen jännityksen ja kunnioituksen. Turun tuomiokirkossa oli enemmän tuollaista menneen ajan tunnelmaa, mahtimiesten hautoja ja harmaata paljon hyvää ja pahaa nähnyttä harmaata seinäkiveä. Onneksi kivet älysivät pitää suunsa kiinni, olisi saattanut olla turhan arkaluontoistakin kerrottavaa. Niillä kivillä oli vaikutusvaltaa, ne säteilivät ympärilleen energiaa, vaikka olivat aivan paikallaan, silti niiden ympärillä kävi kova kuhina. Niiden aika oli toinen kuin meidän.
Helsinki oli kaunis mutta pikkukaupunki se oli maailman metropoleihin verrattuna, kovin pieni, onneksi. Pieni ja lämmin, inhimillinen. Häntä huvittivat puheet suurkaupungista ja sen kiireistä, niin kyllä Helsinkikin olisi halunnut suureksi kasvaa tai helsinkiläiset olisivat niin toivoneet. Ei kaupunki itse siitä piitannut, ei halunnut kunniassa rypeä, ei ollut tarvetta, tiesi mikä odotti, jos kovin suureksi kasvaa. Ja olihan ollut olympialaiset, se oli kyllä suuri kunnianosoitus maallemme ja sen pääkaupungille ja urheilevalle suomen kansalle. Ihmisille jotka niin mieluusti halusivat todistaa olemassaolostaan ja oikeutuksestaan olemassaoloon.
Haluttiin viedä suomea maailmankartalle ja jakaa muilekin sitä hyvää ja puhdasta mitä vain meillä, rehellisillä, sisukkailla suomalaisilla oli antaa. Kuuluttaa koko maailmalle, että hoi,
- täällä asuu nelimiljoonainen onnellinen ja tasa-arvoinen kansakunta, ottakaahan mallia. Saatiinhan sentään Coca-Cola kaupunkiin.

Tuolla oikealla loisti Uspenskin katedraali komeine sipuleineen, tuokin toi pienen hymyn kareen hänen huulilleen, ehkäpä niitä oli melkoisempia sipuleita jossain päin maailmaa, kaukana idässä, idän aavoilla aroilla oli suuria kaupunkeja ja suuria sipuleja, vanhoja ja monikerroksisia, viisaita sipuleja ja vieläpä värikkäitä. Sitten hän päätti mennä tutustumaan hyttiinsä ja varaamaan paikan ravintolasta.

Asettauduttuaan hyttiinsä ja laitettuaan vähät tavaransa järjestykseen ja tarkistettuaan muutamaan kertaan, että kaikki oli mukana, tulla tupsahti mieleensä lähteä laivan baariin. Ensin hän kuitenkin venytteli jäseniään hieman, teki muutamia voimisteluliikkeitä ja staattisia tai oikeastaan isometrisiä lihasjännitysharjoituksia, oli niistä lukenut jostain aikakausilehdestä. Olivat kuulemma tehokkaita. Sitten hän otti suunnan laivan viidennelle kannelle.
Laivan keulapuolella sijaitsi cocktail-baari, viidennellä kannella. Ennen baariin siirtymistään hän oli käynyt varaamassa pöydän neljännellä kannella sijaitsevasta ravintolasta. Ensin hän oli ajatellut käydä eväslinjalle ja pysytellä hytin siimeksessä, mutta päätyi kuitenkin hieman… todella hieman asiaa tuumittuaan… suoraan sanoen, ei paljon rahtuakaan, ei siihen tosiaan tarvittu ajatusta eikä tuumailua päätynyt illalliseen laivan ravintolassa. Mistä tuollaisia ajatuksia mieleen edes putoaa. Vatsa oli vaikuttanut ratkaisuun. Vatsa tuntui toimivan nyt erinomaisesti, ilmeisesti lääkityksen ansiosta, ja ehkä matkan, joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Saattoi luopua arkihuolista. Ja miten hän olisi voinut jättää tilaisuuden väliin. Oli hänessä sen verran herkuttelijan vikaa, vaikka kyllä hän pintansakin piti kysymyksen niin vaatiessa, tämä käsitys hänellä ainakin oli omasta luonteenlujuudestaan. Tosiasiassa asia saattoi olla toisinkin, jos hän olisi sitä tarkemmin käynyt analysoimaan, minkä hän tiesi ja siksi jätti sellaiset turhat tuumailut väliin. Suojamuurit piti pitää sopivasti kiinni ja välillä sitten raotella sopivasti.

Baarissa hän nautti kaksi Meukow konjakkia. Hän kostutti sormen konjakkiin ja pyöritti sitten sormea lasin reunaa pitkin niin, että se alkoi ilkeästi vinkua mutta lopetti sitten nopeasti, sillä hän tiesi, että lasi olisi soittanut kohta korkeammalta ja ylittänyt sitten itsensä, särkenyt siinä sitten vain itsensä kohta sirpaleiksi. Mistä sen tietää ehkäpä se olisi ollut hyväkin loppu moiselle mukille. Ja sirpaleidenhan sanotaan tuovan onnea ja sitä hän tulisi tarvitsemaan, sitä hyvää onnea näet. Kuin vaihtelun vuoksi hän tilasi yhden Courvoiserin, poltteli siinä samalla yhden kohtuullisen kokoisen sikarin. Makea, jotenkin sokerinen maku tuntui kielenkärjessä. Sitten hän imaisi poskentäydeltä paksua ja makeaa savua ja puhalsi, ja teki renkaan ja puhalsi siitä pienemmän renkaan läpi, hänelle tuli tuosta mieleen lääkäri, joka oli vastaanotolla poltellut piippua. Kyllä se häneltäkin kävi, ei ollut eilisen teeren poika hänkään, sitten mietti, olisiko pitänyt kääriä jymysätkä, ei sentään olisivat vielä muut pelästyneet, jätkää, jymyjätkää. Sitä paitsi hän ei muutenkaan polttanut kuin poikkeustapauksissa ja ollessaan pienessä hutikassa tai oikeastaan, jos yleensä otti konjakin joka oli hänelle yhtä kuin alkoholi, sillä muihin juomiin hän ei ruokailua lukuun ottamatta yleensä koskenut.
Jaloviina oli asia erikseen, sehän oli konjakilla leikattua paloviinaa ja, jos rahat eivät antaneet myöten, oli tyydyttävä siihen, mutta sitä tapahtui harvoin, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän joi harvoin, käsitys oli tosin kovin subjektiivinen ja erään hyvin läheisen ihmisen mukaan se ei edes pitänyt paikkaansa. Varsinainen humalatila oli hänestä epämiellyttävä olotila, seuraavan päivä krapulasta puhumattakaan. Joskus nuorempana hän oli juonut itsensä humalaan silloin tällöin, jotenkin se kuului asiaan, säilytti kasvonsa muiden edessä. Nyt tuo koko ajatus kasvojen säilyttämisestä tuntui naurettavalta, helvetti, jos joku ei juo niin ei, tai sitten juo sehän on jokaisen oma asia. Hän tilasi vielä yhden Hennesyn kuin kruunuksi ajatuksilleen ja tulevalle merimatkalle. Konjakki oli jalo juoma, sen valmistaminen kesti vuosikausia ja sitten se keräsi viimeiset arominsa tammitynnyreissä, jopa kymmenen tai kymmenien vuosien ajan. Oli jännittävää ajatella, että maa ja siinä olevat mineraalit antoivat viinistä tislatulle konjakille sen oman arominsa, ja että sen pystyi erottamaan kaikista muista konjakeista. Hän ei olisi sellaiseen pystynyt mutta oli ihmisiä, jotka pystyivät erottamaan jopa sen mistä rypäleestä ja miltä alueelta aine oli kotoisin. Laivan tasainen kulku ja moottorien hyrinä rauhoittivat hänen mieltään ja alkoholi eritti ruuansulatusnesteitä niin, että hänelle tuli nälkä.

Mennessään kohti Roslagenia mutisi puoliääneen jotain konjakkien ja viinien luonteista ja miten ne sitten sopivat toisille ja toisille ehkä eivät, oliko se luonne kysymys? Ihmisen vai …
Neljännen kannen ravintola Roslagen täytti vaativankin asiakkaan toiveet. Hetken odotettuaan ravintolan ovensuun sisäpuolella tuli hovimestari ja ohjasi hänet pöytään. Hänen istuuduttuaan ojensi hovimestari A`la Carte listan ja kysyi kohteliaasti maistuisiko herralle aperitiivi.
Kiitos ei, tilaan juomat ateriatilauksen yhteydessä oli hän vastannut. Hän tutki listaa, katsoi alkuruokia ja sivuutti suoraan liharuuat ja siirtyi katselemaan kalaruokia – ja katsoi vielä jälkiruokapuolta ja teki valintansa nopeasti, nopeasti muttei liian nopeasti, olisi voinut nopeamminkin tehdä mutta ei kehdannut ja toisaalta niin hieno hän ei ollut, että olisi osannut tehdä pitkään valintaa ja vaivata hovia kyselemällä jos jotakin. Vaikka hän oli kohtuullisen tottunut ravintolassa kävijä ja matkailija, silti hän tunsi olevansa jotenkin vaivautunut palvelutilanteessa.
Alkupalaksi hän ajatteli syödä Homard froid sauce eufs poche`s kera. Hän yritti mutta ei kyennyt haraamaan vastaan - halulleen olla tilaamatta vielä annosta poisson froid en gelèe. Kiusauksia piti olla, ne olivat elämän suola ja niissä punnittiin miehen tahto ja selkäranka. Ja mikäpäs siinä kerranhan sitä taas reissun päällä oltiin. Pääruuaksi hän ajatteli tilata ensin kalaa Orly mutta tekikin viimehetkellä käännöksen ja tilasi filets de poisson grand-duc. Kalanseläke Grand - duc, jossa oli hyvin ohuita siivuja multasientä. Jälkiruuaksi hän ajatteli tilata palan Charlotte bavarouis kakkua ja sitten päälle vielä hyvät kahvit ja Courvoiserit mutta kotvan emmittyään tilasikin compote de pommes creme chantily` ja crepes à confiture. Hän huomasi olevansa hieman huppelissa sen verran luontevasti kaikki sujui.
Tarjoilija kysyi ottaisiko hän aperitiivin ja mitä saisi olla ruokajuomaksi. Hän vastasi; niin kuin jo sanoin, mielipiteeni ei ole muuttunut aperitiivin suhteen – siis – ei kiitos, ja ruokajuomaksi riittää kaksi pulloa kivennäisvettä – ei sitä ruotsalaista. Vichyä – Hartwallin Vichyä. Hän muutti sitten mielensä ja sanoi; voittehan pääruuan alkuun tuoda Skånelaista akvaviittia mutta yksi riittää ja lopuksi kahvin kanssa Courvoiser…niin no tuokaa nyt sitten yksi Vichy ja yksi Ramlösa, tasapuolisuuden nimissä. Häntä alkoi itseäänkin hymyilyttää tuo päättämättömyys juomien suhteen, se meni nousu päihtymyksen piikkiin. Tarjoilija soi hänelle pienen hymyn ja poistui tilauksen kanssa. Oliko se ollut tarjoilijasta hauskaa, tuskin, hänenlaisensa nainen tuossa ammatissa sai kuulla varmasti mitä erilaisimpia sutkauksia ja itseään hän ei pitänyt millään muotoa minään naistennaurattajana, päinvastoin, rakkaus oli vakava asia, rakkaus ja nainen, ja nainen oli osa rakkautta. Hän piti siinä suhteessa itseään normaalina, osasi tuntea rakkautta ja käydä töissä: tämähän oli sen partanaama Freudin lavea määritelmä normaalista, ajatukseen oli helppo yhtyä.

Samaan pöytään tuli pariskunta, noin nelissäkymmenissä, nainen hoikka ja siro, kasvot kauniit. Naisen kasvoja olisi katsellut mielellään kuten naista kokonaisuudessaankin. Mutta hänen miehensä joka istuutui häntä vastapäätä kasvoillaan ihmeellinen onnen ja riemun ilme, kuvotti häntä. Hänestä tuli jotenkin mieleen kuunaama tai idiootti tai molemmat. Vastenmielisyys. Ehkäpä mustasukkaisuus siitä, että tuolla miehellä oli mahdollisuus pidellä tuota naista, pisti hänet ajattelemaan niin. Hän tervehti heitä kohteliaasti ja jatkoi ruokailuaan. Vastapäinen mies yritti aluksi saada juttua aikaan mutta todettuaan työnsä turhaksi, luovutti ja keskittyi ruokailuun. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut olla kiinnostunut kanssamatkustajistaan niin paljon, että olisi antautunut sosiaalisen rupatteluun, ainakaan tuollaisen onnen Oinosen kanssa. Hän oli päättänyt jo matkan alussa, että ei solmisi mitään kontaktia kehenkään matkan aikana. Jollei tämä olisi nuori kaunis ruotsitar ja silloinkaan ei tarvitsisi puhua, naida vaan niin, että saisi keräillä hytin seinästä sinne lennelleitä irronneita punaisia varpaankynsiä, mutta se pelko oli turha.

Hän tunsi olonsa rauhalliseksi, eikä olisi millään suonut tuon rauhan rikkoutuvan. Tanssit ja muut riennot saisivat jäädä sikseen. Itse asiassa tanssi ja kaikki tuo hömppä oli hänestä yhdentekevää. Oli hänkin nuorempana käynyt tansseissa, friiduja iskemässä. Joskus oli onnistunut, joskus oli tullut vedettyä vesiperä. Niinpä niin.

Ateriointi sujui ilman kummallisempia episodeja, ruoka oli ollut exellent. Se oli ollut ehkä parempaa ja juuri hänen makuunsa, tuskin enempää olisi voinut vaatia, tuskin. Juomat olivat niin kuin pitikin, konjakki olisi voitu tarjoilla toki suuremmasta aromilasista, mutta nämä pikku yksityiskohdat eivät liiemmin häntä häirinneet. Pikkutarkka viilaaja olisi kyllä sanomista löytänyt. Tällaisia ihmisiä hän oli tavannut Helsingin Stockmannin tavaratalossa, hän kutsui heitä pers`reijiksi ja teki sen kernaasti ja halveksien ja maisteli tuota sanaa vielä suussaan pers`reikä, aivan juuri sellaisia he olivat, nuo töykeät mitään tietämättömät nousukkaat, kiipijät ja parasiitit.. Nimitys johtui noiden hienostorouvien suun ympärille muodostuneista rypyistä jotka muistuttivat anusaukkoa, mitä suurimassa määrin vain karvat puuttuivat - jaa ja nekin kyllä ylähuulesta tosin joskus löytyivät. Hummeri sai häneltä täyden kympin. Kokonaisuus ratkaisee ja se oli kahdeksan ja puolen arvoinen, siis kiitettävä. Tarjoilija toi laskun, hän laittoi rahat pöydälle ja nosti tuhkakupin painoksi seteleille – ikään kuin ne olisivat muuten joutuneet tuulen viemäksi, samalla hän mulkaisi vastapäistä miestä aivan kuin varoitukseksi ja iski naiselle silmää. Toden totta, hän sai vinkin takaisin, tuosta hyvästä nainen sai täydet arvosanat. Tippiäkin tarjoilijalle jäi paremman puoleisesti. Noustuaan hän pyyhkäisi suunsa ja suunnisti hyttiään kohti, päätti kuitenkin mennä laivan Tax Free myymälään, joka sijaitsi samalla kannella laivan peräosassa. Ennen poistumistaan hän vilkaisi vielä taakseen ja katsoi, kun tarjoilijatar poistui lanteet keinuen, hame oli niin piukka, että pakarat erottuivat selvästi, hän tunsi pientä kutinaa nivusissaan. Sitten hän kokosi itsensä ja suunnisti myymälään. Ei ollut suuren suuria hänen ostoksensa, yksi bensakäyttöinen matkamuistosytytin. Sitten hän laskeutui kolmannelle kannelle ja suunnisti hyttiinsä. Hytin ovella, ennen sisään menoa, vaistonvaraisesti pää teki käännökset ja silmät liikkuivat. Käytävä ammotti tyhjyyttään molempiin suuntiin.
Hytin numero oli 211. Puvun takin hän laittoi henkariin ja poikkipuulle laskosti housut, valkoinen paita siististi päällimmäiseksi ja kravatti siihen päälle. Sukat hän laittoi lavuaariin, hieroi niihin vähän saippuaa ja laski vettä päälle, purskutti muutaman kerran. Mukanaan hänellä oli vara-alusvaatekerta ja parit sukkaparit, puhdas valkoinen paita, varakravatti, kaulaliina, hattu ja ohuet nahkakäsineet ja pesuvälineet, eikä sitten paljon muuta, jotain pientä tarviketta ja tilpehööriä, jos sattuisi tarvitsemaan. Pestyään ja vaatteet saatettuaan ojennukseen hän kävi makaamaan vuoteelle ja pyöritteli käsissään juuri ostamaansa sytytintä. Käänteli sitä kädessään ja tutki, samalla rentoutuen.
Sytytin oli siro metallin kiiltävä ja sen keskiosa oli röpelöä, kuin kultaisia laineita, takana siinä luki Sverige-Finland, pohjassa oli kaksi ruuvia, toinen kiviä ja toinen sytytinbensaa varten, etupuolella komeili laiva valkoisena takanaan sininen taivas ja alla tummansinisenä kultaisia laineita läikehtivä meri – siinä valkoinen laiva kynti uljaan näköisenä ulapalla. Kuvan yläpuolella oli vielä teksti, S/S Birger Jarl. Laiva oli nimetty tuon Tukholman kaupungin perustajan mukaan. Sytytin oli kaunis, hieman naisellinen ja hän aikoikin antaa sen lahjaksi rakkaalleen, vaikka käyttäisi sitä nyt matkalla. Ei hän siitä pahastuisi, heidän rakkautensa oli kestänyt ja tulisi kestämään hamaan hautaan saakka, niin kuin hän oli papille luvannut. Papille tehdyllä lupauksella ei ollut mitään merkitystä hänelle sinänsä. Hän piti omalle sydämelleen annetun lupauksen.
Siinä hän vielä ajatteli, että minkälaisia lurjuksia papit oikeastaan olivat ja kuinka naurettavia kaapuineen, rituaaleineen ja tötsineen joita päässään kantoivat. Se oli kuitenkin sellainen asia tuo pappiasia, jonka hän hyväksyi, jollei joku nyt siitä vasiten alkanut väittelemään.
Ihminen oli ammoisista ajoista uskonut johonkin, ei kait kestänyt muuten elämän totuutta ja kovuutta ja hyvä niin, jos usko helpotti. Itse hän oli taipuvainen uskomaan parapsykologiaan, selvänäköön – hänelläkin oli usein tuollaisia ennakkoaavistuksia ja olipahan hän jotain joskus nähnytkin, kuten lukija hyvin tietää.

Ne näyt saivat olla hänen yksityis - omaisuuttaan. Teosofiset teokset olivat hänen mielenkiintonsa kohteena, hän oli aloittanut lukemalla ms. Besantin, Aikain Viisaus ja Ihminen ja Hänen Ruumiinsa. Noista kirjoista hän oli saanut jonkinmoisen kuvan teosofiasta. Hän uskoi, että tuollaiset korkeammat kyvyt olivat kaikkien saavutettavissa ja tulisivat olemaan joskus koko ihmiskunnan perintönä ja pelastuksena.
Selvänäkö oli hänelle miltei samanlainen kyky kuin näkeminen tai kuuleminen.
Eetterin nopeiden värähtelyjen joukossa on pieni ryhmä johon verkkokalvo kykenee vastaamaan ja ihminen aistii tämän valona, samoin korvan rumpukalvo kykenee vastaamaan erääseen hyvin pieneen määrään verrattain hitaita värähtelyjä. Niin hitaita, että ne voivat liikuttaa jopa meitä ympäröivää ilmaa. Tässä oli kysymys kyvyistä ja siitä mille herkkyydelle olimme virittäytyneet.
Jotkut aistivat asioita mitä taas toiset ovat täysin kyvyttömiä huomaamaan.

Valitettavasti nykyinen tiede ja maailma ja siihen liittyvä hamstraaminen ja ahne rahan himo latistaa henkisiä kykyjä. Ihmiset ovat eksyneet tieltä tai menneet liian laveaa tietä. Asia oli hänen mielestään täysin ymmärrettävä. Kehityksen kulku tiettyyn suuntaan on ollut niin kova, ettei ihminen ole siihen kyennyt mukautumaan. Niin kuin nyt esimerkiksi nopeudet, jotkut autot saattoivat helposti yltää 100km tuntinopeuteen ja ylikin. Ihmisen perimä oli kehittynyt hitaasti, ei se noin vain sopeutunut tuollaiseen vauhtiin, kehitykseen oli mennyt tuhansia, kymmeniätuhansia vuosia. Tieto ja kokemus jota oli kertynyt vuosituhansien aikana, romutettiin mistään piittaamatta. Lääketiede ei enää keskittynyt ihmiseen kokonaisuutena ja siinä samassa se oli romuttanut lähes kokonaan vanhan tieteenalan – kansanlääkityksen, ei nähnyt siinä olevia voimavaroja.

Jos, jotain ei voinut tutkimuksella osoittaa, sitä ei ollut olemassa. Skeptikot olivat hänestä onnetonta ja säälittävää porukkaa. Uskottomia uskovaisia - suorastaan ääliöitä, mutta kai se heistä oli kivaa.

Oli oikein tällaisten epäilijöiden kerhoja ja yhteen liittymiä, missä naureskeltiin ja pilkattiin kaikkea sitä mitä meidän aisteillamme ei voinut havaita. Eivät käsittäneet, että meidän aistimme olivat meidän, meille tähän maailmaan luodut, tähän maailmaan ja tähän ajan suureeseen, muuten maailmamme olisi mennyt pirstaleiksi. Sen tähden Jumalaa ei voinut kukaan nähdä, koska hän oli kaikkialla ja kaikessa kaiken aikaa, oli ollut ja on oleva. Miten siihen ihmisen muutamalla vajavaisella aistilla olisi pystynyt. Mutta, jos oli herkkänä ja sielu avoinna, malttoi mielensä ja nöyrtyi ja odotti vaan, saattoi joskus tuntea taian, tuntea tuon salaperäisen voiman ja aistia tulevaa – tulevaa ja mennyttä - tulevaa. Tahtoperäisesti, ja tahdottomasti, ne vaan yhtäkkiä tulivat - aavistukset ja tunteet, ei sitä tiennyt mistä ne tulivat sellaiset ennakko ilmoitukset. Sellaisia ihmisiä hän kadehti, joilla tämä herkkyys olla virittäytyneenä oikealle taajuudelle ja jotka sitä kykenivät toiselle vastaanottavaiselle sielulle opettamaan.

Ihmisen kateus toisen ihmisen maalliseen menestykseen oli jo kauan saanut alkeellisuudessaan tuomionsa hänen mielessään. Mielellään nämä kadehdittavaksi itseään luulevat haukkuivat muita kateellisiksi. Olette vain kateellisia, tekisitte itse töitä ja raataisitte, perkele tässä joutuu elättämään kaikki saatanan pummitkin.” Hän ajatteli, että syyllisyys tästä ylenpalttisesta hamstraamisesta ja varojen keruusta oli kaventanut näiden ihmisten elämän niin, että syyllisyydentunnoissaan heidän oli jaettava syyllisyytensä muiden kanssa. Nämä ihmiset olivat myyneet sielunsa lemmolle ja edustivat sitä kaikkein säälittävintä ihmistä. Hänestä oli alkanut tuntua, että jotain tapahtuisi, sitten hän vaipui uneen vaatteet päällä.

Uni
Myönnetään lupa Richard Ekholmille
vapaata kulkua varten Oulunkylän ja Helsingin välisellä rautatiellä.
OULUNKULÄ 9.1.18
KOTTBYN punaisen kaartin ESIKUNTA
Richard katseli kulkulupaa. Asemalla oli aseistautuneita miehiä punaiset nauhat käsivarressaan tai sitten nauhat menivät olan yli ja tulivat kainalon alta. Punaisia oli kerääntynyt asemalle muutaman kymmenen miehen joukko. Sotilaallisen näköinen punapäällikkö lähestyi häntä ja kysyi?
- Onko teillä asetta ?
- On Browning 7.65.
- Miksi teillä ei ole punaista käsivarsinauhaa. Esikunnasta on tullut määräys, kaikkien, siis teidänkin on liityttävä kaartiin. Nyt heti. Kai te sen käsitätte, tulette tänne kuin joku rosvopäällikkö ilman nauhaa tai tunnusta, teidät voitaisiin ampua vihollisena.
Richard aikoi pelata aikaa ja katsoi paremmaksi suostua, koska ei halunnut joutua vainon kohteeksi tai sala-ampujan yllättämäksi. Hän tiesi, että sellaistakin oli sattunut.
- Mihin te muuten olette matkalla.
- En oikeastaan erityisemmin mihinkään. Olen matkalla kotiini, vanhempieni luokse. Heillä on talo Oulunkylän läntisellä huvila-alueella. Olin koko kesän purjehduskauden töissä kalasumpussa, kerättiin Itäisen Helsingin kalastajien saaliit yhteen ja kuljetettiin ne sitten Kauppatorille myytäväksi ja nyt olen menossa vanhempiani tapaamaan. Se ei nyt oikein luonnistu, meinaan se kalastaminen tähän aikaan vuodesta.
- Vai oikein talo ja huvila-alueella ja ei kalastus luonnistu, kuulkaahan minä te minua oikein pidätte? Kuulkaahan - te menette nyt kaartin esikunnan sihteerin matkaan, hän antaa teille punaisen nauhan, jonka te laitatte käsivarteenne, sen jälkeen ja siksikin, että teillä on tuo ase, menette neljän miehen partioon, jonka johtajana toimitte te. Teette kotitarkastuksen Grippen nimisen perheen luona. Heidän poikansa on porvari ja valkoperkele. Jos ja kun saatte hänet kiinni, tuotte hänet viivyttelemättä esikuntaan tai… toimitte tilanteen mukaan. Käsitättekö te tehtävän – täysin? Omituisinta oli, että puhuttelija tunsi hänet kyllä ja oli nyt kuin ei tuntisikaan. Hän aavisteli veljensä etukäteen suunnitelleen kohtaamisen ja järjestäneen tapahtumien kulkua ennalta. No näytellään nyt sitten, hän ajatteli. Tuo punapäällikkö tiesi kyllä hänet taitavaksi aseenkäsittelijäksi mutta mitä hittoa tämä nyt oli. - kyllä käsitän. Sitten punapäällikkö huusi hänen peräänsä, paskat te missään kalasumpussa ole olleet, perkele, vasta pojankoltiainen mutta tarvitsen teitä, pääsette hommiin.
Gripenien poikaa ei talosta löytynyt eikä muutakaan erikoista. Miehet joita johtamaan hänet oli määrätty; alkoivat vaatia, että isä Grippen oli vietävä kaartin esikuntaan kuulusteluja varten. Hän näki kuinka hopea esineitä hävisi miesten ahnaiden takkien syövereihin. Pienen kinastelun jälkeen päätettiin, että isä Grippen lähtisi esikuntaan. Hänelle ja hänen vaimolleen luvattiin, että he pääsevät pian takaisin, korkeintaan pari tuntia vie. Jo pari kilometriä Grippenien talosta rupesivat miehet vaatimaan, että ukko on ammuttava. Eräs heistä oli ollut mukana ampumassa jotakuta talollista ja päässyt tappamisen ja pikkurosvoilun makuun. Richard ei halunnut moiseen rikokseen ryhtyä ja sanoikin, että pääesikunnasta oli tullut määräys jossa kiellettiin kaikki tappamiset ja murhaamiset. Hän lupasi ilmoittaa asiasta eteenpäin, jos ukolle tapahtuisi jotain. Silloin yksi miehistä huusi!
- Saatana sä tapat ite ton porvarikäppyrän, perkele. Sitten huutaja tarrasi vanhusta käsipuolesta ja alkoi retuuttaa tätä metsään. He kaatuivat tietä reunustavaan ojaan, Grippen löi silmäkulmansa niin, että veri alkoi siitä norona juosta poskipäälle ja tippui kuuraiselle ojanpenkereelle.
- Kohta näät kun hurme virtaa, saatanan verenimijä; mies uhosi. Richard aikoi huutaa jotain mutta samassa hänen ohimolleen työnnettiin kylmä metallinen kiväärin piippu.
-Sä kuulit kyllä, perkele, nyt sä meet ja tapat ton äijän sillä Sun pistoolilla, tai mää ammun sut ton äijän kanssa samaan kasaan kuin koiran; sanoi hänen takanaan seissyt mies.
Miehet tähtäilivät häntä kiväärit tanassa ja tuima ilme kasvoillaan.
-Mee nyt ja tapa!
Hämmästyneenä hän huomasi siinä seisovan hänen Valdemar veljensä omituinen vahamainen hymy kasvoillaan ja kehottavan.
- Mee ja tapa se veljes mieliksi, kerran se vaan kirpaisee – tee nyt veljellesi mieliksi, meet ja ammut sen.
Richard meni kuin huumaantuneeksi, pää tuntui paksulta ja ohimoissa tykytti ja metsänreuna eli ja keinui. Hän hyppäsi ojan yli. Isä Grippen oli sidottu punaisella nauhalla puuhun kädet selän taakse, pää oli painuksissa ja veren ja kuolan tahrimasta suusta kuului voihketta. Kyyneliin sekoittunut veri tahrasi vaatteet ja tippui valkealle maalle. Siihen taakse oli ilmestynyt Mr. Seed, äiti ja isä ja muitakin ihmisiä, hämillään hän otti taskustaan Browningin, asetti piipun tuon vanhuksen otsalle – katsoi yleisöön vielä kuin toivoen esityksen päättyvän ja kuulevan armeliaat aplodit mutta kaikki huusivat silmät pelkkinä suurina ja punamustina tulisina kekäleinä – tapa, tapa, tapa, ja hän katsoi kuin ulkopuolisena kuinka sormi koukistui ja veti liipaisimesta, iskuri nousi…ja naks, kuului voimakas jymähdys ja luoti lävisti otsan ja meni takaraivosta ulos ja puun takana veri suihkusi ja pisaroi valkealle maalle. Saatana sataa verta joku huusi. Kaikki kirkuivat yhteen ääneen ja hän tunnisti päänsä halkeavan. Hänen sielunsa oli synkempi kuin pimein yö ja eletty elämä muuttui tuhkaksi. Äiti ja isä huusivat kilvan, hyvä poika, hyvä. Jostain kauempaa pimeästä usvasta liukui hautausmaa kohti, se tuli lähemmäksi, haudoista ojenteli luisia käsiä ja pääkalloja jotka nauroivat musta suuaukot levällään, murhaajaan, murhaajaapa, murlehekaljaa, mullekaljaa, mulle kaljaa kanssa, Hän säpsähti hereille, jossain hytin oven takana joku huusi; mulle kaljaa kanssa, anteeksi saisinko olutta kultaseni hah. Sitten äänet loittonivat ja hytin ovi kolahti, kuului naisen naurua.

Lauri Enqvist ja Johannes Mäki

Pojat seisoivat laivan kannella parhaat päällään ja se ei ollut paljon. He kuiskivat hiljaa toisilleen ja väliin katselivat ulapalle.
Late oli kahdenkymmenen ja Jussi yhdeksäntoista. He olivat päättäneet lähteä leveämmän leivän perässä ruotsiin. Johannes Mäki oli pientilallisen poika, vajaat kuusitoista hehtaaria maata, joista kymmenen savipeltoa. Oli tullut isän kanssa riitaa ja tämä oli laittanut pitkin maantietä. Se oli silloin kirpaissut aika kovasti mutta nyt hän jo haistatteli asialle pitkät. Lauri Enqvist oli taas talollisen hulttiopoika, joka mieelummin lähti maailmalle kuin jäisi peräkylään ja jättäisi elämänsä elämättä, eikä hän mitään torpan Maijaa halunnut ruveta raitille saattelemaan. Pojat olivat yksissä tuumin muuttaneet Helsinkiin. Hyvähän heillä oli ajatus ollut, etsiä työtä ja sitten avioitua ja perustaa perhe. Kaupunki ei vaan halunnut pojille parastaan tarjota ja kaverukset olivat joutuneet huonoon seuraan. Eivät he stadilaisten jengeihin päässeet, ei. Olivat asemanseutuvilla pyörineet muiden työttömien kanssa ja juopotelleet. Satunnaisesti he olivat tulleet ryöstellyiksi joitain humalaisia ja vieneet muutamia käsilaukkuja. Tyttöjä heillä ei pahemmin ollut. Asuttu oli sukulaisimmeisen kämpillä, kaikki oli jotenkin niin irrallista.
Olivat ennen laivaan tuloaan ryypänneet, ja nyt laivassa oli matkakassa oli huvennut olemattomiin, rahat valuneet turhuuden markkinoille. Sitten he olivat illan hämärtyessä päättäneet yhteistuumin mennä katsomaan ryöstöaikeissa sopivaa uhria. Polttelivat muina miehinä pikkusikareita ja hämmästelivät suuntiinsa, etsien sopivaa uhria. Lieksan poikia maailmalla.
Herääminen

Kesti kotvan aikaa ennen kuin hän sai ravistelluksi itsensä hereille. Silloin tällöin hän näki painajaisia mutta kummalliseen paikkaan tämä nyt oli tullut. Vaikka eiväthän unet kyselleet aikaa eivätkä paikkaa, ne elivät omaa itsenäistä ja omalla tavalla todellista elämäänsä kuin parasiitit kasvissa. Olivatko ne osa kokonaisvaltaista ihmistä vai erillistä omaa elämäänsä eläviä - ei, ne olivat lähisukulaisia - niin kuolema ja uni olivat lähisukulaisia. Sielläkin nukkui hän joka elämässä oli...hmm. Kuolleen ihmisen me sanomme nukahtaneen. Uni on koulu kuolemaa varten, joka ilta nukahdat ja kuolet, nukahdat ja kuolet. Oppii nukahtamaan ja kuolemaan, ei se sen vaikeampaa voi olla. Hän hengitti sisään ja sanoi; ”sinun käsiisi ” ja hengitti ulos ja sanoi; ” annan henkeni”. ”Oi yö, oi yö, tyttäreni yö.” Hän huomasi miettivänsä, oliko unennäkö yleensä tervejärkistä puuhaa. Unessa niin kuin hän oli ajatellut, kuollaan ja taas herätään elämään. Oliko silloin unennäössä varaa yhteenkään väärään liikkeeseen? Oliko se tie tai ovi toiseen huomioon.

Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyhkeen kulmalla, siitä hänen mieleensä tuli mummi. Tämä oli pessyt hänen ollessaan pieni kostutetulla pyyhkeellä lasten kasvot. Hän muisti elävästi sen erikoisen hajun joka vetisestä pyyhkeestä oli jäänyt. Mielenkiintoiset unimietteet hän päätti säästää, nyt piti saada raitista ilmaa.

Hän ajatteli mennä haukkaamaan happea laivan kannelle. Vetäisi ehkä yhden jymysätkän tai sitten vain nauttisi raikkaasta meri-ilmasta. Hän tuli siihen tulokseen, että oli juonut sen verran vähän ja tullut vain pikkuhuppeliin ja niin krapula oli yllättänyt, hissuttanut uniin. Niin sen täytyi olla, juomisen kanssa piti olla tarkkana, ei voinut juoda kuin vähän tai siten reilusti känniin saakka. Ei ollut mitään välimuotoja – välitilahumalatiloja oli vain lasillinen tai kaksi tai sitten vaihde kolmoselle ja täysi rähinä päälle. Tällä matkalla hän ei joisi enää mitään. Mr. Lorenz olisi poikkeus. Hänen kanssaan oli juotava, muu ei tullut kysymykseen ja sekin vaati omat pikku järjestelynsä. Mr. Lorenz oli vaativa juomiensa suhteen, tietyllä tavalla. Olihan tässä kysymys nyt hieman toisenlaisesta… Hän puki vaatteet yllensä ja kaivoi kapsäkistä sinisen kaulaliinan jossa oli punaisia salmiakkikuvioita ja veti nahkahanskat käteensä. Katse kiersi hytin, tarkisti. Käsi koplasi taskut, kaikki oli niin kuin pitikin. Hän avasi hytin oven. Katsoi käytävän molempiin suuntiin ja kuulosteli. Jostain kuului jotain, voihkinaa tai jotain epämääräistä. Kolaus - voihkaisu. Hän terästi kuuloaan, pari hyttiä eteenpäin siis keulasta taaksepäin oikealla hänen hytistään… kuului jotain. Hän käveli oven taakse ja kuunteli. Silloin hän tiesi mitä ja mistä äänet tulivat. Pariskunta joka oli melunnut käytävällä ja näin herättänyt hänet.
Nyt se kuului selvästi – ah, ah, aah, ja vuode kolahteli työntöjen tahtiin. hän ei jäänyt kuuntelemaan enempää, vaikka olisi itsekin mieluusti uittanut kapulaansa noissa liemissä ja juuri siksi ei jäänyt enempiä kuuntelemaan ja itseään kiusaamaan, niin masokisti hän ei sentään ollut.

Lämmin tuuli tuli kovaa vastaan mutta tuntui lempeältä, yö oli sinisen musta, laivan valot heijastuivat tummana läikehtivään veteen. Ilma tuntui paksulta ja lämpimältä jostain leyhähti hänen nenäänsä pikkusikarin tuoksu. Se tuntui vain häivähdyksen ja häipyi synkkään pimeään. Hän nojasi kaiteeseen ja katsoi mereen, tuuli selvitti ja rauhoitti ajatuksia, hiukset se takkusi. Moottoreiden tasainen ääni oli rauhoittava, olo alkoi kokonaisuudessaan tasoittua. Sitten hän ajatteli, että mitä ihmettä hän tekee laivalla ja kuinka tästä kaikesta selviää. Tämä matka jää viimeiseksi työmatkaksi. Sen hän siinä lupasi, tumman taivaan ja tähtien ollessa todistajina.
Hän katsoi ylös tähtiin ja ajatteli, että hän oli oikeassa ja tulisi tekemään oikein, tunne syveni hänessä ja sai hartaan varmuuden. Hän sanoi hiljaa; ” liekissä on valo, joka on Jumala sinun sielussasi.” Sanoi vielä; ”isä - Abba, en anna muiden valojen koristaa niitä hauraita askeleita, jotka arvaan ottaa, kuin sen joka minua ohjaa ja leimuaa sydämessäni, voitto sinulle – Kristus minussa.” Tuota hän ei ollut aikoihin sanonut, eikä ollut ajatellut nytkään sanoa, se tuli tuulen mukana hänen mieleensä, oli kait taas kiertänyt pallon kertaalleen ja tarttunut sitten hänen korviinsa. Taas hän tunsi pikkusikarin tuoksun nyt voimakkaampana. Se palautti hänet takaisin laivaan ja sen kolmannelle kannelle laivan peräosaan. Siihen hän tallasi jalkansa jottei lähtenyt leijumaan. Polkaisi jalat maahan sanoen; ”maasta olet sinä tullut, maa tullut auringosta, me olemme aurinko.”

Sitten hän valpastui, sikari tuoksui ja kuului puhetta. Kaksi nuorehkoa miestä käveli horjahdellen häntä kohti. Hän ei katsonut miehiin, katsoi vaan taivaalle ja näki miehet - arvioi ja toivoi, menkää ohi, menkää ohi.
– Onkos ukolla viinaa tarjota?
– En juo
– äijä ei ryyppää, mikäs äijä se on joka ei ryyppää häh hää
Hän ei vastannut, ei enää tarvinnut.
– heitähän vähän kilisevää tai anna koko lompakko vai haluatko kastua; uhosi runsaammin lihaksilla varustettu kaveri tai suurempi ainakin kooltaan.
– No lompakko saatana tänne nyt, toinen hölötti ja toinen virnuili vieressä.
Sen hän kerkesi vielä ajattelemaan, että kuinka vihaa tuollaisia tyhjän virnuilijoita, jotka pakenevat tuo mitäänsanomattoman epäadekvaatin hymyn taakse, kuten natsit, jotka virnuillen katsoivat toisten marssia hautoihin. Ja tämä viha antoi vielä lisä ytyä hänen liikkeelleen.
Potku lähti nopeasti ja kokojalan voimalla, se tömähti isompaa kaveria nivusiin, tämä voihkaisi ja taipui. Hän käännähti nopeasti, vei toisen sällin käden selän taakse, nivelside repesi rusahtaen. Tarrasi toista miestä hiuksista ja rojautti tämän pään laivan kaiteeseen. Hän kääntyi ja potkaisi pystyyn pyrkivää kaveria leukaperiin tämä kellahti taaksepäin ja pää kolahti laivan kanteen – tähtikaruselli lähti pyörimään. Hän kietoi liinan kasvoilleen, hetken hän jo ajatteli ja käsi kävi povessa…mutta ei tarvitse totesi sitten. Toinen oli tuupertunut kannelle ja yksi hammas törrötti laivan puisessa kaiteessa. ”Pehmeää puuta”, hän sanoi hiljaa.

Lauri ja Jussi olivat vaiteliaita miehiä mutta elossa, he eivät olleet tunteneet kuoleman läheisyyttä, viina oli vienyt aistit ja kokemus ei osannut kertoa. Eivät olleet kuolemaa koskaan edes tosissaan ottaneet, se oli vanhojen ihmisten murheita.
Muutaman vuoden kuluttua Lauri kuoli Slussenilla. Deliriumissa toinen suomalainen leikkasi Laten pään irti, veri syöksyi kaulavaltimoista korkeana suihkuna ja tahrasi Svean kuninkaallista maaperää. En finne igen, Lieksan poika oli päätön mies ja kuollut kuin kivi, maa halasi omansa.

Sitten hän käveli laivan etuosaan ja siitä toiseen käytävään ja poikkikäytävästä oikealle ja katsoi, ketään ei näkynyt, meni käytävään, avasi hyttinsä oven, meni sisään. Ei sytyttänyt valoja ja istui sängynreunalle.
Riisui sitten vaatteensa laskosti ne kauniisti. Meni sitten vuoteeseen ja koetti pulssiaan, 72. Hän nukahti melkein heti – ehti enää ajatella, hyvä, että on lankkia mukana, sitten nukahti. Hän nukkui makeasti pitkälle seuraavaan aamuun ja näki unta tyttärestään, joka oli maailman suloisin lapsi leikkimässä kukkakedolla, uneen tuli myös vaimo joka silitti hänen jo hieman harmaita ohimoitaan. Hän sai rakastaa ja häntä rakastettiin – kuun valo tuli verhon raosta hyttiin ja tervehti nukkujaa loisteellansa, myötämielisesti ja kaihtaen herättämästä. Tummanruskea nahkakäsine tippui sängyltä, metallinen nyrkkirauta vierähti lattialle.

Enot ja tädit

Ensin tietoisuuteen tuppautui hajut sitten äänet ja lopuksi hän erotti pehmeätä valoa. Loikoili siinä sängyllä silmät kiinni. Laivan tasainen ääni ja pieni keinahtelu siivittivät ajatuksia ja tuntui hyvältä. Hän kuvitteli killuvansa äitinsä kohdussa ja kuulevansa äänten joukosta tuttujen ihmisten ääniä; äidin, isän, setien, enojen, tätien ja pienten veljiensä ja siskojensa iloisia äännähdyksiä näiden puuhaillessa leikkejään. Kaikki oli tasaista rauhallista vaaleanpunaista ja kellertävää hiljaista liikettä, tyyntä, pehmeää huminaa ja seasta kuului ääniä joista hän ei ymmärtänyt mitään. Äänet kuuluivat kovempaa ja välillä oli hiljaista – rauhaisaa - pehmeää valoa - lämmintä ja suloista. Hän tunsi olevansa keskellä olemusta, ei syrjässä vaan keskellä syvässä olemuksen tilassa. Jokin eli hänessä. Ei ollut tarvetta piiloutua tai valittaa. Hän olisi ollut valmis antamaan itsensä siinä paikassa. Hyvän toista tuntia hän nautiskeli ja vaipui sitten ajattelemaan menneitä.

Amerikka
Alus oli lähtenyt syksyllä 1923 Hangosta – Hulliin ja joutunut vuosisadan kovimman myrskyn kouriin Pohjanmerellä, jossa aallot olivat kerrostalon korkuisia, teräviä ja aaltojen väli oli lyhyt.
Arcturus oli laivan nimi, se oli lähtenyt lauantaina Hangosta ja keskiviikkona joutunut ankaran myrskyn kouriin, voimakas ristiaallokko aiheutti laivalle huomattavia vahinkoja. Pelastusveneitä oli sinkoutunut mereen ja kolme niistä oli täysin murskautunut. Osa hyttien ja tupakkasalongin sisustuksesta oli mennyt lähes korjauskelvottomaan kuntoon. Alus joutui hakeutumaan turvaan Esbjergiin. Keskiviikko iltana laiva saapui perille Saksaan. Aluksen kunnostamistyöt kestivät pari päivää. Laivaan asennettiin uudet pelastusveneet ja suurimmat ja kriittisimmät vauriot korjattiin. Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö oli järjestänyt mahdollisuuden jatkaa matkaa Tanskalaisella aluksella mutta järkytyksestä huolimatta suurin osa, lähes kaikki matkustajat päättivät jatkaa matkaa Arcturuksella. Se oli kolmeenkymmeneen vuoteen ensimmäinen kerta, kun Hangon ja Hullin välisellä linjalla laiva oli joutunut niin kovaan myrskyyn, että oli ollut pakko hakeutua hätäsatamaan. Nuo pari päivää hän vietti korttia pelaillen muutaman suomalaisen kaverin kanssa. Oli oikeastaan aika hauskaa, kaikilla oli sama kokemus ja jotensakin yhteinen päämäärä ja yhteneväiset toiveet tulevaisuuden suhteen. Heistä tulisi vielä jotakin, maailmalle näytettäisiin, ei tänne turhaan ollut tultu räpeltämään äiti maan syliin.
Jonkin lantin hän siinä pelissä voitolle jäi, ei paljon, panokset olivat pieniä ja kaikki tarvitsivat rahansa määränpäässä. Se oli niin kirkkaana mielessä, että kenellekään tuskin tuli edes mieleen isommat pelit.
Silmät ummessa hän ajatteli, lillui väreissä ja maailmoissaan. suu hymyssä silmät suljettuina ajatteli, että ei ollut alkanut onnellisten tähtien merkeissä se matka. Naurahtipa ääneen ja tuumi matkaa; oksennusta joka paikassa, rikkinäisiä laseja ja pulloja, tuoleja ja pöytiä joiden kiinnitysketjut olivat katkeilleet. Oli suoranainen ihme, että henkilövahingoilta vältyttiin. Hemmetti, mikä matka se oli ollut, näin jälkikäteen ajatellen.
Hän oli lähettänyt Esbjergistä sähkösanoman jossa luki; Esbjerg Hk55 12w 20 14 44 – Haaksirikko kaikki pelastettu. Saavuttuaan Englantiin lähetti hän toisen sähkösanoman jossa toivotti ”hauskaa joulua kaikille – olen Liverpoolissa – voin hyvin”.
Kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä joulukuuta lähti R.M. S Laconia kohti New Yorkia.
Hänellä oli kolmannen luokan lippu. Laiva oli lastattu jos jonkinlaisella matkustajalla. Oli siirtolaisiksi pyrkiviä perheitä, yksinäisiä onnenonkijoita, eri kansallisuuksia ja erirotuista porukkaa. Kolmannen luokan general Roomissa oli koripunoksiset kalusteet. Kolmannessa luokassa oli myös kävelykansi ja suuri dining room. Hytti oli neljälle matkustajalle, siinä oli kerrossängyt ja päädyssä pesukomuutti. Hyttikaverit olivat melko hiljaisia pohjanmaan poikia, joten matka kului tasaisen tappavasti. Pieni jännitys tuppasi kuitenkin nipistelemään vatsanpohjaa. Ikkunaa ei hänen hytissään ollut. Pitkän ja melko raskaan merimatkan jälkeen laiva saapui New Yorkiin.

Alkuselvittelyjen ja karanteenin jälkeen hän suunnisti hotelliinsa, joka oli Grand Union Hotel. Hotelli sijaitsi 32. kadulla at Madison Avenuella.

Hänellä ei ollut aikomus jäädä Yhdysvaltoihin vaan jatkaa matkaa pikimmiten Kanadaan Montrealiin.

Hotellilta oli hyvät yhteydet NY:n rautatieasemille, Pennsylvania asemalle ja New Yorkin keskusasemalle sekä Lacawanna ja Erie asemalle. Hotellissa oli 200 huonetta joista puolet oli varustettu suihkulla. Hän tunsi elävänsä ja olevansa maailman kansalainen, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun hän katseli tuota jättiläiskaupunkia ja sen käsittämättömän suuria taloja, ihmispaljoutta ja liikennettä. Etenkin ihmispaljous ja tummat neekerit sekä italialaiset makaronit ja kiinalaiset vinosilmät erottuivat katukuvassa. Näillä oli oikein omat kaupunginosansa, joihin sitten muilla ei oikein ollut asiaakaan, jos välitti säilyttää henkiriepunsa. Rikkaat ja kerjäläiset loivat voimakkaan vastavaikutelman ja kaikesta näki, että maa eli lamakautta vaikkakin tavaraa oli erilailla ja erilaista kuin koti Suomessa. 1920 oli astunut voimaan kieltolaki, joka ei kylläkään mitenkään tuntunut vähentävän juopuneiden määrää. Salakuljetettu viina virtasi kaupunkiin. Mutta hän oli lähdössä Kanadaan ja ehkäpä Alaskaan kultaa kaivamaan.

Ensin hän tekisi töitä Montrealissa ja hankkisi varusteet. Hänellä oli The North Western Employment Agencyn toimiston kortti joka sijaitsi Montrealissa, sieltä hän aikoisi saada itselleen kunnollista työtä. Kortissa luki; we supply men of all nationalities and for all kinds of work.

Hänen seistessään hotellin aulassa joku koputti häntä vasempaan olkapäähän. Kääntyessään hän näki keskikokoisen tummahiuksisen hoikan miehen joka tarjosi hänelle kättä. Tervehdittyään leveästi hymyilevää miestä, ojensi tämä hänelle käyntikorttinsa jossa luki; Leon Lorenz, Real estate and insurance. Silloin hän ei vielä tiennyt alkavasta pitkästä ystävyydestä, eikä hän silloin tiennyt mitään vielä Tio sen`Sassosta, tulisi kyllä tietämään ja tämä kohtalo käänsi hänen elämänsä kulkua kuin raidemies junan vaihdetta. Vaihteet tulevat ja menevät - on valittava mitä raidetta lähtee kulkemaan, eikä niissä kaikissa ole suinkaan viittaa, joka kertoisi määränpään.

Tor
Näläntunne keskeytti sinänsä mielenkiintoisen muistelun. Meriaamiainen alkoi jäytää ajatuksia, kuin mummo taikinaa. Hänellä oli nälkä. Kello oli sopivasti puoli yhdeksän. Hän peseytyi, puki päälleen ja suunnisti neljännen kannen ravintolaan johon oli katettu aamiainen. Ravintola oli tyylikäs, valkoiset pöytäliinat ja tarjoiltu aamiainen maistui aina hänen mielestään jotenkin erityisen hyvältä. Oli jotenkin itsetuntoa hivelevää, kun sai vain istua pöytään passattavaksi. Sellaisen ylellisyyden hän soi itselleen mielellään ja kaiken lisäksi se oli ihan eri asia kuin iltakarkeloiden tarjoilut, jotka olivat enemmän tai vähemmän viinanhöyryisiä itsestäänselvyyksiä. Aamuateriaksi hän otti kupin mustaa kahvia, paahtoleivän ja appelsiinimarmeladia sekä puolikovan kananmunan. Ehdottomasti puolikovan, mieluummin hän olisi ottanut löysän kahden minuutin munan mutta eivät kuitenkaan olisi osanneet laittaa. Siihen olivat syynä tietyt terveyteen liittyvät seikat ja uskomukset. Hän oli nimittäin lukenut, että löysän kananmunan ravintoarvo oli huomattavasti korkeampi ja siinä oleva e-vitamiini auttaisi kolesterolia eliminoitumaan pois. Ja siksi toisekseen hänelle oli myös kertonut asiasta urheilumaajoukkueen lääkäri, joka aina kehotti häntäkin siirtymään mieluummin kasvisrasvoihin ja leivän päälle margariinia. Hän olikin ostanut Ramaa mutta todennut sen jotenkin eltaantuneen rasvan makuiseksi. Ja oli myös liikkunut villi ja sitkeä huhu, että margariineihin käytetään raaka-aineena kissan rasvaa. Saksassa ilmeisesti jotain ylilyöntejä olikin tapahtunut sodanjälkeisissä ankeissa olosuhteissa, jälleen kelpasi ihmisliha ja kissanraadot nälkäisille ihmisille.
Hän huomasi heti tuon miehen, jonka hän oli havainnut Helsingissä lähtöpäivänä Olympialaiturilla pukeutuneena beigenväriseen asuun ja jolla oli nenässä tuo huomiota herättävä arpi. Mies istui yksin kahden hengen ikkunapöydässä. Miehestä huokui kuitenkin hyvin syvä kaipuu ja sosiaalisuus. Kasvoissa oli tietty lempeys, lähes uskonnolliseen vakaumukseen heränneen miehen kuulas kirkkaus. Silmät kertoivat avoimuudesta, joskin niistä näkyi myös tietty määrätietoisuus ja miehen katse oli itsevarma ja kertoi luottamuksesta itseensä. Alansa ammattilainen.

Jotenkin siinä hän sai varmuuden, tuo olisi hänen miehensä.

Hän löi lukkoon ajatuksen tehdä tuttavuutta miehen kanssa. Eikä pelkästään seuran halusta.

Motiivina oli myös oman hyödyn tavoittelu ja tarkoituksenmukaisuus, joka kyllä pyhittäisi keinot. Vaikkei pyhittäisikään, hän tarvitsisi tuota miestä, hyvä seura olisi aina tarpeen.

Hänen mieleensä juolahti jostain kysymys siitä voiko Jumala olla todella ihmisestä kiinnostunut. Näin kristityt ajattelivat, luottamus oli suuri. Yhteys kaiken olevaisen kanssa oli toinen juttu, niin kuin itämaiset uskoivat mutta että, persoonallinen jumala olisi kiinnostunut ihmisestä, yksittäisestä ihmisestä ja hänen tekemisistään? Pitikö kaiken takana olla hyvä tarkoitus ja rakkaus, totuus, puhdas mieli ja oliko ihminen vastuussa Jumalalle. Mistä tiesi, että toimi oikein. Eikö ihminen sen kaikilla tasoilla tavoitellut omaa hyötyä, jonka motiivina toimi usein kateus, puhdistamaton mieli ja teeskentely.

Hän käveli miehen luo. Kysyi:
– Onko pöydässä tilaa yhdelle nukkavierulle matkustajalle. Olen Rainer Rosenberg. Hyvää huomenta vaan ja anteeksi, jos häiritsen. Näinkin teidät lähtöselvityksessä ja ihailin tyylikästä asuanne.
– On kyllä, olkaa hyvä ja istuutukaa, ette häiritse lainkaan, mukava jutella jonkun kanssa; tuli luonteva vastaus.
– Ja kiitos kohteliaisuudesta, olen Tor Saravuo ja liikematkalla, menossa Tukholmaan, entä te; huvi vai liikematkalla.
– Liikematkalla lähinnä ja jotain pientä tietysti tulee ostettua koto Suomeen, tuliaisiksi, itselle ja lapsille...niin ja vaimolle tietysti. Suomesta, kun ei saa kaikkea tarpeellista namua.
Pitkään he juttelivat niitä näitä ja ihailivat kaunista merimaisemaa. Aallot kimaltelivat aamuauringossa ja nostivat keskustelijoiden tunnelmaa ja vapauttivat heidät tuttavalliseen jutusteluun.
Rainer:
– Tapaan Yhdysvaltalaisen liikemiehen ja pyytäisin teitä huomisiltana illalliselle meidän kansamme ravintolaan, voisimme mennä Wasagatanille pieneen saksalaistyyliseen ravintolaan ja sieltä jatkaisimme ehkäpä Teatteri ravintolaan ja sieltä ties minne, minun laskuuni tietysti. Vietettäisiin oikein mukavaa iltaa Tukholmassa. Mitä mieltä olette? Ei kai`tämä ole liian rohkea pyyntö? Vaikutatte mukavalta ja reilulta mieheltä.
– Huomenna ei käy mutta anteeksi kylläpäs käykin, pyydän anteeksi muistin väärin. Lähden takaisin tällä samalla aluksella Helsinkiin.
– No mutta sepäs sattui, lähdemme paluumatkalle ilmeisesti samalla laivalla, jos oikein ymmärsin.
– Lähden mielelläni seuraksenne mutta ei kait` minusta ole vaivaa. Ja, jos suoraan sanotaan englannin kielitaitoni on melko surkea. Saksa kyllä menisi, tuli sitä lyseossa luettua.
– Ei toki, olisin erittäin kiitollinen seurasta. Tiedättehän nämä matkat ovat yksinäisiä ja, kun niitä tarpeeksi tekee, ei laiva eikä meri enää jaksa kiinnostaa. Muuten ravintola sijaitsee Wasagatanin ja Kungsgatanin kulmassa, voisimme tavata siellä kello 18.00, sopiiko? Uskon, että purukuminpurijakin mielellään tapaa jonkun muun suomalaisen, ei sitten ainakaan luule, että olemme kaikki samanlaisia höhliä?

- NO, asia on selvä, teen myyntikierrokseni ja tapaan paria tavaratalon ostopäällikköä, täällä ovat Nokian kumituotteet aina olleet Suomalaisen työn ja laadun edelläkävijöitä. Eipä meillä tuota tarjontaakaan liiemmälti ole, ei ole auto teollisuutta eikä oikein vientiteollisuutta mitä hurreilta ei itseltä löydy; meinaan vihreää kultaa – metsäteollisuutta. Ovat siinä pikemminkin kilpailijoita. Ovat säästyneet sodilta, ovat saneet kehittää rauhassa hyvinvointia, no ei kannata olla kateellinen, yritetään ottaa osamme hyvinvoinnista. Ja kyllä suomalaisella sisulla aina pärjää, ruotsalaisilta taisi mennä sisu kaulaan jo keskiajalla. Ei vaan, kyllä kauppa se on joka kannattaa ja ruotsalaiset ovat melko reilua porukkaa, maksavat ajallaan eikä ole sitä tavaranvaihtoa ja vänkäämistä kuten ryssien kanssa.

Tukholma
Tor Saravuo oli Nokian myyntipäällikkö, edusti kumikalosseja, saappaita ja Nokian muuta laadukasta kumitavaraa, ovenpitimistä – raakakumipalloihin. Hänellä oli luja usko itseensä ja kykyihinsä ja siksi olisi halunnut laajentaa myyntiä teollisuuteen ja sen hän oli asettanut päämäräkseen tai ainakin ylenemisen firmassa.

– Vielä yksi asia, juon harvoin ja hillitysti alkoholia, ei kai se häiritse? Tulen niin himskatin herkästi huppeliin. Itse minua ei haittaa vaikka te ottaisittekin reilummin. Tämä saattaa kuulostaa vähän kummalliselta mutta sanon sen heti, ettei sitten tarvitse ihmetellä ja äimistellä; ihmisillä, kun on vähän semmoinen tapa, jos joku ei juo meinaan.

Asia ei aivan pitänyt paikkaansa mutta osittain kyllä, sen hän oli huomannut heti Torin olemuksesta ja kasvojen ja varsinkin nenänässä olleet suurentuneet ihohuokoset kertoivat hänelle hieman toista kieltä. Hän oli tottunut lukemaan ihmisiä, vähän niin kuin henkensä pitimiksikin.

Itse asiassa Torilla oli joskus hyvinkin hankalia aikoja ja silloin hänelle maistoi pieni tissuttelu. Pulloja oli piilotettu Länsi- Pakilalaisen omakotitalon saunannurkalle ja kellariin ja ties minne. Hänen talonsa ei ollutkaan mikään tyyppitalo, eikä talkootöillä rakennettu se oli venäläisen upseerin vanha villa, tilava ja siinä oli komea lasikuisti ja torni. Talo oli rakennettu joskus vuosisadan alkupuolella.
– Se ei haittaa mitään, osaat varmaan pitää muutenkin hauskaa. Ja sehän on jokaisen oma asia, meinaan kanssa ihan tosissaan; nimittäin jokin aika sitten oikein paneuduin pohtimaan mielessäni asiaa. En itsekkään ole mikään kova viinamäen poika mutta ei keskustella enempää aiheesta alkaa luisua selittelyn puolelle, luulet vielä kovinkin juopoksi, hah. Ja sitten vaan suu kuivuu ja rupeaa janottamaan. Tuokin asia oli melko lailla tosi, harvassa se oli oikea suomalainen mies jolle ei viina maistunut ensimmäisten ryyppyjen jälkeen. Sellaista oli suomalainen alkoholikulttuuri, autotallissa otettiin pohjia ja säädettiin Warren kaasutinta tai tehtiin halkoja ja muuta pikku nakertamista. Tai sitten otettiin viikonloppuna saunajuomaksi kossua ja olutta, sitten tikkakisat naapurin ukkojen kanssa. Se oli varsin oikeutettua, sodan käyneitä miehiä. Mutta rutinaa siitä usein kotona seurasi, eivät ymmärtäneet.

Itse asiassa oli vaan hyvä ettei Tor ryypännyt kovin paljon, vaikka nenän suuret huokoset ja tuo halkeama panivat epäilemään asiaa. Sitä vastoin Leon Lorezille kyllä alkoholi maittoi tai oli ainakin ennen maittanut, hienostuneeseen jenkkityyliin grogilasista. Oli hän kuitenkin nähnyt kuinka Bourbon putosi kurkusta alas pullonsuusta melko sutjakkaasti.

– Menemmekö kannelle ihailemaan saaristoa, alamme todennäköisesti lähestyä Tukholman sisäänmeno väylää. Tukholman saaristo on jylhä ja kaunis, vedet syviä ja tummia. Mahtuu siinä laiva hyvin kulkemaan, syvyytensä puolesta ainakin. Varmaan on ollut mainio paikka Viikinkien lymytä ja lähteä saalisretkilleen kaukaiseen äärettömään itään.
– Totta, tulee minunkin käytyä pari kertaa vuodessa täällä ruotsin puolella liikeasioita hoitelemassa ja en jaksa olla ihailematta saariston kauneutta ja kerrassaan komeita villoja joita niissä on. Odota - käyn vain hytistäni hakemassa päällystakin, tavataan viidennellä kannella. Mutta ei vedä kyllä vertoja Airistolle ja, jos vielä olisi Terijoen hiekkarannat, mutta ryssät vei, ei voi mitään turpiin tuli. Minä, kun niin luotin saksmanniin ja ajattelin, että otetaan korkoineen takaisin. Vieläkin jurppii - koko hävinnyt sota.
Hän ei enää kuullut viimeisiä lauseita ja sodasta hän oli ollut alusta alkaen sitä mieltä, että häviö siitä tulisi ja olipa ihmetellyt, että yleensä selvittiin niinkin vähällä. Ryssillä oli kiire Berliiniin - se se oli, joka sodan meidän kannalta lopetti. Olipa hänellä palkattuna ikään kuin talonvahdiksi eräs entinen sotilas, johon liittyi asioita, joita tämä ei itsekkään arvannut hänen tietävän - ja osa niistä oli aika ikäviä mutta mies oli tarpeellinen ja lojaali, niinpä hän oli antanut asian olla. Onneksi vaimo ja tytär, joka oli aviossa eivät asuneet hänen työtalossaan, sen verran epävarma hän oli talonmiehen mielentilasta.

Jokin pyrki hänen tietoisuuteensa. Tor Saravuossa oli jotain tuttua, ei hän osannut määritellä mitä mutta jotain, muistuttiko Tor jotain hänen sukulaistaan. Ainakin Tor oli samanikäinen kuin hän, ehkäpä se oli jotain ajan ja hetken sukulaisuutta. No pääasia oli, että hän oli löytänyt itselleen matkakumppanin…sitä tarvittaisiin mahdolisesti vielä.
Verovapaasta myymälästä hän osti pullon Courvoiseria ja Ranskalaista punaviiniä, Madeiraa ja jotain muuta tarviketta. Ostaisi sitten Marabou suklaat takaisin tulo matkalla. Vaaleata ja tummaa ja hasselpähkinää.
Osti sitten varmuuden vuoksi vielä toisen pullon Portugalilaista very rich old Madeiraa. Hän vei ostoksensa hyttiinsä, laittoi ne sängylle ja mietti. Hän ei nimittäin muistanut, kummasta Leon Lorenz piti enemmän hyvästä punaviinistä vaiko makeasta Madeirasta. Sama se, samanpa nuo kuskaisivat loppujen lopuksi - viina tai viini oli aina hintaansa arvokkaampaa, ainakin suomalaisille - tekevät viinapullosta vaikka mitä.

Hän tarkisti vielä matkalaukun välipohjan alla olevan pienen kätkön. Siellä oli kaksi lasiampullia ja injektioruisku, kauniisti metallisessa kotelossa. Lasiampullit olivat vanhoja. Hän oli saanut ne vuonna 1917 Amerikkalaiselta lehtimieheltä John Seediltä, jota oli auttanut pääsemään venäjälle, oli halunnut mennä kuvaamaan ja kertomaan vallankumouksesta. Mr. Seed oli kertonut hänelle paljon Amerikoista ja muista mielenkiintoisista asioista. Niitä tarinoita hän oli silmät ymmyrkäisinä kuunnellut. Seed oli nopeaälyinen ja lukenut mies, ja kova kommunisti. Uskoi, sosialismin ideologiaan ja oli varma, että aate kulkisi yli koko maailman. Ihaillen oli hän kuunnellut tuon miehen ajatuksia. Seed tarinoi ja kuvasi ihmismassoja jotka tervehtivät johtajaa, Vladimir Leniniä tämän puhuessa vaikka tämä oli pukeutunut nuhruisiin vaatteisiin ja housut olivat liian pitkät. Hän kertoi kuinka kommunisteja parjattiin vaikka silloinen yhteiskunnallinen kriisi oli väistämätön ja seurausta ylenkatsomisesta. Työtätekevät alkoivat tajuta jotain muuta. Ruokaa kansalle, perustarpeet, maan jakaminen talonpojille sellaisista asioista hän kertoi. Sitä oli nuoren kossin vaikea ymmärtää. Oli pakko tulla vallankumous, sanoi hän. Vaivastaan oppaana hän oli saanut palkkioksi muutaman timantin ja Browning pistoolin. Herra Seed oli ilmeisesti pitänyt hänestä. Sanonut, että älä koskaan luovu itsestäsi äläkä luovuta aatettasi, pidän sinusta oli hän lopuksi sanonut ja todennut vielä, että pidä poika huoli itsestäsi.

Etsivä keskuspoliisi oli kuulemma napannut Seedin joskus kaksikymmentä tai kaksikymmentäyksi Turussa. Mr. Seed oli todellinen seikkailija ja varakas mies, puhui montaa kieltä ja oli perustanut useita sanomalehtiä, kuten; Massesin ja Voice of Labourin. Hän oli tavannut henkilökohtaisesti Leninin ja Trotskin ja toimitti myös Y. Sirolan kirjeitä ”työläistovereille Amerikassa”.

Kummallisen tapauksen hän oli kerran synkässä metsikössä valkealla kokenut tuon Mr. Seedin kanssa. Hän oli nukkunut ja herännyt keskusteluun, siinä herra Seed keskusteli nuotiolla kahden hyvin epätavallisen tuntuisen olennon kanssa, nämä olivat noin neljäkymmentä senttiä leveitä, hieman soikeita, paksumpia keskeltä ja hohtivat haaleaa valoa ja ainakin noin kahden metrin pituisia. Ne tuntuivat kohoavan korkeuksiin. Ajattelin ensin näkeväni unta mutta sitten Mr. Seed viittasi minulle ja kehotti mennä takaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna hän kieltäytyi puhumasta asiasta enempää, sanoi vaan, että ne olivat epäorgaanisia olentoja, toisesta ulottuvuudesta. Hän sanoi myös, että voisi opettaa minulle asioita ja voisin itsekin avata luukun toiseen ulottuvaisuuteen mutta siihen menisi aikaa. Asiasta ei koskaan enää keskusteltu.

Aamulla noiden hohtavien pylväiden paikalla oli vain kaksi maahan palanutta tummaa jälkeä ja kaatuneena kaksi metrin mittaista mustaa kepakkoa. Ei palannut Mr. Seed kertomaan lisää tarinoita, hän katosi Neuvostoliitoon tai kuoli keuhkokuumeeseen, kuten tapana siihen aikaan oli.

Ampulleissa neste läikehti kullankellertävänä kuin terve kusi.

He keskustelivat ja ihailivat Tukholman upeaa kallioista saaristoa ja upeita huviloita. Kaikesta näki, että maa oli vauras. Laiva saapui Skebbsbrokajenille. Vastarannalla oli upea purjealus af Chapmann, joka oli nimetty vaikutusvaltaisen laivanvarustajan mukaan. Etelässä näkyivät jo 1600-luvulla rakennetut konttorirakennukset. Suoraan edessä oli Suomen laivojen Tukholman laituri ja tullipaviljongit.

Rainer:
– Kuule – Tor, tuolla, katso tuonne vasemmalle, mennään tuonne sitten illalla, tehdään tärskyt tuohon ravintolaan. Näetkö, sen nimi on Zum Franziskaner. Se on erittäin hyvä lähtöpaikka illanvietolle. Osoite on joku Skeppbron ja joku, löydät varmasti. Eikö?
Tor:
– Kyllä, kyllä, yövyn Hotelli Kritstinebergissä, se on vaatimaton mutta miellyttävä hotelli Tukholman keskustasta länteen. Se on muutaman minuutin kävelymatkan päässä vanhankaupungin keskustasta, joten sopii mainiosti ja pieni promenadi tekee hyvää.
Entä itse, mikä hotelli, ei kai ole epäkohteliasta kysyä.
Rainer:
– Ei lainkaan, ei ole luurankoja kaapissa, ainakaan sen suhteen… Asun Crystal Plazalla. Se on lähellä Stureplania ja vieressä on Humlegårdin puisto. Suosittelen illallisravintolaksi Ooperakellaria, ovat siellä tarjoilleet herkkuja jo vuodesta 1787. Pidätkö kaliruuasta?
– Suhteessa ruokaan en ole turhan nirso, kuten voit vatsastani huomata mutta kyllä kunnon pihvi on minun makuuni. Tosin kalakin maistuu, se on vaan vähän epävarmempaa, että saako sitten varmasti mieluista. Kala pitää osata valmistaa. Enkä minä siinä luota kuin edesmenneeseen äitiini.
– Kyllä ne osaavat. Oopperakellarissa ei taatusti ole huonoja kokkeja – ei ainakaan kauaa. Mutta eihän se äidin valmistamalle pärjää. Jos, eivät laita kunnon sapuskaa tuolla oopperassa meinaan, haetaan rautakenkä kaapista ja saa potkun takamuksilleen. Että kyllä siellä herne kypsää on. Niinpä niin, täytyy tästä mennä pakkaamaan tavarat. Muista siis huomenna, klockan aderton - Zum Franziskanissa.
– Paikalla tavataan, näkemiin siihen asti ja kiitos seurasta.
– Näkemiin Tor ja kiitos itsellesi, oli hauska tavata.
Hän päästyään maihin oli hän pikimmiten suunnistanut Järntorgetin läpi Västerlångoptik nimiseen optiikka-alan liikkeeseen, joka sijaitsi Västerlånggatan 77. Vasemmanpuoleinen liikenne tuntui aina aluksi hieman oudolta ja olihan se myös vilkkaampaa kuin Helsingissä, autot olivat uusia ja kiiltäviä.
Hän osti valioluokan Zenit refleksivapaat kiikarit ja yhdet polarisoidut aurinkolasit, jotka olivat suuret neliskulmaiset, italialaistyyppiset filmitähtilasit. Hän osti myös yhdet lukulasit +1.5 vahvuudella, sen verran oli lähinäkö mennyt ja hän antanut periksi, että joskus oli parempi heittää lasit nenälleen kuin tihruta, mitä nyt sitten tihrusikin. E. Korvela omisti liikkeen ja myi tavarat suomen rahalla, antoi vielä rabattia suomalaisille -10 % ja tyrkkäsi käteen käyntikortin ja toivotti tervetulleeksi uudelleen. Mies puhui ja myi, olisi varmaan puhunut pidempäänkin mutta liikkeeseen alkoi pakkautua muita suomalaisia ostoksille. Ruotsissa oli parempi ja laajempi valikoima edullisempaan hintaan. E. Korvela kehuikin kortissaan liikettään Suomalaiseksi ja lupasi ilmaista neuvontaa kaikissa asioissa. Kortin oli nimittäin saanut laivalta ja liike sijaitsi lähellä satamaa, joten sinne törmäsi noin niin kuin väkiseltään.

Hän käveli reippaasti kohti Humlegårdin puistoa ja hotelli Plazaa, ilma oli puolipoutainen ja hän saapui hotelliin juuri ostamansa lukulasit päässään tai nenällä. Sprigi päällä ja skraga kaulassa kuin kunnon gentlemannilla ainakin. Kirjoittautui sisään ja pyysi maksaa kolme vuorokautta heti etukäteen, vilkaisi sitten vastaanottovirkailijaa lasit nenällään, tämä ei näyttänyt olevan tuon taivaallisen kiinnostunut asiasta ja jonkun suomalaisen saapumisesta hotelliin, sitten hän tyrkkäsi allekirjoituksen blankettiin; Rainer Rosenberg. Ilmoitti virkailijalle, että ei tarvinnut huone siivousta. Huoneen saisi siivota sitten hänen lähdettyään. Hän ei haluaisi, että häntä turhaan herätellään ja häiritään. Hän oli liikematkalla. Virkailija ei paljon korviaan lotkauttanut, käänsi vain iltapäivälehden sivua ja jatkoi lukemista. Raineria otti päähän tuo vastaanottovirkailijan välinpitämätön kopeus ja toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi saanut kuulla kunniansa ja hyvässä lykyssä nenä olisi löytynyt niskanpuolelta.

Huone sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Se oli siisti mutta melko vaatimaton, tarkoitukseensa sopiva. Hän katseli kotvan aikaa ikkunasta avautuvaa näkymää, kävi sitten vuoteeseen pitkällensä, nosti jalat ylös sängyn päätyä vasten.

Hänellä oli pari tuntia aikaa. He tapaisivat Hagan valtionkansallispuistossa, Kustaa III paviljongin edessä Paikalla jonne Kustaa kuningas oli alkanut rakentamaan Versailles inspiraatiotaan, jonka sitten kohtalokas naamiaisjuhla oli päättänyt. Nyt rakennuksesta oli ainoastaan rauniot jäljellä. Kustaa III, joka oli aikanaan yrittänyt sotatoimin liittää Suomen venäjäntakaiset alueet takaisin Ruotsin valtakunnan yhteyteen. Yritys oli päättynyt Ruotsin historian suurimman meritaistelun voittoon Ruotsinsalmella, venäläisten tappiot olivat noin 60 laivaa ja 9000 miestä. Sotatoimet eivät kuitenkaan edistyneet toivotulla tavalla ja niin Kustaa III ehdotti rauhaa, johon venäjän Katariina II suostui, rauha solmittiin ilman alueluovutuksia 1790. Tuntui kummalta, että vain muutama vuosi tämän jälkeen käytiin Suomen sota ja Ruotsi tuo suurvalta menetti suuriman maakuntansa lähes ilmaiseen.

Hetken hän siinä mietti ja lepäsi, muisteli kuinka Leon oli esittänyt asiansa selkeästi silloin New Yorkissa ja tehnyt kaikesta kovin houkuttelevaa. Hetkessä he olivat ystävystyneet. Hetkessä hän oli myös mukana viinan salakuljetuksessa Kanadasta Yhdysvaltoihin. Ja, kun Leon oli välttänyt tuomion, kun hänelle oli annettu mahdollisuus värväytyä B. I:n leipiin, oli hän myös mennyt Leonin pyynnöstä mukaan ja voidakseen välttää vankilan, sitonut itsensä operaatio Tio sen`Sassoon. Sillä tiellä hän oli vieläkin; kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Siinä oli omat hyvät puolensa mutta nyt oli tullut aika tehdä tilanteelle jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän oli kuitenkin toiminut täysin ulkopuolisena, eikä uskonut, että hänen oikeaa henkilöllisyyttä olisi enää B.I:llä, nykyisellä F.B.I:llakaan. Ja oliko koskaan ollutkaan, todennäköisesti kyllä; kommari epäilyjen vuoksi – kaikkia epäiltiin.
Kylmä sota alkoi vaan muuttaa hänen tehtäviään sellaiseen suuntaan, että vaara kasvoi liian suureksi. Hänestä tuntui; ettei nyt jaksanut tulkita asiaa enempää ja sen mahdollisia seuraamuksia. Tietyt varmistukset hän oli tehnyt mutta, jos ne olisivat saaneet liikaa tietoja hänestä, lopputulos olisi väistämätön, ainakin hänen kohdaltaan. Hän oli jo ammoin päättänyt, että viimeinen panos olisi häntä itseään varten. Se oli tuonut jonkinmoisen varmuuden tunteen mihin oli ollut helppo tukeutua. Mutta tytär ja vaimo askarruttivat häntä. Tuskin heistä tiedettiin mitään. Hän ei ollut koskaan mielestään pyrkinyt lievittämään yksinäisyyden eksistenssiä liittoutumalla ääriliikkeisiin vaan luotti itseensä ja toimi kuin yksinäinen susi. Ei hän ollut koskaan toimiessaan punakaartissa tuntenut suurempaa toverillisuutta tai aatteen jaloa paloa sydämessään. Hän oli olosuhteiden pakosta joutunut kaartiin ja hänelle sota oli edustanut lähinnä seikkailua ja siinä oli ollut mahtavaa muutoksen odotusta.
Sota oli kylmästi sanottuna antanut luvan tappaa. Eikä hän koskaan ollut uskonut rauhanaatteisiin ja muuhun hömppään, ne kuuluivat vähäverisille idealisteille, joilla oli realiteetit kadonneet jo ennen syntymää. Usein ainoana toivon paikkana tuollaisille idealisteille oli valtion mielisairaala – ei pää kestänyt mahdotonta ajatusta.
Eipä silti, hän kunnioitti kyllä rauhaa ja ajatuksia siitä, maailma ja ihminen olivat vaan maailma ja ihminen, se siinä oli, yksinkertaista. Waltarin kirjassakin kaatumatautinen vähäverinen faarao Akhetaton oli luullut kykenevänsä muuttamaan silloisen maailman mieleisekseen.
Egypti oli päätynyt sorron ja anarkian tilaan, vanhat rakenteet olivat murtuneet ja sitä myöten tuttu ja turvallinen ilmapiiri, ei sitä ollut kestäneet kansa, eivätkä kestäisi nytkään. Ne olivat eri miehet jotka sellaisia hommia järjestelivät. Kehitys kulkisi omia latujaan ja me saisimme olla sivusta seuraajan asemassa, tämä oli totta. Mutta aina idealistejakin tarvittiin ja tarvitaan, jotain pientä muutosta sentään voi tapahtua inhimillisempään suuntaan. Tosiasiassa hän uskoi, että kaikki tuo vastarannankiiskeily oli oman identiteetin hakemista joka sitten yleensä laantuisi ja lopulta ihmisestä tulee kuivakiskoinen virkamies johonkin virastoon ja tärkeimmäksi tehtäväksi jää julkisivun ylläpitäminen ja kiillottaminen, voi sitten onnellisena marssia hautaan.

Miehellä oli päässään musta baskeri ja sinivalko raidallinen merimiespusero, selässään hänellä oli merimiessäkki. Hänellä oli mustat ohuet viikset ja jalassaan mustat housut ja mustat hyvin plankatut kengät. Mustat aurinkolasit peittivät silmät ja kulmakarvat. Hän kääntyi Mästersamuelsgatanilta Drottninggatanille ja astui Frälsningsarmèns Hotellin ovesta sisälle aulaan. Hotelli oli vaalea nelikerroksinen rakennus lähellä Hötorgetia ja se sijaitsi keskeisellä paikalla Tukholman kaupunkia. Aula oli pieni, siinä oli yksi suorakaiteen muotoinen pöytä jonka ympärillä neljä mahonkituolia, joista yksi oli erilainen kuin muut. Pöytäliinana oli kaunis kudottu räsymatto. Reseptioni oli lasiluukun takana ja siinä vieressä oli teline, jossa oli kirjoja ja esitteitä. Tiskin takana seisoi keski-iän ylittänyt tukeva mamma, joka tarkkaili tulokasta nenästä kantapäähän. Nainen oli uteliasta tyyppiä, uudet asiakkaat kiinnostivat. Hän piti työstään hotellin vastaanotossa.
Mies kysyi vapaata huonetta tai oikeastaan kahden hengen huonetta suihkulla varustettuna. Sellainen löytyi, huone numero 211 varustettuna suihkulla. Hän maksoi kahdesta yöstä 48 kruunua. Respan eukko sai hirvittävän puheripulin josta tulokas sai vain jotain selvää..hotellets matsal…mot..och oppen…hjärtligt välkommen…bad serveras…a`kr 2,50… och telefon är 222240 och postgiro är…och herr här ditt namn…kärä herr du är hjärtligen välkomna...och komma iho..

Mies kirjoittautui nopeasti sisään hotelliin ja sai huoneen avaimet. Nopeasti hän myös kiirehti huoneeseensa, joka sijaitsi hotellin toissa kerroksessa. Säkistään hän kaivoi kiikarit ja tähysi Kungsgatanille ja siellä sijaitsevaa hotellia ja sen sisään käyntiä. Hän tarkisti varusteensa, otti repusta pienemmän repun ja laittoi sinne kiikarit ja mustan puukahvaisen pistoolin. Siten hän aukaisi narisevan oven ja poistui huoneesta ja meni Sljödgatanin puolelta ulos, joka toimi hotellin varauloskäyntinä. Käveli taksiaseman luo ja astui harmaaseen PV 444 Volvo taksiin. Taksi suuntasi matkansa kohti Östermalmia ja Solnaa. Takapenkillä mies otti rennon asennon, ja katseli Tukholman kaupungin maisemia. Kaupunki oli kaunis.

Baskeripäinen nousi kolme kivistä porrasaskelmaa ja asettui suuren poppelipuun taakse, nosti housunkaulustaan ja asetteli pistoolin housun kauluksen alle. Hän silmäisi ympärilleen ja havaitsi kauempana penkillä istumassa kaksi miestä suuren tammipuun alla. Matkaa oli noin satakunta metriä ja näkökulma oli mitä oivallisin hänen kannaltaan. Miehet näyttivät puhuvan vilkkaasti ja toinen viittilöitsi ylös oksiston suuntaan. Molemmilla miehillä näytti olleen tylsän harmaat puvut päällä ja toisella heistä päässään amerikkalaistyylinen stetson.
Baskeripäinen kaivoi repustaan kiikarit, nojasi puunhaarukkaan ja etsi kohteen tähtäimeen. ”Eipä ole muuttunut…hyvin tunnistaa…vanhentunut on, on se, on se”: mutisi hän puoliääneen. Muistellessaan siinä menneisyyttään, tajusi hän selvästi kuinka eletty elämä, vuodet ja vuosikymmenet olivat vierineet ohi kuin varkain. Herkistyneessä mielentilassa hän ajatteli kuinka kaikesta varjeluksesta on kiittäminen Luojaa, rakkaus on maailman kaikkeuden suurin voima nimittäin, jos se on todellista rakkautta. Niin usein rakkauden taakse myös kätkeytyi valhe ja onnettomuus.
Noin vajaan puolen tunnin kuluttua penkillä istuvat miehet nousivat ja lähtivät. He kävelivät verkkaisesti ja puhuivat jotain, näyttivät sitten etääntyessään pienentyvän, pyöristyvän ja tummuvan sitten katosivat polun mutkaan.
Baskeripäinen kuuli takaansa kovaa meteliä, ryhmä koululaisia oli mitä ilmeisimmin luokkaretkellä. Hän säpsähti ryhmän tuloa ja ääntä niin keskittynyt hän oli. Kirosi siinä syyttä suotta lapset ja katui myös heti. Hän siirtyi penkin luokse, jossa miehet olivat olleet. Ei hänen siinä tarvinnut kauaa seisoskella, kun arvasi jo mistä on kyse. Heh, hän naurahti nappasi sivuleikkurit taskustaan ja teki muutamia järjestelyitä. Oikein, oikein on suunniteltu…
Puisto sijaitsi keskeisellä paikalla, keskustaan oli vain parin kilometrin matka, eikä lentokentällekään ollut kuin noin kolmisenkymmentä kilometriä.
Hän ihaili puiston 17th vuosisadan taloja ja upeita vanhoja puita. Kustaa III oli perheineen käynyt kesäisin syömässä täällä ja viettänyt aikaansa arkkitehti Masrelietzin suunnittelemassa paviljongissa, joka oli tietysti sisustettu kustavilaiseen tyyliin. Hagan linnan ohi hän käveli joka oli Ruotsin kuningaskunnan kruununprinssin, tuon tulevan kuninkaan koti. Sitten hän saapui lammen rannalle, otti maasta kiven ja nakkasi sen veteen. Kuului vain pieni loiskahdus ja veteen piirtyi aaltoja jotka lähtivät keskustasta hiljalleen leviämään ja kasvamaan. Pian pinta asettui ja hetken päästä oli veden pinta taas koskemattoman neitseellisen näköinen. Tuntui leikkisältä kävellä täällä missä kuningas oli kävellyt sukkahousuissaan ja suunnitellut ties mitä mutta varmasti päällimmäisenä oli ollut tuo ujous ja saamattomuus vaimonsa suhteen, niin inhimillisiä olivat kuninkaidenkin ajatukset ja murheet lopulta. Itsekin hän hypähti muutaman askeleen, antoi sitten olla.

Rainer Rosenberg heräili hotellissaan rahtusen levottoman yön jälkeen. Hän oli nähnyt unta kesästä 1918, unessa oli kasarmin käytävälle ilmestynyt Oulunkylän suojeluskunnan miehiä vankiparakkiin, jossa hänkin oli. He olivat kehotelleet Oulunkyläläisiä vankeja ilmoittautumaan ja lupailleet vapautumista kuulustelujen jälkeen. Mutta ensin vietäisiin kotipaikalle kuulusteltavaksi. Hän oli piiloutunut sängyn laverin alle ja käskenyt muiden olla hiljaa. Hän pelkäsi mahdollisia yksityisluontoisia kostotoimenpiteitä ja sen tähden ei ilmoittautunut. Pari hassua oli ilmoittautunut ja hän oli kuullut laukaukset melkein heti, kun nämä olivat poistuneet vartijoiden kanssa parakista.

Sitten hän oli herännyt hieman hikisenä, mennyt suihkuun ja mietiskellyt elämän dramatiikkaa ja kuinka sitä saa kokea sellainen, joka uskaltaa elää. Ei tarvitse paljon lisäviihdykkeitä, kun elämään heittäytyy koko olemuksellaan, silloin pelkkä toimettomuuskin maistuu joskus hyvältä, ilman tyhjäntoimittamisesta seuraavaa olemisen ahdistusta. Yleistä, Aatamin ahdistusta hän nimitti ihmiskunnan eksistentiaaliseksi perinnöksi ja syntymälahjaksi, jonka jokainen sai elämältä. Tuollainen ahdistus oli myös eräänlainen kofaktori, toimeenpanija – reaktion käynnistäjä, se pisti ihmisen toimimaan, tai muuten sai tehdä köysikiikun jonkun näreen nokkaan.

Hän mietti vielä kerran päivän tehtävät; hän tapaisi Leonin siellä puistonpenkillä Hagassa. Siinä sovittaisiin tehtävästä. Sitten he lähtisivät Zum Fransiskaaniin jonne Tor saapuisi ja sitten asiat sujuisivat omalla painollaan. Hän puki päällensä harmaat prässihousut ja valkean paidan, jonka hihat hän kääri ylös lähes kyynärtaipeeseen. Solmion hän laittoi löyhästi kaulaansa ja heitti pikkutakkinsa olkapäälleen. Teki pakolliset tarkistuskuviot ja otti tuliaiskassin käteensä, poistui huoneesta ja tarkisti, että ovi oli lukossa. Tarkisti vielä toisen kerran ja kolmannen, tietoisesti, nauroi sitten ja poistui.

Hän meni jalkaisin tapaamispaikalle, hitaasti vetkutellen ja tukholmalais- ilmaa keuhkoihinsa vedellen. Hän katseli tuota ihmeellisen siistiä kaupunkia, josta puuttuivat rähjäiset puliukot ja jonka talojen ulkosivut olivat kuin juuri maalattuja ja ikkunalaudoilla oli runsaasti kukkia. Ihmiset kansankodissa - Svea-mamman sylissä näyttivät hyvinvoivilta ja olivat ystävällisen ja levollisen näköisiä. Ruotsi oli käynyt viimeisen sotansa 1809, jota Suomen sodaksi kutsutaan ja menettänyt silloin suurimman maakuntansa eli Suomen. Suomesta oli tullut suuriruhtinaskunta Venäjän alaisuuteen. Se oli kyllä Suomelle tuonut paljon lisää vapauksia ja itsenäisyyttä. Silti oli paljon ihmisiä jotka olisivat halunneet emämaa Ruotsin yhteyteen, jollei maa 1917 olisi itsenäistynyt. Ahvenanmaalaiset olivat kovasti kaipailleet Svea-mamman kainaloon mutta toisin oli kansainyhteisö päättänyt. Silloin hurjimmat olisivat vaikka asein lähteneet puolustamaan maan oikeuksia. Sotaa ei onneksi tullut. Ruotsi tuo Euroopan entinen suurvalta oli siis elänyt jo puolitoista sataa rauhan vuotta. Vauraus näkyi kaikkialla. Se näkyi myös jotenkin ihmisten flegmaattisuutena ja kapeutumisena, liiallisena luottamuksena, jotain puuttui, kaikki oli kenties liian turvallista ja siksi elämästä oli hävinnyt jännitys, tensio, josta kaikki tapahtumat saivat kuitenkin alkunsa. Ehkä kuitenkin parempi niin ja ainakin hän piti kaupungista ja sen ihmisistä, ei ollut valittamisen aihetta.

Big Fellow
Hän katseli kauempaa penkkiä, joka sijaitsi lammen rannalla ison tammen alla. Se oli tyhjä. Hän oli tullut aiemmin paikalle, oli halunnut istua ja tuumailla. Kivi perkele oli hiertänyt kengässä melkein koko matkan ja vasta nyt hän malttoi ottaa kengän jalastaan ja ravistella ylimääräiset pois. Sieltähän se tipahti, pieni sorajyvänen. Samalla juolahti hänen mieleensä, ettei siinä paljon hiekkaa tarvitse rattaissa olla, kun jo tulee aikamoista jälkeä, tai sokeria tankissa.
Hänen aatoksensa palasivat 20-luvun Yhdysvaltoihin. Hän oli tuntenut John Torrio nimisen miehen joka salakuljetti viinaa. Siellä hän tutustui Leonin kanssa mieheen nimeltä Capone. Torrio oli äkännyt Caponen älyn ja fyysilliset voimavarat. Alkoholin salakuljetus oli rahallisesti melko kannattavaa. Torrio luopui syystä tai toisesta puuhasta ja niin Al Caponesta tuli ”the big fellow”.
Viinan salakuljetus ei ollut mitään lasten leikkiä vaan mukana oli useita rikollisliigoja. Oli siis myös hintakilpailua joka aiheutti aluejakojen kanssa verisiä välienselvittelyitä. Chicagossa, 20-luvulla Caponen miehet surmasivat ainakin yli sata, ellei puolitoista sataa muiden liigojen jäsentä. Hiekkaa heitettiin rattaisiin koko lailla.
Itse hän oli toiminut vain erikoistehtävissä, joita oli hyvän ampumataidon vuoksi tipahdellut silloin tällöin. Al oli pitänyt hänet ja Leonin ikään kuin ässinä hihassa, mikä osoittautui hänen onnekseen ja Leonin tietysti. Niin olivat kullan kaivut siis jääneet, kullankaivajan merkin hän oli tosin saanut Alilta Montrealissa kerrottuaan Amerikkaan tulon syitään. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun hänellä oli tuo merkki ollut. Se oli halfdollarin kokoinen ja täyttä kultaa, siinä oli vaskooli ja hakku ja lapio ristissä ja vaskoolissa kultaisia rypäleitä ja koko komeutta kiersi kultainen köysi. Vaskoolissa oli pieniä kultahippuja. Merkki oli varmasti tullut ansioista mutta ei kullankaivuista. Caponen hommat laajenivat uhkapeliin, yökerhoihin, hevosratoihin ja vedonvälitykseen. Turvallisuussyistä Al muutti 1928 Palm Ilandille Floridaan, piti silti Chicagoa päämajanaan. Tässä vaiheessa hän ja Leon oli värvätty B.I:n leipiin, siis juuri ennen helmikuun iskua 1929 Clark Streetille.
Hän tapasi myös suuren rakkautensa Marilyn Leen. Marilyn tai Meeri kuten hän naista leikkisästi kutsui oli ollut Alin apurin, John J. Carterin tyttöystävä. John oli saanut surmansa poliisin luodista ratsian yhteydessä. Marilyn oli uinut kuin itsestään hakemaan tukea ja valinnut minut. Rakkaus leimahti salamana ja hohti purppuraa kiihkoa. Sitä oli hetkeksi himmentänyt kotoa tullut kirje. Viesti oli lyhyt; faija kuolemankielissä piste - veneonettomuus piste. Arvelin, että olivat juovuspäisään lähellä sitä paikkaa, jossa on se hyvä kalapaikka. Siinä oli vielä; - koeta pärjätä ja lähetä rahaa hautajaisia varten, jos kykenet. T. Konstantin ja muut. Vaikka eipähän sinulla ole. No skoijia vaan. pidä huoli itsestäsi, ollaan vähän hermona, että miten sinulla menee.
Eikä minulla silloin ollut liiemmälti ylimääräistä, rakkaus oli kallista touhua ja vei kaiken, oli siinä henkikin mennä.
Clark Streetille autotalli 2122N:lle saapui neljä Alin miestä. Autotalli oli George ”Bucks” Moranin gangstereiden piilopaikka. Caponen miehistä kaksi oli pukeutunut poliiseiksi, ja niin olivat tallissa olleet miehet kuvitelleet poliisin saaneen selville heidän piilopaikkansa. Kahdella konetuliaseella ja kahdella haulikolla suolaten oli miehiin pumpattu 150 luotia. Moran, mies johon luodit oli tarkoitettu, istui kadun toisella puolella täysin turvassa. Capone tuomittiin aikanaan ja joutui Atlantaan aluksi ja sieltä Alcatraziin. Vapautumisensa jälkeen hän vietteli ”eläkepäiviään” rauhallisesti, ilman rikoksia. 25.1.1947 hän kuoli. Suorittaa iäisyyspalvelustaan kuulemma Mount Caramellin hautausmaalla Chicagossa äitinsä ja isänsä sylissä. Alissa oli ollut jotain hyvin herkkää, kaikki oli vain loksahtanut kohdalleen ja niin hänestä tuli gangsteri. Hänestä olisi voinut toki tulla paljon muutakin mutta aika ja tilaisuus toimivat tässä tekijänä ja niin hänen osuutensa maailman näyttämöllä sai tuollaisen roolin. Väitetään, että hän sairasti kuppaa, mutta niinhän jokainen suurmies, helppoja selityksiä. Kuppa mikä kuppa, ei se muuten olisi tappanut. Hitlerillä oli kuppa, Marskilla oli kuppa, A. Kivellä oli kuppa, Mussolinilla oli kuppa. Perkele!
Häntä harmitti, kun näistä asioista ei voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Leon ei missään tapauksessa puhuisi mitään eikä ollut ketään muutakaan. Se oli mennyttä elämää, elettyä elämää, hänen elämäänsä. Dramatiikkaa oli riittänyt, ei tarvinnut ihmetellä tekemisen puutetta. Mutta silti, tätä kaikkea oli hänen sisällään kannettava. Nyt hän olisi jo ollut valmis sanomaan kuin ristin Johannes; vain rakastaminen on se työ jota nyt haluan harjoittaa ja puutarhanhoito ja sekin kuului rakkauteen.
Hänen mielensä noista purppuraisista punaisen sävyistä ja vihreän eri vivahteista herätti noin sadan metrin päässä lähestyvä mies. Hänellä oli päällään vaalea, lähes luonnonvalkoinen puku, samanvärinen leveälierinen hattu ja silmillään aurinkolasit. Mies oli melko pitkä ja suoraryhtinen.
Hän nousi ylös, käveli muutaman askeleen vastaan. ”Terve Leon, old fellow, how do you do. Otti sitten lämpimän puristuksen vastaan.
”Terve Rico”: vastasi Leon ja jatkoi, no mutta eikö tämä ole kunnon hugin paikka. Näytät hyvältä ystäväni, tosi hyvältä!
He istuutuivat penkille ja katselivat toisiaan. Viimenäkemisestä oli kulunut aikaa, itse asiassa hän oli tavannut Leonin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, samoihin aikoihin kun, James Hoffa oli noussut parrasvaloihin pitäessään Teamstearsissa melua. Ja kadonnut myöhemmin jäljettömiin, niin siinä oli käynyt.
Siitä on hieman päälle kaksikymmentä vuotta, totesi Leonkin. Eipä ole paljon muututtu, mitä nyt ikä vähän teettää kaikenlaista, kuten harmaita charmikkaita suortuvia.
Niitä näitä jaariteltuaan ja muisteltuaan siirtyi Leon asiaan.
Oletko ihmeissäsi tästä kaikesta? Tässä on nyt kysymyksessä melko iso juttu, vaikka tiedänkin, että menee vähän sopimuksen ulkopuolelle. Palkkio on myös sen mukainen ja saat puolet heti ja toinen puoli lähetetään sinulle, kun tehtävä on suoritettu. Se toinen puoli palkkiosta on Helsingissä eräässä lokerossa, joten ei sinun tarvitse sitä turhan kaukaa hakea. Saat tehtävän suoritettuasi avaimen ja asia on selvä. Tässä on mustaa valkoisella, avaa kuori ja katso voitko suorittaa tehtävän. Se on sinun nyt päätettävä. Usko minua se onnistuu, älä ihmettele miksi juuri näin. Toimi ohjeiden mukaisesti niin kaikki workkii well.
Alias Rico tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä. Avattuaan kuoren ja luettuaan tekstin, päästi hän hiljaisen vihellyksen. Tehtävästä ei ollut mitään kysyttävää, se ei kuulunut asiaan. Ja suoritettuaan tehtävän se tulisi kansainvälisiinkin uutisiin joten siitä toimeksiantaja saisi tietää, että tehtävä on suoritettu. Hän tajusi heti kuinka liemessä hän oli, ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä mutta ei hän voisi tehtävää suorittaakaan ja, jos suorittaisi. Jäisikö se viimeiseksi?
Asia on selvä. Otan tehtävän vastaa mutta ymmärrät varmaan, että kuluja tästä muodostuu ja enkä aio maksaa niitä palkkiostani.
Saat käyttörahaa tarpeellisen määrän, muuta apua sinulla ei tule olemaan, toimit aivan yksin.
Sitten Leon jututteli niitä näitä, kyseli perheestä, asumisesta ja kaikesta mahdollisesta, siirtyen puheissaan aina sulavasti tehtävään. Hän oli ollut suunnitelmissaan huolellinen ja luottanut minuun. Vastailin rauhallisesti niitä näitä, pyöreästi ja täsmentäen epätarkoituksenmukaisia seikkoja.
Helvetti, pelkäsin jo, että kieltäydyt.
Olisiko se ollut mahdollista, kysyi Rico naurahtaen ja sai vastaukseksi olankohautuksen ja ystävällisen hymyn. Tosin tuon hymyn taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Ainakin sen takana oli pelko epäonnistumisesta.
Asioiden asetuttua, he alkoivat suunnitella illan viettoa Tukholmassa. Heillä olisi yksi ilta aikaa ja Leonilla yksi ilta aikaa elämälleen Leon Lorenzina.
Rainer Rosenberg alias Rico istui hotellihuoneensa nojatuolissa ja imi sikarista poskisauhuja, osan savusta hän päästi väliin keuhkoihin saakka. Puhalsi sitten taas renkaita niin, että suu tuli helläksi. Savun maku oli hieman makea, sokerinen, syvä, tumma mocca. Leon oli antanut muutaman aidon havannalaisen. Pienellä pöydällä oli lasi jossa läikehti kauniin rusehtava Meukow konjakki. Hän oli mietteissään. Moni asia askarrutti häntä juuri nyt, olisi oltava hyvin varuillaan ja kuunneltava sisintään tarkasti.
Tio sen`Sasso oli ollut merkittävä projekti hänen kannaltaan. Itse asiassa siitä oli muodostunut hänen elantonsa ja elämänsä, ainakin sen toisen minän. Hänen tehtävänään oli ollut tietojen hankkiminen Suomen teollisuudesta, politiikasta ja kaikesta mikä liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja paljon muutakin... Hänen asemansa erään yksikön johtajana energia alan yrityksessä oli avannut hänelle monia tilaisuuksia saada erilaista mielenkiintoista tietoa. Hänen toimensa oli sikäli helppo, ettei sitä varsinaisesti valvottu miltään taholta. Ei ainakaan hänen tietääkseen tai ei ollut ainakaan tullut julki. Näillä toimillaan hän oli lunastanut oman vapautensa. Sopimus oli ollut alun perin viidentoista vuoden mittainen mutta sitä oli jatkettu pyynnöstä ja hänen suostumuksestaan. Asiointi oli tapahtunut kirjeitse peite yrityksen postilokeron kautta. Lokeroon hän vei tietoja, josta ne lähtivät, vaikka sinne piti tulla oikeastaan vain yrityksen saapuva posti mutta sinne myös ilmestyi ruskea kirjekuori, jossa oli maksu palveluksista. Lähtevä posti oli aina tietyllä tavalla merkityssä kuoressa. Merkkiä ei olisi kukaan asiasta tietämätön voinut huomata. Hänestä oli monien sattumien summana tullut eräänlainen vakooja. Kylmä sota ja tilanne maailmassa olivat johtaneet siihen, että nyt häneltä pyydettiin viimeisenä tehtävänä suorittamaan vaikea ja vaativa tehtävä, erään tunnetun henkilön olisi kadottava lopullisesti. Hänestä tuntui, ettei kykenisi suoriutumaan tehtävästä. Ei uskaltanut vaarantaa ja siksi ei halunnut suorittaa tehtävää. Kiinnijäämisestä oli seurauksena elinkautinen tai jotain vielä vakavampaa… Toiseksi, vaikka hän suorittaisi tehtävän, ei hän uskonut, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hän oli niin pahasti naimisissa Tio sen`Sassoon, että ainoa tapa kenties oli kadota, silloin myös jonkun muun oli syytä kadota. Hän kuvitteli ja uskoi olevansa oikeassa, että hänestä ei ollut kovin tarkkaa kuvaa ja nyt oli hänen tilaisuutensa tullut karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan. Hän tunsi perhosia vatsassaan ajatellessaan, kuinka moni asia saattaisi mennä vielä pieleen. Ja entä toinen lokero…Helsingissä? Nyt hänellä oli kuitenkin Tukholman keskusrautatieaseman tallelokeron avain, jossa oli etumaksuna puolet rahoista ja riittävä määrä käytännön kuluihin. Varmaa oli vain se, että Leon Lorenzin täytyi myös miettiä asiaa ja olla jotenkin varautunut…niin kuin olikin. Kysymys oli niin suurista asioista, ettei hänen henkensä merkinnyt mitään, siksi toisekseen ei Leoninkaan. Miksi juuri hänet oli valittu? Saisihan hän hyvät eläkerahat vai olisiko hänet sitten helppo päästää päiviltä tehtävän suoritettuaan. Hän aikoi toimia kuitenkin suunnitelman mukaisesti, niin oman kuin sen toisenkin.
Hän antautui mietiskelyyn. Hän ajatteli jokea jossa vesi virtasi tasaisesti. Jos, tuo kuviteltu vesi yritti poiketa uomasta, hän pakotti sen takaisin joen uomaan kärsivällisesti. Tyynesti hän pakotti joen vedet virtaamaan mereen, siellä oli hänen voimansa. Hän käsitti, että tuossa virrassa oli voima ja meressä hän menettäisi sen ja kadottaisi itsensä mittaamattomuuteen – Jumalaan. Mutta, tarvittaessa se oli kuin pato. Hän voisi siitä ammentaa käyttöönsä tarvittavan määrän. Sitä oli hallittava, muuten se söisi uoman liian suureksi ja virta pääsisi valtoimenaan juoksemaan ja sitä olisi enää mahdoton hallita. Hän hengitti ulos, hitaasti ja syvään, ikään kuin antoi henkensä ja hengitti sisään ottaen elämän lahjan taas itselleen. Sitten yhtäkkiä hän sanoi Sinä ja ajatteli vaimoaan ja tytärtään. Sellaista on rakkaus, se olet sinä, en minä. Sinä.
Hän otti esiin ne viinipullot joihin oli injektoinut myrkyn. Päällisin puolin niissä ei näkynyt mitään. Myrkyn piti olla hajutonta ja mautonta ja siltä pystyi suojautumaan tietyin toimenpitein, ajoituksen piti vain olla oikea. Niin oli suunniteltu. Pahoinvointi ja kohtaus menisivät täydestä. Ainoa pelko kohdistui aineen tehokkuuteen. Hän oli saanut ampullit Mr. Seediltä jo kohta viisikymmentä vuotta sitten. Tämä oli tosin vakuuttanut, että intiaanimyrkky oli tehokasta mutta oliko ajan hammas syönyt sen tehon? Toivottavasti…jäämiä kuitenkin löytyisi, sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Kun, hän oli kertonut John Seedille ylähengitysvaivoistaan, oli tämä antanut intiaanien käyttämää desinfioimisainetta jolla kurkkua olisi hyvä kurlata. Aine oli Echinacea Purpura nimisestä kasvista voimakkaaseen alkoholiin uutettua nestettä. Se oli ollut tosiaankin tehokasta ja se myös paransi haavoja ja esti bakteerien kasvun niissä, joko alkoholin tai tuon aineen ansiosta. Hän muisti kuinka keväällä 1918 Borgbackan kallioilla taistelussa saksalaista osastoa vastaan hän oli loukannut jalkansa melko pahasti ja sitten kaatanut ainetta siteeseen ja kietonut siteen jalkaan, ja niin oli tämä haavauma parantunut ilman mitään tulehdus tai märkimisoireita. Side oli tullut läpi veriseksi ja hän oli laittanut uuta sidettä päälle. Siitä keikasta oli sitten tullut hatkat ja hän oli koukannut Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja siitä Espoon saloille.
Näin hän mietti ja rentoutui ja päästi taas irti. Meditoi. Hän antautui täysin leijuvaan olotilaan. Olotilaan, jossa ei ollut mitään, ympärillä oleva maailma kutistui hetkien väliseksi pieneksi tilaksi, jota ei itse asiassa ollut edes olemassa, ei ehtinyt, takana historia edessä tulevaisuus, välissä ikuisuus. Siinä välissä oli ikuisuushetki, siihen hän koetti ankkuroitua. Hän leijui aivan kuin pienenä energia pallona, jota tumma aukko veti puoleensa. Hän putosi aukkoon ja antoi itsensä pudota. Aukon tummilla seinämillä kimmelsivät kuin pienet elävät tulikärpäset, jotka kieppuivat saaden aikaan pyörteen illuusion. Sitä kesti ehkä minuutin. Sitten hän heräsi tähän yhteyteen virkistyneenä ja levollisena.
REISEN
Leon Lorenz asui hotelli Reisenissa, joka oli aivan ravintola Zum Franziskanen vieressä, suorastaan kivenheiton päässä, joten tapaamispaikka oli hyvä ja itse asiassa hän kaipasikin jo rentouttavaa iltaa ja ryyppyä. Oli hänellä nytkin whiskylasi kädessä mutta se oli eriasia. Hän ei ollut tullut yksin, mukana oli F.B.I:n konkarisiipeä edustava Flavio Stilicho. Stilicho tunsi Richard Eklundin hyvin. Leon oli kertonut ja Flavio oli lähes ainoa joka oli hengissä niistä jotka olivat olleet mukana pidättämässä Al caponen koplaa. Tio sen`Sassosta hän ei tiennyt juuri muuta kuin, että se liittyi kommari jahtiin jotenkin. Hän oli täällä suojaamassa ikään kuin Leon Lorenzin selustaa. Hän asui samassa hotelissa väärennetyllä passilla ja juuri hänellä oli tuo Helsingissä sijaitsevan lokeron avain, sisällöstä hän ei ollut tietoinen, arveli siellä kuitenkin olevan jotain tärkeää, tietoa tai rahaa. Ja juuri hänen oli määrä toimittaa se tarvittaessa Ricolle tai USAn embasyyn, josta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Miten homma meni Leon.
Ei mitään erikoista, kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit käydä jossain vaiheessa korjaamassa vehkeet pois. Lähdemme tänään vähän juhlimaan, mukaan tulee joku suomalainen kauppamies. On kuitenkin parempi, että sinä pysyttelet näkymättömissä. Otin selvää siitä kaupparatsusta, tavallinen suomalainen, Rico oli kait` vain kaivanut seuraa laivalla.
Flavio koetteli kolmekasiaan, siellä se oli kainalokotelossa. Ok, odottelen täällä hotellissa. Saatan tilata huoneeseen kunnon sapuskat ja juomat.
Asia on selvä, on the house.
Flavio tiesi ettei tehtävä antanut aihetta lisäkyselyihin, joten hän tyytyi toivottamaan hauskaa iltaa.
Tor Saravuota oli lykästänyt monin tavoin. Kaupat olivat sujuneet mainiosti ja hän oli saanut sovittua illallisen erään mukavan ruotsinsuomalaisen naisen kanssa. Ilta oli päättynyt onnistuneesti naisen kotiin, joka oli keskustan vanhassa kaupungissa 1500-luvulta peräisin olevassa talossa. Tor oli tehnyt parhaansa tyydyttääkseen ja täyttääkseen naisen mielihalut. Omasta mielestään hän oli ensiluokkainen seuramies ja rakastaja. Nyt hän istui Zum Fransiskanin hämyisessä mutta viihtyisässä ja tunnelmallisessa ravintolassa. voisiko mikään olla paremmin, viime yö ja nyt kylmää olutta ja ystäviä tulossa. Hän oli suosittu mies ja paksuille poskille levisi onnellinen hymy. Humala tehosti vain tuota itsetyytyväisyyttä ja onnellista kokemusta hyvästä rakastajana olemisesta.
Rainerin ei tarvinnut pelätä, että Leon kutsuisi häntä väärällä nimellä, sellaista mokaa tuollainen vanha konkari ei tekisi. Hän astui sisään ravintolaan ja huomasi oikealla nurkkapöydässä ikkunan vieressä Tor Sarasvuon joka vilkutti hänelle iloisesti. Rainer meni pöytään.
No, missäs jenkki on, kysyi Tor posket punasta läikikkäinä. Nouseva humala tunki esiin ilmeestä, silmät kiilsivät, niissä oli iloinen mutta hieman typerä ilme.
Tulee, kunhan kerkiää laittaa meikit naamaan, nauroi Rainer. No mutta Tor, olet tainnut vähän pohjustaa…älä sano mitään, itse kukin, itse kukin.
Rainer tilasi konjakin, kuinkas muuten. Sitten he juttelivat ja Tor ei malttanut olla kertomatta naisseikkailustaan. Kertoessaan tarinaa vilkuili hän tarkkaavaisesti Rainerin kasvoja, odottaen tämän ilmeitä. Alkoholi oli mukavasti punehduttanut Torin kasvoja. Samassa Rainer oli muistavinaan, että Tor oli sanonut ettei hän pahemmin juo. Ja aivan kuin yhteisesti sovitusta asiasta Tor alkoi selittää kuinka normaalitilanteessa hän ei tosiaankaan juo mutta tämä oli poikkeustapaus, tulisi jenkkivieraskin ja yö oli nostanut mielialaa niin että kyllä nyt oli aihetta riemuun ja alkoholi niin sopivasti kuin tunnetusti kohotti mielialaa ja antoi sanalle siivet ja tuuditteli mieltä.
Et ole mitenkään selitysvelvollinen Tor, otat, jos siltä tuntuu ja onhan sinulla tosiaankin aihetta juhlaan. Ja tiesihän hän nämä iänikuiset selitykset. Tor kertoi värikkäästi kuinka hän oli tehnyt hyviä kauppoja ruotsalaisten kanssa ja kuinka helppo niitä oli vähän noin niin kuin viilata linssiin, ei pahasti mutta eivät olleet turhan tarkkoja.
Sitten Rainerin katse jähmettyi Torin oikean käden nimettömään, siinä oli merkillinen sormus. Se oli kultainen kantasormus, jossa oli musta sini emalinen ristikuvio ja kultaan kaiverrettu tähkäpäävaakuna. Tor huomasi katseen ja sanoi sormuksen olevan onnen amuletti, joka oli hänen isoisän isältä peräisin, tai, että ainakin se on vanha sukusormus. Siinä oli tosiaankin jokin vaakuna.
Rainer melkein pakahtui, sillä nyt hän tunnisti miehen. Tuo nenä halkioineen ja sormus, vai erehtyikö hän sittenkin, kuinka hänelle oli tullut niin varma tunne ja mihin se nyt katosi. Hän mietti vain mielessään voisiko se olla mahdollista ja kuinka pieni maailma onkaan. Muttei hän saanut täysin selkeää kuvaa, toisaalta Torkaan ei voinut tuntea häntä, se oli varmaa, koskapa ei ollut koskaan tavannut häntä mitä todennäköisimmin. Mielessään hänellä oli kuva metsästä, kurnivasta vatsasta ja punaisesta paksusta tummasta nesteestä joka valui ja värjäsi kaiken, tukehdutti hänet, hukutti. Hän haukkoi henkeään. Tor.” käyn vain nopeasti miestenhuoneessa, odota siinä.” Onko joku hätänä, voitko huonosti, tulen mukaan, hei! Älä, ei tässä mitään, kusettaa vaan niin vietävästi, odottele vaan aloillasi ja tilaa paukut kummallekin, minulle raakaa viinaa, whiskyä, ilman jäitä tai yksi jääpala, yksi jääpala Tor”. Hän meni vessaan, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä, katsoi taakseen, Tor ei seurannut. Peilissä häntä tuijotti perkeleen kasvot, silmät seisoivat sameana päässä, hän sulki silmänsä, ravisteli päätään puolelta toiselle ja virutteli niitä lisää kylmällä vedellä. Sitten hän istahti koppiin pytyn reunalle, painoi kasvot käsiinsä ja koetti hengittää rauhallisesti.
Olon tasaannuttua hän palasi ravintolan puolelle. Tor istui samassa paikassa ja siemaili Gini Tonicia. Helvetti, menipä sinulla kauan, ajattelin jo tulla katsomaan. Ei tässä mitään hätää ole, jaha ja whiskykin on jo tuotu, mitä hemmettiä Tor siinähän on kaksi jääpalaa.
Onko? On, mutta väliäkö sillä hän sanoi ja kumosi sitten juoman kurkkuunsa.
Enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun sisään käveli Leon. Vaalea puku, tumma solmio, vaalea lierihattu, todellinen gentlemanni. Leon ja Tor tervehtivät ja hänkin sanoi käsipäivää. Leon tilasi ison whisky moukun ilman jäitä ja sytytti Lycky Striken. Oikein hauska tavata teitä, kuinka businekset ovat sujuneet. Hän osasi hyvin tuota small talkia ja sai ilmapiirin vapautuneeksi. He istuivat ja keskustelivat, pikkuhiljaa alkoi ravintola täyttyä ihmisistä ja ilman kuormasi mukava puheensorina ja paksu tupakan ja sikarin savu.
Tunne itsesi, ole rehellinen itsellesi… eläkäämme ainutlaatuinen ilta tänään vai mitä mieltä olette: puhua pöllysi Tor äänekkäästi, hän oli selvästi päihtynyt. Hän humaltui pian ilmeisesti harjoittelun puutteesta ja luontaisesta heikosta viinapäästä yhdistettynä tuohon ehkäpä liiankin sosiaaliseen luonteeseen joka sai käyttövoimansa alemmuudentunteesta. Hänen narsistinen luonteensa vaati tyydyttyäkseen huomiota osakseen, muuten olotila olisi kääntynyt helposti apeudeksi ja melkeinpä murheelliseksi ja siitä olisi saattanut olla seurauksena pahemmanpuoleinen depressio. Matkoilla ja työssä ollessaan Tor tunsi voivansa mainiosti mutta kotioloissa oli tuo ahdistus päässyt iskemään ja yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa vietetyillä mökkilomilla Mäntyharjulla, jossa hänellä oli sievä rantamökki. Nuo lomat olivat päättyneet usein riitaan ja silloin Tor oli ratkennut ryyppäämään ja tuntenut jälkikäteen syyllisyyttä ja häpeää. Vaimo oli antanut anteeksi. Anna – Kaarinan ei tarvitsisi olla huolissaan, tällaista ei enää tapahtuisi; Tor oli luvannut. Seuraavalta matkalta hän toisi taas upeita tuliaisia ja ylennys työpaikalla olisi pian edessä, Anna-Kaarinan ei tarvitse olla huolissaan, mummolaankin mennään sitten vaikka kuinka usein.
Siirtykäämme toiseen ravintolaan: huudahti Tor. Saanko ehdottaa; käydään kurkkaamassa Leonin hotellihuonetta ja otetaan samalla muutamat tömpsyt ja siistiydytään hieman: maalaili Rainer. Ehdotus sai kannatusta. Leonkin oli sopivasti tuiskeessa, niin kuin he kaikki. Tuiskeessa, tuiskeessa tralalalllaaa, perkeleesti tuiskeessa, pöllissä, pöllyssä trallalalaa; Tor laulaa hoilotti.
Käyn toiletissa, sanoi Leon. Leonin ollessa WC:ssä kävi Rainer keittiön puolella ja osti tukulla kruunuja muutaman olutpullon. Rainerin ollessa oluen hankinnassa köökin puolella oli Leon käynyt soittamassa Flaviolle ja kehottanut tätä poistumaan omaan huoneeseensa, sanonut, että he menisivät vielä jatkoille ja Flavion ei tarvitsisi olla huolissaan, hoitaisi vain oman osuutensa ja hakisi rojut pois. Sitten he siirtyivät ulos ja lähtivät, suunnaten kulkunsa kohti hotelli Reisenia. Heidän keskustelunsa oli hälisevää ja iloista. Vähän päästä purskahdettiin nauruun, se oli jotenkin liioitellun tuntuista, ottaen huomioon heidän suhteensa. Levottomuus ja sisäinen jännitys laukesi. Aivan kuin etukäteen olisi koetettu torjua mielenjärkytyksiä, jotain epäadekvaattia siinä oli. Kolme pientä miestä marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, kohta heitä olisi kaksi vaan, taidat taidan daa…dai.
Hotellihuone oli avara ja siisti, hyvällä maulla sisustettu. Ammattisuunnittelijan ja rahan jälki näkyi kokonaisuudessa. Lattiaa peitti tiilenpunainen kokolattiamatto. Pöydän ympärillä oli kolme mukavaa tummanruskeaa nahkatuolia. Pöytä oli teakia. Siinä oli kaikki mainittava, kolme tuolia ja pöytä…ja kolmet lasit. He ottivat Madeira lasit ja kilistivät hienolle illalle. Tor huudahti: ”perkele miehet, mää sanon perkele, ei ole perkele toisia niin kuin me…ei saathan ole hah haa. Leon mulkaisi Raineria ja nauroi suu leveässä naurussa ja järki täysin ajan tasalla, sanoi sitten: Tor you are absolutely right, you are my kind of man. Mää mene nut vessaan nauroi Rainer ja meni.
Wc oli siisti, kaakeloitu ja siellä oli amme sekä peilikaappi ja pytty nyt tietysti. Rainer otti puolenlitran oliiviöljypullon ja tyhjensi sen kerralla. Hän ihmetteli itsekin kuinka helposti se putosi alas. Hän laittoi pullon takaisin taskuun, varoi sotkemasta sillä mitään. Sitten hän pirskotteli viiniä lasista suihkuverhoon ja lattialle, veti pöntön, laski vettä ja pesi kätensä. Rainer oli kyennyt sulkemaan tilanteen todellisen karmeuden mutta pelkäsi nyt, että objektiivinen todellisuus voisi koska vain murtautua hänen mieleensä. Suorittaa sisäänmurron hänen päähänsä ja ahmaista sielun mustaan kuiluun, jossa se kenties palaisi tuhkaksi. Hän pystyi kuitenkin yllättävän helposti petokseen ja tunsi sisäistä vilpittömyyttä, vapautta, kaikkivoipaista luovaa kykyä. Skitsoidinen hän ei asian suhteen ollut. Oli vain yksinkertaisesti niin, jollei hän hoitaisi asiaa nyt tavalla tai toisella, hän voisi heittää tärkeille asioille hyvästit. Saattoihan hänen elämänsä lantin kääntöpuolella olla syvä alemmuus ja kätketty viha jotka sitten ruokkivat tuota fantasiaa seikkailijasta ja jostain ainutlaatuisuudesta…suuruudesta. Tuohon seikkaan hänellä ei nyt ollut aikaa paneutua vaan hän siirsi itsensä ja tarmonsa tähän hetkeen. Hän laittoi veden lorisemaan, suitsi hiuksensa, taputteli poskiaan ja otti muutamia harkittuja ilmeitä peilin edessä. Palasi sitten muiden joukkoon. Kukaan ei kiinnittänyt hänen toimiinsa suurempaa huomiota, ei ainakaan Tor, hänellä oli koko elämäntarinansa kerrottavana.
No, niin Leon otetaan entisaikojen muistoille ja Tor myös, otetaan muistoille…ja uudelle tuttavuudelle. Kevyesti putoilivat sanat niitä oli helppo ladella, sanoja. Eiväthän ne olleet kuin jonkinlaista koodikieltä jonka me olimme ymmärtävinämme muttei koskaan samalla tasolla täysin, siitä hän oli varma.
Niin he joivat ja juopuivat, tyhjensivät, vielä vuosikertaviinin.
Perkele - saatana nyt meni paita: sanoi Rainer, joka oli läikyttänyt punaviiniä paidalleen. Ei saatana nyt tehdään niin, että minä käyn vaihtamassa paidan hotellissani ja tapaamme Operan edessä, sanotaanko vajaan tunnin kuluttua. Te tunnette paikan, menkää taksilla, pääsette perille. Pyydän anteeksi, totta toisiaan. Nähdään. Ja menkää, tilatkaa juotavaa, minun laskuun …tilataan syömiset sitten, kun saavun, ei mene kuin yksi punainen minuutti. Hejdå! Hän lähti kiireesti ja läimäytti oven perässään kiinni.
Hah hah haa, nauroi Leon ja samoin oli hymyssä Torin punakka naama, josta ei juopumusta enää kyennyt olemaan huomaamatta. Aivokapasiteetista ei toiminut enää kuin korkeintaan neljännes. Nähdään, paikan päällä, piian päällä… nähdään, godbuye my darling…bye…e.
Rainer lähti puolijuoksua ja otti lennosta taksin, ajoi rautatieasemalle, kävi hakemassa lokerosta salkun. Hän ajoi samalla taksilla hotelliin, pakkasi tavaransa, poistui liikoja mielenkiintoja herättämättä ja meni taksiin.

Tumma ilta
Flavio Stilicho käveli tummenevassa puistossa ja kuunteli kuinka hiekka rahisi hänen askeleidensa tahdissa. Rahina oli kiusallisen voimakasta ja rikkoi hiljaisuuden, jonka läpi hän olisi halunnut kuunnella. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli, ei mitään, aivan hiljaista. Kuului tavallisia kesäillan ääniä. Aurinko oli painumassa mailleen ja hämäryys lisääntyi. Flavio saapui penkin luo ja sytytti taskulampun. Hän otti ensin puunkolosta kätkemänsä avaimen, siinä hän jotenkin mietti, miksi se oli sinne pitänyt laittaa mutta antoi asian olla, hän oli tottunut tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaisesti. Antoi valokiilan seurata ruskeaa johtoa, jota oli miltei mahdoton huomata, johdon toisessa päässä oli pieni nauhuri ja toisessa pienen pieni mikrofoni. Flavio siristi silmiään ja alkoi keriä johtoa pois. Nauhuri oli hänen kädessään ja toiseen käteen tuli johdon toinen pää…se oli ilman mikrofonia, Flavio suuntasi valon oksaan ja huomasi johdon olevan poikki, hän riuhtaisi loput johdosta ja tarkasteli katkennutta kohtaa taskulampun valokiilassa. Fuck, cut…I can see it, thats for shure…no nyt tuli kiire, mitä perhanaa.
Flavio säntäsi juoksuun mutta rauhoittui siten reippaaseen kävelyyn. Ilta oli jo hämärtynyt puolipimeäksi. Yhtäkkiä Flavio säpsähti ja sydän ponnahti kurkkuun ja käsi lähti tavoittelemaan asetta. Polulle oli ilmestynyt kuin tyhjästä baskeripäinen mies jolla oli raidallinen pusero ja pienet viikset. Mies piti pistoolia kädessään ja sen piippu osoitti suoraan Flavion otsaan. Jossain syvällä sisimmässään hän ehti tajuta, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän kuuli kaksi laukausta ja ehti tuskin havaita suuliekit.
Toinen luodeista lävisti Flavion otsan, toinen meni oikeasta silmästä sisään. Flavio lennähti nurin ja vain ajan hän käsitti hetkensä tulleen, sitten pimeys kävi läpitunkemattomaksi, eikä se johtunut yöstä, Flavio Stilichoa ei enää ollut ajassa. Kasvoillaan hänellä oli mykkä ihmettelevä ilme, se ei ikään kuin suostunut käsittämään tapahtunutta. Sitten hänen kylkeensä potkaistiin karkeasti mutta sitä Flavio ei enää tuntenut, kuollut liha vain päästi pienen muksahduksen.
Baskeripäinen otti tarvitsemansa, potkaisi toisen kerran niin, että Flavion eloton ruumis vierähti viereiseen laskuojaan. Samaan aikaan alkoi sataa tihuttaa ja lisää tummansinertävän harmaita pilviä kertyi taivaan rannalle.
Leonin suuta oli alkanut polttaa ja hänen oli vaikea niellä. Sitten hän oli tuntenut ihollaan voimakasta kihelmöintiä ja hän tunsi kuinka sormista lähti tunto. Päätä särki ja kaikki näkyi kahtena tai kolmena, koko ympäröivä tila keinui ja pyöri. Hiki valui kylminä suurina karpaloina otsalta ja hengitys kävi työlääksi, suusta kuului korinaa, kuola valui norona suupielestä. Vaivoin hän sai huudetuksi: ”Minä tapan kaikki. Minä tapan…”, käsi kopeloi refleksinomaisesti teräksistä turvaa. Sitten hän ei kuullut enää kuin huminaa ja silmissä säkenöivät eriväriset salamat, ruumis jännittyi kaarelle ja sitten lysähti, Leon Lorenz lyyhistyi Tukholmalaisen hotellihuoneen tiilenväriselle kokolattiamatolle.
Tor nojasi seinään, hän ei käsittänyt mitään ja pelkäsi niin ettei saanut kättään liikkumaan. Pelko oli kerran aiemmin koettua, hän oli herännyt kärrypolulta jostain Espoosta ja pelännyt, tärissyt ja pelännyt, hän oli huutanut suoraa huutoa luulleessaan olevansa helvetissä tai ainakin kuollut, ruumiita makasi ympärillä ja maa oli mustanpunainen verestä, kurasta ja eritteistä. Kesti ainakin tunnin, toista ennen kuin hän tuli tolkkuihinsa ja tajusi jotenkin tapahtumat tai ei oikeastaan silloin tajunnut, luuli ensin, että oli itse seonnut ja tappanut toverinsa. Siitä hänet löydettiin kärrypolulta pää käsiin painautuneena ja yläruumistaan heilutellen ympärillään kolme ruumista ja kaksi kuolleeksi ammuttua hevosta. Kun auttajat olivat tulleet, oli hän huutanut raivoissaan äänensä pois ja vaatinut tulla ammuttavaksi. Hänet oli sidottu vahvalla manillaköydellä käsistä ja jaloista ja asetettu hevosen selkään vatsalleen ja vielä alakautta kädet ja jalat sidottu putoamisen estämiseksi. Siinä roikkuessaan valveen ja tajuttomuuden mustan pimeyden rajamailla oli häneltä yritetty kysellä tapahtumien kulkua mutta pää oli tyhjä ja siellä oli musta aukko johon ei tullut valon pilkahdusta mistään. Eikä hän koskaan muistanut tuosta tapahtumasta mitään. Jälkeenpäin tilanne tietenkin selvisi lavastamalla se uudelleen mutta muistikuvaa ei hänelle tullut.
Tor oli nähnyt pistoolin kainalokotelossa Leonin siinä vääntelehtiessä ja hän päätti ottaa hatkat. Tor poistui huoneesta ja meni ensimmäiseen löytämäänsä ravintolaan jossa alkoi baaritiskillä hilata teräviä kaksin käsin. Siihen tiskin reunaan hänen päänsä sitten myöhemmin kolahti ja vaivoin oli henkilökunta selvittänyt hänen hotellinsa nimen, johon hänet oli taksilla lähetetty ja kehotettu safööriä vielä pitämään huoli, että mies pääsee huoneeseensa.

Leon Lorez


Hän katseli kauempaa penkkiä, joka sijaitsi lammen rannalla ison tammen alla. Se oli tyhjä. Hän oli tullut aiemmin paikalle, oli halunnut istua ja tuumailla. Kivi perkele oli hiertänyt kengässä melkein koko matkan ja vasta nyt hän malttoi ottaa kengän jalastaan ja ravistella ylimääräiset pois. Sieltähän se tipahti, pieni sorajyvänen. Samalla juolahti hänen mieleensä, ettei siinä paljon hiekkaa tarvitse rattaissa olla, kun jo tulee aikamoista jälkeä, tai sokeria tankissa.
Hänen aatoksensa palasivat 20-luvun Yhdysvaltoihin. Hän oli tuntenut John Torrio nimisen miehen joka salakuljetti viinaa. Siellä hän tutustui Leonin kanssa mieheen nimeltä Capone. Torrio oli äkännyt Caponen älyn ja fyysilliset voimavarat. Alkoholin salakuljetus oli rahallisesti melko kannattavaa. Torrio luopui syystä tai toisesta puuhasta ja niin Al Caponesta tuli ”the big fellow”.
Viinan salakuljetus ei ollut mitään lasten leikkiä vaan mukana oli useita rikollisliigoja. Oli siis myös hintakilpailua joka aiheutti aluejakojen kanssa verisiä välienselvittelyitä. Chicagossa, 20-luvulla Caponen miehet surmasivat ainakin yli sata, ellei puolitoista sataa muiden liigojen jäsentä. Hiekkaa heitettiin rattaisiin koko lailla.
Itse hän oli toiminut vain erikoistehtävissä, joita oli hyvän ampumataidon vuoksi tipahdellut silloin tällöin. Al oli pitänyt hänet ja Leonin ikään kuin ässinä hihassa, mikä osoittautui hänen onnekseen ja Leonin tietysti. Niin olivat kullan kaivut siis jääneet, kullankaivajan merkin hän oli tosin saanut Alilta Montrealissa kerrottuaan Amerikkaan tulon syitään. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun hänellä oli tuo merkki ollut. Se oli halfdollarin kokoinen ja täyttä kultaa, siinä oli vaskooli ja hakku ja lapio ristissä ja vaskoolissa kultaisia rypäleitä ja koko komeutta kiersi kultainen köysi. Vaskoolissa oli pieniä kultahippuja. Merkki oli varmasti tullut ansioista mutta ei kullankaivuista. Caponen hommat laajenivat uhkapeliin, yökerhoihin, hevosratoihin ja vedonvälitykseen. Turvallisuussyistä Al muutti 1928 Palm Ilandille Floridaan, piti silti Chicagoa päämajanaan. Tässä vaiheessa hän ja Leon oli värvätty B.I:n leipiin, siis juuri ennen helmikuun iskua 1929 Clark Streetille.
Hän tapasi myös suuren rakkautensa Marilyn Leen. Marilyn tai Meeri kuten hän naista leikkisästi kutsui oli ollut Alin apurin, John J. Carterin tyttöystävä. John oli saanut surmansa poliisin luodista ratsian yhteydessä. Marilyn oli uinut kuin itsestään hakemaan tukea ja valinnut minut. Rakkaus leimahti salamana ja hohti purppuraa kiihkoa. Sitä oli hetkeksi himmentänyt kotoa tullut
kirje. Viesti oli lyhyt; ”faija – Nimrod on hukkunut veljensä mökillä kalaretkellä, lähellä sitä paikkaa, jossa on se hyvä kalapaikka.” Koeta pärjätä ja lähetä rahaa hautajaisia varten, jos kykenet. T. Konstantin ja muut. Vaikka eipähän sinulla ole. No skoijia vaan. pidä huoli itsestäsi, ollaan vähän hermona, että miten sinulla menee.
Eikä minulla silloin ollut liiemmälti ylimääräistä, rakkaus oli kallista touhua ja vei kaiken, oli siinä henkikin mennä.
Clark Streetille autotalli 2122N:lle saapui neljä Alin miestä. Autotalli oli George ”Bucks” Moranin gangstereiden piilopaikka. Caponen miehistä kaksi oli pukeutunut poliiseiksi, ja niin olivat tallissa olleet miehet kuvitelleet poliisin saaneen selville heidän piilopaikkansa. Kahdella konetuliaseella ja kahdella haulikolla suolaten oli miehiin pumpattu 150 luotia. Moran, mies johon luodit oli tarkoitettu, istui kadun toisella puolella täysin turvassa. Capone tuomittiin aikanaan ja joutui Atlantaan aluksi ja sieltä Alcatraziin. Vapautumisensa jälkeen hän vietteli ”eläkepäiviään” rauhallisesti, ilman rikoksia. 25.1.1947 hän kuoli. Suorittaa iäisyyspalvelustaan kuulemma Mount Caramellin hautausmaalla Chicagossa äitinsä ja isänsä sylissä. Alissa oli ollut jotain hyvin herkkää, kaikki oli vain loksahtanut kohdalleen ja niin hänestä tuli gangsteri. Hänestä olisi voinut toki tulla paljon muutakin mutta aika ja tilaisuus toimivat tässä tekijänä ja niin hänen osuutensa maailman näyttämöllä sai tuollaisen roolin. Väitetään, että hän sairasti kuppaa, mutta niinhän jokainen suurmies, helppoja selityksiä. Kuppa mikä kuppa, ei se muuten olisi tappanut. Hitlerillä oli kuppa, Marskilla oli kuppa, A. Kivellä oli kuppa, Mussolinilla oli kuppa. Perkele!
Häntä harmitti, kun näistä asioista ei voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Leon ei missään tapauksessa puhuisi mitään eikä ollut ketään muutakaan. Se oli mennyttä elämää, elettyä elämää, hänen elämäänsä. Dramatiikkaa oli riittänyt, ei tarvinnut ihmetellä tekemisen puutetta. Mutta silti, tätä kaikkea oli hänen sisällään kannettava. Nyt hän olisi jo ollut valmis sanomaan kuin ristin Johannes; vain rakastaminen on se työ jota nyt haluan harjoittaa ja puutarhanhoito ja sekin kuului rakkauteen.
Hänen mielensä noista purppuraisista punaisen sävyistä ja vihreän eri vivahteista herätti noin sadan metrin päässä lähestyvä mies. Hänellä oli päällään vaalea, lähes luonnonvalkoinen puku, samanvärinen leveälierinen hattu ja silmillään aurinkolasit. Mies oli melko pitkä ja suoraryhtinen.
Hän nousi ylös, käveli muutaman askeleen vastaan. ”Terve Leon, old fellow, how do you do. Otti sitten lämpimän puristuksen vastaan.
”Terve Rico”: vastasi Leon ja jatkoi, no mutta eikö tämä ole kunnon hugin paikka. Näytät hyvältä ystäväni, tosi hyvältä!
He istuutuivat penkille ja katselivat toisiaan. Viimenäkemisestä oli kulunut aikaa, itse asiassa hän oli tavannut Leonin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, samoihin aikoihin kun, James Hoffa oli noussut parrasvaloihin pitäessään Teamstearsissa melua. Ja kadonnut myöhemmin jäljettömiin, niin siinä oli käynyt. Mukava mies se Hoffa.
Siitä on hieman päälle kaksikymmentä vuotta, totesi Leonkin. Eipä ole paljon muututtu, mitä nyt ikä vähän teettää kaikenlaista, kuten harmaita charmikkaita suortuvia.
Niitä näitä jaariteltuaan ja muisteltuaan siirtyi Leon asiaan.
Oletko ihmeissäsi tästä kaikesta? Tässä on nyt kysymyksessä melko iso juttu, vaikka tiedänkin, että menee vähän sopimuksen ulkopuolelle. Palkkio on myös sen mukainen ja saat puolet heti ja toinen puoli lähetetään sinulle, kun tehtävä on suoritettu. Se toinen puoli palkkiosta on Helsingissä eräässä lokerossa, joten ei sinun tarvitse sitä turhan kaukaa hakea. Saat tehtävän suoritettuasi avaimen ja asia on selvä. Tässä on mustaa valkoisella, avaa kuori ja katso voitko suorittaa tehtävän. Se on sinun nyt päätettävä. Usko minua se onnistuu, älä ihmettele miksi juuri näin. Toimi ohjeiden mukaisesti niin kaikki workkii well.
Alias Rico tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä. Avattuaan kuoren ja luettuaan tekstin, päästi hän hiljaisen vihellyksen. Tehtävästä ei ollut mitään kysyttävää, se ei kuulunut asiaan. Ja suoritettuaan tehtävän se tulisi kansainvälisiinkin uutisiin joten siitä toimeksiantaja saisi tietää, että tehtävä on suoritettu. Hän tajusi heti kuinka liemessä hän oli, ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä mutta ei hän voisi tehtävää suorittaakaan ja, jos suorittaisi. Jäisikö se viimeiseksi?
Asia on selvä. Otan tehtävän vastaa mutta ymmärrät varmaan, että kuluja tästä muodostuu ja enkä aio maksaa niitä palkkiostani.
Saat käyttörahaa tarpeellisen määrän, muuta apua sinulla ei tule olemaan, toimit aivan yksin.
Sitten Leon jututteli niitä näitä, kyseli perheestä, asumisesta ja kaikesta mahdollisesta, siirtyen puheissaan aina sulavasti tehtävään. Hän oli ollut suunnitelmissaan huolellinen ja luottanut minuun. Vastailin rauhallisesti niitä näitä, pyöreästi ja täsmentäen epätarkoituksenmukaisia seikkoja.
Helvetti, pelkäsin jo, että kieltäydyt.
Olisiko se ollut mahdollista, kysyi Rico naurahtaen ja sai vastaukseksi olankohautuksen ja ystävällisen hymyn. Tosin tuon hymyn taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Ainakin sen takana oli pelko epäonnistumisesta.
Asioiden asetuttua, he alkoivat suunnitella illan viettoa Tukholmassa. Heillä olisi yksi ilta aikaa ja Leonilla yksi ilta aikaa elämälleen Leon Lorenzina.
Rainer Rosenberg alias Rico istui hotellihuoneensa nojatuolissa ja imi sikarista poskisauhuja, osan savusta hän päästi väliin keuhkoihin saakka. Puhalsi sitten taas renkaita niin, että suu tuli helläksi. Savun maku oli hieman makea, sokerinen, syvä, tumma mocca. Leon oli antanut muutaman aidon havannalaisen. Pienellä pöydällä oli lasi jossa läikehti kauniin rusehtava Meukow konjakki. Hän oli mietteissään. Moni asia askarrutti häntä juuri nyt, olisi oltava hyvin varuillaan ja kuunneltava sisintään tarkasti.
Tio sen`Sasso oli ollut merkittävä projekti hänen kannaltaan. Itse asiassa siitä oli muodostunut hänen elantonsa ja elämänsä, ainakin sen toisen minän. Hänen tehtävänään oli ollut tietojen hankkiminen Suomen teollisuudesta, politiikasta ja kaikesta mikä liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Hänen asemansa erään yksikön johtajana energia alan yrityksessä oli avannut hänelle monia tilaisuuksia saada erilaista mielenkiintoista tietoa. Hänen toimensa oli sikäli helppo, ettei sitä varsinaisesti valvottu miltään taholta. Ei ainakaan hänen tietääkseen tai ei ollut ainakaan tullut julki. Näillä toimillaan hän oli lunastanut oman vapautensa. Sopimus oli ollut alun perin viidentoista vuoden mittainen mutta sitä oli jatkettu pyynnöstä ja hänen suostumuksestaan. Asiointi oli tapahtunut kirjeitse peite yrityksen postilokeron kautta. Lokeroon hän vei tietoja, josta ne lähtivät, vaikka sinne piti tulla oikeastaan vain yrityksen saapuva posti mutta sinne myös ilmestyi ruskea kirjekuori, jossa oli maksu palveluksista. Lähtevä posti oli aina tietyllä tavalla merkityssä kuoressa. Merkkiä ei olisi kukaan asiasta tietämätön voinut huomata. Hänestä oli monien sattumien summana tullut eräänlainen vakooja. Kylmä sota ja tilanne maailmassa olivat johtaneet siihen, että nyt häneltä pyydettiin viimeisenä tehtävänä suorittamaan vaikea ja vaativa tehtävä, erään tunnetun henkilön olisi kadottava lopullisesti. Hänestä tuntui, ettei kykenisi suoriutumaan tehtävästä. Ei uskaltanut vaarantaa ja siksi ei halunnut suorittaa tehtävää. Kiinnijäämisestä oli seurauksena elinkautinen tai jotain vielä vakavampaa… Toiseksi, vaikka hän suorittaisi tehtävän, ei hän uskonut, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hän oli niin pahasti naimisissa Tio sen`Sassoon, että ainoa tapa kenties oli kadota, silloin myös jonkun muun oli syytä kadota. Hän kuvitteli ja uskoi olevansa oikeassa, että hänestä ei ollut kovin tarkkaa kuvaa ja nyt oli hänen tilaisuutensa tullut karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan. Hän tunsi perhosia vatsassaan ajatellessaan, kuinka moni asia saattaisi mennä vielä pieleen. Ja entä toinen lokero…Helsingissä? Nyt hänellä oli kuitenkin Tukholman keskusrautatieaseman tallelokeron avain, jossa oli etumaksuna puolet rahoista ja riittävä määrä käytännön kuluihin. Varmaa oli vain se, että Leon Lorenzin täytyi myös miettiä asiaa ja olla jotenkin varautunut…niin kuin olikin. Kysymys oli niin suurista asioista, ettei hänen henkensä merkinnyt mitään, siksi toisekseen ei Leoninkaan. Miksi juuri hänet oli valittu? Saisihan hän hyvät eläkerahat vai olisiko hänet sitten helppo päästää päiviltä tehtävän suoritettuaan. Hän aikoi toimia kuitenkin suunnitelman mukaisesti, niin oman kuin sen toisenkin.
Hän antautui mietiskelyyn. Hän ajatteli jokea jossa vesi virtasi tasaisesti. Jos, tuo kuviteltu vesi yritti poiketa uomasta, hän pakotti sen takaisin joen uomaan kärsivällisesti. Tyynesti hän pakotti joen vedet virtaamaan mereen, siellä oli hänen voimansa. Hän käsitti, että tuossa virrassa oli voima ja meressä hän menettäisi sen ja kadottaisi itsensä mittaamattomuuteen – Jumalaan. Mutta, tarvittaessa se oli kuin pato. Hän voisi siitä ammentaa käyttöönsä tarvittavan määrän. Sitä oli hallittava, muuten se söisi uoman liian suureksi ja virta pääsisi valtoimenaan juoksemaan ja sitä olisi enää mahdoton hallita. Hän hengitti ulos, hitaasti ja syvään, ikään kuin antoi henkensä ja hengitti sisään ottaen elämän lahjan taas itselleen. Sitten yhtäkkiä hän sanoi Sinä ja ajatteli vaimoaan ja tytärtään. Sellaista on rakkaus, se olet sinä, en minä. Sinä.
Hän otti esiin ne viinipullot joihin oli injektoinut myrkyn. Päällisin puolin niissä ei näkynyt mitään. Myrkyn piti olla hajutonta ja mautonta ja siltä pystyi suojautumaan tietyin toimenpitein, ajoituksen piti vain olla oikea. Niin oli suunniteltu. Pahoinvointi ja kohtaus menisivät täydestä. Ainoa pelko kohdistui aineen tehokkuuteen. Hän oli saanut ampullit Mr. Reediltä jo kohta viisikymmentä vuotta sitten. Tämä oli tosin vakuuttanut, että intiaanimyrkky oli tehokasta mutta oliko ajan hammas syönyt sen tehon? Toivottavasti…jäämiä kuitenkin löytyisi, sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Kun, hän oli kertonut John Reedille ylähengitysvaivoistaan, oli tämä antanut intiaanien käyttämää desinfioimisainetta jolla kurkkua olisi hyvä kurlata. Aine oli Echinacea Purpura nimisestä kasvista voimakkaaseen alkoholiin uutettua nestettä. Se oli ollut tosiaankin tehokasta ja se myös paransi haavoja ja esti bakteerien kasvun niissä, joko alkoholin tai tuon aineen ansiosta. Hän muisti kuinka keväällä 1918 Borgbackan kallioilla taistelussa saksalaista osastoa vastaan hän oli loukannut jalkansa melko pahasti ja sitten kaatanut ainetta siteeseen ja kietonut siteen jalkaan, ja niin oli tämä haavauma parantunut ilman mitään tulehdus tai märkimisoireita. Side oli tullut läpi veriseksi ja hän oli laittanut uuta sidettä päälle. Siitä keikasta oli sitten tullut hatkat ja hän oli koukannut Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja siitä Espoon saloille.
Näin hän mietti ja rentoutui ja päästi taas irti. Meditoi. Hän antautui täysin leijuvaan olotilaan. Olotilaan, jossa ei ollut mitään, ympärillä oleva maailma kutistui hetkien väliseksi pieneksi tilaksi, jota ei itse asiassa ollut edes olemassa, ei ehtinyt, takana historia edessä tulevaisuus, välissä ikuisuus. Siinä välissä oli ikuisuushetki, siihen hän koetti ankkuroitua. Hän leijui aivan kuin pienenä energia pallona, jota tumma aukko veti puoleensa. Hän putosi aukkoon ja antoi itsensä pudota. Aukon tummilla seinämillä kimmelsivät kuin pienet elävät tulikärpäset, jotka kieppuivat saaden aikaan pyörteen illuusion. Sitä kesti ehkä minuutin. Sitten hän heräsi tähän yhteyteen virkistyneenä ja levollisena.
REISEN
Leon Lorenz asui hotelli Reisenissa, joka oli aivan ravintola Zum Franziskanen vieressä, suorastaan kivenheiton päässä, joten tapaamispaikka oli hyvä ja itse asiassa hän kaipasikin jo rentouttavaa iltaa ja ryyppyä. Oli hänellä nytkin whiskylasi kädessä mutta se oli eriasia. Hän ei ollut tullut yksin, mukana oli F.B.I:n konkarisiipeä edustava Flavio Stilicho. Stilicho tunsi Richard Eklundin hyvin. Leon oli kertonut ja Flavio oli lähes ainoa joka oli hengissä niistä jotka olivat olleet mukana pidättämässä Al caponen koplaa. Tio sen`Sassosta hän ei tiennyt juuri muuta kuin, että se liittyi kommari jahtiin jotenkin. Hän oli täällä suojaamassa ikään kuin Leon Lorenzin selustaa. Hän asui samassa hotelissa väärennetyllä passilla ja juuri hänellä oli tuo Helsingissä sijaitsevan lokeron avain, sisällöstä hän ei ollut tietoinen, arveli siellä kuitenkin olevan jotain tärkeää, tietoa tai rahaa. Ja juuri hänen oli määrä toimittaa se tarvittaessa Ricolle tai USAn embasyyn, josta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Miten homma meni Leon.
Ei mitään erikoista, kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit käydä jossain vaiheessa korjaamassa vehkeet pois. Lähdemme tänään vähän juhlimaan, mukaan tulee joku suomalainen kauppamies. On kuitenkin parempi, että sinä pysyttelet näkymättömissä. Otin selvää siitä kaupparatsusta, tavallinen suomalainen, Rico oli kait` vain kaivanut seuraa laivalla.
Flavio koetteli kolmekasiaan, siellä se oli kainalokotelossa. Ok, odottelen täällä hotellissa. Saatan tilata huoneeseen kunnon sapuskat ja juomat.
Asia on selvä, on the house.
Flavio tiesi ettei tehtävä antanut aihetta lisäkyselyihin, joten hän tyytyi toivottamaan hauskaa iltaa.
Tor Sarasvuota oli lykästänyt monin tavoin. Kaupat olivat sujuneet mainiosti ja hän oli saanut sovittua illallisen erään mukavan ruotsinsuomalaisen naisen kanssa. Ilta oli päättynyt onnistuneesti naisen kotiin, joka oli keskustan vanhassa kaupungissa 1500-luvulta peräisin olevassa talossa. Tor oli tehnyt parhaansa tyydyttääkseen ja täyttääkseen naisen mielihalut. Omasta mielestään hän oli ensiluokkainen seuramies ja rakastaja. Nyt hän istui Zum Fransiskanin hämyisessä mutta viihtyisässä ja tunnelmallisessa ravintolassa. voisiko mikään olla paremmin, viime yö ja nyt kylmää olutta ja ystäviä tulossa. Hän oli suosittu mies ja paksuille poskille levisi onnellinen hymy. Humala tehosti vain tuota itsetyytyväisyyttä ja onnellista kokemusta hyvästä rakastajana olemisesta.
Rainerin ei tarvinnut pelätä, että Leon kutsuisi häntä väärällä nimellä, sellaista mokaa tuollainen vanha konkari ei tekisi. Hän astui sisään ravintolaan ja huomasi oikealla nurkkapöydässä ikkunan vieressä Tor Sarasvuon joka vilkutti hänelle iloisesti. Rainer meni pöytään.
No, missäs jenkki on, kysyi Tor posket punasta läikikkäinä. Nouseva humala tunki esiin ilmeestä, silmät kiilsivät, niissä oli iloinen mutta hieman typerä ilme.
Tulee, kunhan kerkiää laittaa meikit naamaan, nauroi Rainer. No mutta Tor, olet tainnut vähän pohjustaa…älä sano mitään, itse kukin, itse kukin.
Rainer tilasi konjakin, kuinkas muuten. Sitten he juttelivat ja Tor ei malttanut olla kertomatta naisseikkailustaan. Kertoessaan tarinaa vilkuili hän tarkkaavaisesti Rainerin kasvoja, odottaen tämän ilmeitä. Alkoholi oli mukavasti punehduttanut Torin kasvoja. Samassa Rainer oli muistavinaan, että Tor oli sanonut ettei hän pahemmin juo. Ja aivan kuin yhteisesti sovitusta asiasta Tor alkoi selittää kuinka normaalitilanteessa hän ei tosiaankaan juo mutta tämä oli poikkeustapaus, tulisi jenkkivieraskin ja yö oli nostanut mielialaa niin että kyllä nyt oli aihetta riemuun ja alkoholi niin sopivasti kuin tunnetusti kohotti mielialaa ja antoi sanalle siivet ja tuuditteli mieltä.
Et ole mitenkään selitysvelvollinen Tor, otat, jos siltä tuntuu ja onhan sinulla tosiaankin aihetta juhlaan. Ja tiesihän hän nämä iänikuiset selitykset. Tor kertoi värikkäästi kuinka hän oli tehnyt hyviä kauppoja ruotsalaisten kanssa ja kuinka helppo niitä oli vähän noin niin kuin viilata linssiin, ei pahasti mutta eivät olleet turhan tarkkoja.
Sitten Rainerin katse jähmettyi Torin oikean käden nimettömään, siinä oli merkillinen sormus. Se oli kultainen kantasormus, jossa oli musta sini emalinen ristikuvio ja kultaan kaiverrettu tähkäpäävaakuna. Tor huomasi katseen ja sanoi sormuksen olevan onnen amuletti, joka oli hänen isoisän isältä peräisin, tai, että ainakin se on vanha sukusormus. Siinä oli tosiaankin jokin vaakuna.
Rainer melkein pakahtui, sillä nyt hän tunnisti miehen. Tuo nenä halkioineen ja sormus, vai erehtyikö hän sittenkin, kuinka hänelle oli tullut niin varma tunne ja mihin se nyt katosi. Hän mietti vain mielessään voisiko se olla mahdollista ja kuinka pieni maailma onkaan. Muttei hän saanut täysin selkeää kuvaa, toisaalta Torkaan ei voinut tuntea häntä, se oli varmaa, koskapa ei ollut koskaan tavannut häntä mitä todennäköisimmin. Mielessään hänellä oli kuva metsästä, kurnivasta vatsasta ja punaisesta paksusta tummasta nesteestä joka valui ja värjäsi kaiken, tukehdutti hänet, hukutti. Hän haukkoi henkeään. Tor.” käyn vain nopeasti miestenhuoneessa, odota siinä.” Onko joku hätänä, voitko huonosti, tulen mukaan, hei! Älä, ei tässä mitään, kusettaa vaan niin vietävästi, odottele vaan aloillasi ja tilaa paukut kummallekin, minulle raakaa viinaa, whiskyä, ilman jäitä tai yksi jääpala, yksi jääpala Tor”. Hän meni vessaan, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä, katsoi taakseen, Tor ei seurannut. Peilissä häntä tuijotti perkeleen kasvot, silmät seisoivat sameana päässä, hän sulki silmänsä, ravisteli päätään puolelta toiselle ja virutteli niitä lisää kylmällä vedellä. Sitten hän istahti koppiin pytyn reunalle, painoi kasvot käsiinsä ja koetti hengittää rauhallisesti.
Olon tasaannuttua hän palasi ravintolan puolelle. Tor istui samassa paikassa ja siemaili Gini Tonicia. Helvetti, menipä sinulla kauan, ajattelin jo tulla katsomaan. Ei tässä mitään hätää ole, jaha ja whiskykin on jo tuotu, mitä hemmettiä Tor siinähän on kaksi jääpalaa.
Onko? On, mutta väliäkö sillä hän sanoi ja kumosi sitten juoman kurkkuunsa.
Enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun sisään käveli Leon. Vaalea puku, tumma solmio, vaalea lierihattu, todellinen gentlemanni. Leon ja Tor tervehtivät ja hänkin sanoi käsipäivää. Leon tilasi ison whisky moukun ilman jäitä ja sytytti Lycky Striken. Oikein hauska tavata teitä, kuinka businekset ovat sujuneet. Hän osasi hyvin tuota small talkia ja sai ilmapiirin vapautuneeksi. He istuivat ja keskustelivat, pikkuhiljaa alkoi ravintola täyttyä ihmisistä ja ilman kuormasi mukava puheensorina ja paksu tupakan ja sikarin savu.
Tunne itsesi, ole rehellinen itsellesi… eläkäämme ainutlaatuinen ilta tänään vai mitä mieltä olette: puhua pöllysi Tor äänekkäästi, hän oli selvästi päihtynyt. Hän humaltui pian ilmeisesti harjoittelun puutteesta ja luontaisesta heikosta viinapäästä yhdistettynä tuohon ehkäpä liiankin sosiaaliseen luonteeseen joka sai käyttövoimansa alemmuudentunteesta. Hänen narsistinen luonteensa vaati tyydyttyäkseen huomiota osakseen, muuten olotila olisi kääntynyt helposti apeudeksi ja melkeinpä murheelliseksi ja siitä olisi saattanut olla seurauksena pahemmanpuoleinen depressio. Matkoilla ja työssä ollessaan Tor tunsi voivansa mainiosti mutta kotioloissa oli tuo ahdistus päässyt iskemään ja yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa vietetyillä mökkilomilla Mäntyharjulla, jossa hänellä oli sievä rantamökki. Nuo lomat olivat päättyneet usein riitaan ja silloin Tor oli ratkennut ryyppäämään ja tuntenut jälkikäteen syyllisyyttä ja häpeää. Vaimo oli antanut anteeksi. Anna – Kaarinan ei tarvitsisi olla huolissaan, tällaista ei enää tapahtuisi; Tor oli luvannut. Seuraavalta matkalta hän toisi taas upeita tuliaisia ja ylennys työpaikalla olisi pian edessä, Anna-Kaarinan ei tarvitse olla huolissaan, mummolaankin mennään sitten vaikka kuinka usein.
Siirtykäämme toiseen ravintolaan: huudahti Tor. Saanko ehdottaa; käydään kurkkaamassa Leonin hotellihuonetta ja otetaan samalla muutamat tömpsyt ja siistiydytään hieman: maalaili Rainer. Ehdotus sai kannatusta. Leonkin oli sopivasti tuiskeessa, niin kuin he kaikki. Tuiskeessa, tuiskeessa tralalalllaaa, perkeleesti tuiskeessa, pöllissä, pöllyssä trallalalaa; Tor laulaa hoilotti.
Käyn toiletissa, sanoi Leon. Leonin ollessa WC:ssä kävi Rainer keittiön puolella ja osti tukulla kruunuja muutaman olutpullon. Rainerin ollessa oluen hankinnassa köökin puolella oli Leon käynyt soittamassa Flaviolle ja kehottanut tätä poistumaan omaan huoneeseensa, sanonut, että he menisivät vielä jatkoille ja Flavion ei tarvitsisi olla huolissaan, hoitaisi vain oman osuutensa ja hakisi rojut pois. Sitten he siirtyivät ulos ja lähtivät, suunnaten kulkunsa kohti hotelli Reisenia. Heidän keskustelunsa oli hälisevää ja iloista. Vähän päästä purskahdettiin nauruun, se oli jotenkin liioitellun tuntuista, ottaen huomioon heidän suhteensa. Levottomuus ja sisäinen jännitys laukesi. Aivan kuin etukäteen olisi koetettu torjua mielenjärkytyksiä, jotain epäadekvaattia siinä oli. Kolme pientä miestä marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, kohta heitä olisi kaksi vaan, taidat taidan daa…dai.
Hotellihuone oli avara ja siisti, hyvällä maulla sisustettu. Ammattisuunnittelijan ja rahan jälki näkyi kokonaisuudessa. Lattiaa peitti tiilenpunainen kokolattiamatto. Pöydän ympärillä oli kolme mukavaa tummanruskeaa nahkatuolia. Pöytä oli teakia. Siinä oli kaikki mainittava, kolme tuolia ja pöytä…ja kolmet lasit. He ottivat Madeira lasit ja kilistivät hienolle illalle. Tor huudahti: ”perkele miehet, mää sanon perkele, ei ole perkele toisia niin kuin me…ei saathan ole hah haa. Leon mulkaisi Raineria ja nauroi suu leveässä naurussa ja järki täysin ajan tasalla, sanoi sitten: Tor you are absolutely right, you are my kind of man. Mää mene nut vessaan nauroi Rainer ja meni.
Wc oli siisti, kaakeloitu ja siellä oli amme sekä peilikaappi ja pytty nyt tietysti. Rainer otti puolenlitran oliiviöljypullon ja tyhjensi sen kerralla. Hän ihmetteli itsekin kuinka helposti se putosi alas. Hän laittoi pullon takaisin taskuun, varoi sotkemasta sillä mitään. Sitten hän pirskotteli viiniä lasista suihkuverhoon ja lattialle, veti pöntön, laski vettä ja pesi kätensä. Rainer oli kyennyt sulkemaan tilanteen todellisen karmeuden mutta pelkäsi nyt, että objektiivinen todellisuus voisi koska vain murtautua hänen mieleensä. Suorittaa sisäänmurron hänen päähänsä ja ahmaista sielun mustaan kuiluun, jossa se kenties palaisi tuhkaksi. Hän pystyi kuitenkin yllättävän helposti petokseen ja tunsi sisäistä vilpittömyyttä, vapautta, kaikkivoipaista luovaa kykyä. Skitsoidinen hän ei asian suhteen ollut. Oli vain yksinkertaisesti niin, jollei hän hoitaisi asiaa nyt tavalla tai toisella, hän voisi heittää tärkeille asioille hyvästit. Saattoihan hänen elämänsä lantin kääntöpuolella olla syvä alemmuus ja kätketty viha jotka sitten ruokkivat tuota fantasiaa seikkailijasta ja jostain ainutlaatuisuudesta…suuruudesta. Tuohon seikkaan hänellä ei nyt ollut aikaa paneutua vaan hän siirsi itsensä ja tarmonsa tähän hetkeen. Hän laittoi veden lorisemaan, suitsi hiuksensa, taputteli poskiaan ja otti muutamia harkittuja ilmeitä peilin edessä. Palasi sitten muiden joukkoon. Kukaan ei kiinnittänyt hänen toimiinsa suurempaa huomiota, ei ainakaan Tor, hänellä oli koko elämäntarinansa kerrottavana.
No, niin Leon otetaan entisaikojen muistoille ja Tor myös, otetaan muistoille…ja uudelle tuttavuudelle. Kevyesti putoilivat sanat niitä oli helppo ladella, sanoja. Eiväthän ne olleet kuin jonkinlaista koodikieltä jonka me olimme ymmärtävinämme muttei koskaan samalla tasolla täysin, siitä hän oli varma.
Niin he joivat ja juopuivat, tyhjensivät, vielä vuosikertaviinin.
Perkele - saatana nyt meni paita: sanoi Rainer, joka oli läikyttänyt punaviiniä paidalleen. Ei saatana nyt tehdään niin, että minä käyn vaihtamassa paidan hotellissani ja tapaamme Operan edessä, sanotaanko vajaan tunnin kuluttua. Te tunnette paikan, menkää taksilla, pääsette perille. Pyydän anteeksi, totta toisiaan. Nähdään. Ja menkää, tilatkaa juotavaa, minun laskuun …tilataan syömiset sitten, kun saavun, ei mene kuin yksi punainen minuutti. Hejdå! Hän lähti kiireesti ja läimäytti oven perässään kiinni.
Hah hah haa, nauroi Leon ja samoin oli hymyssä Torin punakka naama, josta ei juopumusta enää kyennyt olemaan huomaamatta. Aivokapasiteetista ei toiminut enää kuin korkeintaan neljännes. Nähdään, paikan päällä, piian päällä… nähdään, godbuye my darling…bye…e.
Rainer lähti puolijuoksua ja otti lennosta taksin, ajoi rautatieasemalle, kävi hakemassa lokerosta salkun. Hän ajoi samalla taksilla hotelliin, pakkasi tavaransa, poistui liikoja mielenkiintoja herättämättä ja meni taksiin.
Tumma ilta
Flavio Stilicho käveli tummenevassa puistossa ja kuunteli kuinka hiekka rahisi hänen askeleidensa tahdissa. Rahina oli kiusallisen voimakasta ja rikkoi hiljaisuuden, jonka läpi hän olisi halunnut kuunnella. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli, ei mitään, aivan hiljaista. Kuului tavallisia kesäillan ääniä. Aurinko oli painumassa mailleen ja hämäryys lisääntyi. Flavio saapui penkin luo ja sytytti taskulampun. Hän otti ensin puunkolosta kätkemänsä avaimen, siinä hän jotenkin mietti, miksi se oli sinne pitänyt laittaa mutta antoi asian olla, hän oli tottunut tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaisesti. Antoi valokiilan seurata ruskeaa johtoa, jota oli miltei mahdoton huomata, johdon toisessa päässä oli pieni nauhuri ja toisessa pienen pieni mikrofoni. Flavio siristi silmiään ja alkoi keriä johtoa pois. Nauhuri oli hänen kädessään ja toiseen käteen tuli johdon toinen pää…se oli ilman mikrofonia, Flavio suuntasi valon oksaan ja huomasi johdon olevan poikki, hän riuhtaisi loput johdosta ja tarkasteli katkennutta kohtaa taskulampun valokiilassa. Fuck, cut…I can see it, thats for shure…no nyt tuli kiire, mitä perhanaa.
Flavio säntäsi juoksuun mutta rauhoittui siten reippaaseen kävelyyn. Ilta oli jo hämärtynyt puolipimeäksi. Yhtäkkiä Flavio säpsähti ja sydän ponnahti kurkkuun ja käsi lähti tavoittelemaan asetta. Polulle oli ilmestynyt kuin tyhjästä baskeripäinen mies jolla oli raidallinen pusero ja pienet viikset. Mies piti pistoolia kädessään ja sen piippu osoitti suoraan Flavion otsaan. Jossain syvällä sisimmässään hän ehti tajuta, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän kuuli kaksi laukausta ja ehti tuskin havaita suuliekit.
Toinen luodeista lävisti Flavion otsan, toinen meni oikeasta silmästä sisään. Flavio lennähti nurin ja vain ajan hän käsitti hetkensä tulleen, sitten pimeys kävi läpitunkemattomaksi, eikä se johtunut yöstä, Flavio Stilichoa ei enää ollut ajassa. Kasvoillaan hänellä oli mykkä ihmettelevä ilme, se ei ikään kuin suostunut käsittämään tapahtunutta. Sitten hänen kylkeensä potkaistiin karkeasti mutta sitä Flavio ei enää tuntenut, kuollut liha vain päästi pienen muksahduksen.
Baskeripäinen otti tarvitsemansa, potkaisi toisen kerran niin, että Flavion eloton ruumis vierähti viereiseen laskuojaan. Samaan aikaan alkoi sataa tihuttaa ja lisää tummansinertävän harmaita pilviä kertyi taivaan rannalle.
Leonin suuta oli alkanut polttaa ja hänen oli vaikea niellä. Sitten hän oli tuntenut ihollaan voimakasta kihelmöintiä ja hän tunsi kuinka sormista lähti tunto. Päätä särki ja kaikki näkyi kahtena tai kolmena, koko ympäröivä tila keinui ja pyöri. Hiki valui kylminä suurina karpaloina otsalta ja hengitys kävi työlääksi, suusta kuului korinaa, kuola valui norona suupielestä. Vaivoin hän sai huudetuksi: ”Minä tapan kaikki. Minä tapan…”, käsi kopeloi refleksinomaisesti teräksistä turvaa. Sitten hän ei kuullut enää kuin huminaa ja silmissä säkenöivät eriväriset salamat, ruumis jännittyi kaarelle ja sitten lysähti, Leon Lorenz lyyhistyi Tukholmalaisen hotellihuoneen tiilenväriselle kokolattiamatolle.
Tor nojasi seinään, hän ei käsittänyt mitään ja pelkäsi niin ettei saanut kättään liikkumaan. Pelko oli kerran aiemmin koettua, hän oli herännyt kärrypolulta jostain Espoosta ja pelännyt, tärissyt ja pelännyt, hän oli huutanut suoraa huutoa luulleessaan olevansa helvetissä tai ainakin kuollut, ruumiita makasi ympärillä ja maa oli mustanpunainen verestä, kurasta ja eritteistä. Kesti ainakin tunnin, toista ennen kuin hän tuli tolkkuihinsa ja tajusi jotenkin tapahtumat tai ei oikeastaan silloin tajunnut, luuli ensin, että oli itse seonnut ja tappanut toverinsa. Siitä hänet löydettiin kärrypolulta pää käsiin painautuneena ja yläruumistaan heilutellen ympärillään kolme ruumista ja kaksi kuolleeksi ammuttua hevosta. Kun auttajat olivat tulleet, oli hän huutanut raivoissaan äänensä pois ja vaatinut tulla ammuttavaksi. Hänet oli sidottu vahvalla manillaköydellä käsistä ja jaloista ja asetettu hevosen selkään vatsalleen ja vielä alakautta kädet ja jalat sidottu putoamisen estämiseksi. Siinä roikkuessaan valveen ja tajuttomuuden mustan pimeyden rajamailla oli häneltä yritetty kysellä tapahtumien kulkua mutta pää oli tyhjä ja siellä oli musta aukko johon ei tullut valon pilkahdusta mistään. Eikä hän koskaan muistanut tuosta tapahtumasta mitään. Jälkeenpäin tilanne tietenkin selvisi lavastamalla se uudelleen mutta muistikuvaa ei hänelle tullut.
Tor oli nähnyt pistoolin kainalokotelossa Leonin siinä vääntelehtiessä ja hän päätti ottaa hatkat. Tor poistui huoneesta ja meni ensimmäiseen löytämäänsä ravintolaan jossa alkoi baaritiskillä hilata teräviä kaksin käsin. Siihen tiskin reunaan hänen päänsä sitten myöhemmin kolahti ja vaivoin oli henkilökunta selvittänyt hänen hotellinsa nimen, johon hänet oli taksilla lähetetty ja kehotettu safööriä vielä pitämään huoli, että mies pääsee huoneeseensa.

Jeesus ja perkele


Hämärää käytävää valaisi himmeä yövalaistus. Hän seisoi oven takana ja kuunteli. Ei mitään ääntä. Sitten hän laittoi oikean korvansa oveen kiinni ja silloin kykeni hän kuulemaan hengityksen äänen. Hengitys kuului selvästi hiljaisuudessa, se oli raskasta, sisällä olija nukkui sikeästi. Hän kaiveli taskujaan ja otti esiin vempaimen, tiirikan, katsoi sopivan meisselin, sovitti sen lukkopesään ja alkoi kiertää. Haitat liukuivat sivuun yksi toisensa jälkeen ja jo kolmen minuutin työn jälkeen lukko antoi periksi.

Pimeässä huoneessa kuului raskas hengitys ja ilmassa oli sakea viinan ja tupakan haju. Hiljaa hän veti oven perässään kiinni ja jäi seisomaan pimeään. Kesti kotvan ennen kuin hän alkoi erottaa pimeydestä muotoja. Tor makasi sängyllä raskaasti hengittäen, vartalo oli kyljellään ja kasvot puolivinossa asennossa ylöspäin suu kaksi kolmasosaa avoinna. Hengitys oli raskasta, puhisevaa ja väliin se katkeili muutamaksi sekunniksi tai kymmeneksi jopa kahdeksikymmeneksi sekunniksikin.

Hän otti taskustaan pullon, jossa oli chloralia, imaisi siitä pari millilitraa neulattomaan
injektioruiskuun ja karisti pienestä valkoisesta paperipussista barbituraattia sekaan. Sitten hän sovitti männän paikoilleen ruiskuun ja ravisti kevyesti, jauhe sekoittui nesteeseen.
Tor oli niin otollisessa asennossa, että hänen oli helppo ruiskauttaa aine tämän suuhun. Hieman Tor yskähteli mutta nieli kiltisti aineen kuin kunnon koulukossi ainakin. Hän oli mitannut huumeen tarkasti, huomenna Tor ei muistaisi edellisillan tapahtumista mitään, ainakaan ilman apua. Määrä ei ollut letaali, vaan juuri tarkoitukseen sopiva. Hän tutki Torin taskut ja penkoi matkalaukkua, kaikki oli valmista kotimatkaa varten.

Hänen vatsaansa kipristeli ikävästi ja olo oli oksettava. Huonoa oloa oli jo jatkunut jonkin aikaa. Kipu pisti aprikoimaan; oliko saanut sittenkin jonkinlaisen myrkytyksen. Heti häivyttyään Leonin huoneesta oli hän oksentanut alemman kerroksen roskakoriin, sormiaan kurkkuun työntäen ja samalla oli oksentanut heti hotellin ovensuuhun, silloin hänen mieleensä tuli, että koko homma taitaa kusta nyt pahemman kerran. Oksennusta oli tullut yhtenä ryöppynä, sitten hän oli tyhjentänyt 50 hiilitablettia suuhunsa niin, että musta pöly oli vain lentänyt, kun taksikuski kysyi; minne ajetaan. Väkisin hän oli pureskellut hiilitabletit ja niellyt niitä kokonaisina välillä hörppien vettä, jota oli onnekseen öljypulloon ottanut.
Hänen olonsa muuttui todella vaikeaksi, otsalta alkoi puskea kylmää hikeä ja vatsassa kiersi ja möyrysi. Syke oli noussut reilusti toiselle sadalle. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vessaan. Tuskin oli hän päässyt pytylle, kun peräpäässä räjähti, kipu oli tainnuttaa hänet. Aivan kuin pieniä kiviä olisi tullut hänen sisältään pyttyyn. Heti tuon räjähdyksen jälkeen olo helpottui, kunnes se taas kohta äityi kovaksi ja raastavaksi, pakottavaksi ulostamisen tarpeeksi. Tätä kesti jonkin aikaa, sitten pakottava ripuloimisen tarve hellitti. Koko vatsan alue oli hellänä, varsinkin oikealta hieman kylkikaaren alta aristi niin vietävästi. Sappi reistaili tai sitten oliiviöljy jolla hän oli päättänyt suojautua, että ei tulisi liian humalaan, jotta pystyisi suorittamaan tehtävän loppuun.
Hän ei tiennyt, että konkrementit, sappikivet olivat tyhjentyneet hänen sapestaan.

Öljy oli ärsyttänyt sappirakkoa ja saanut aikaan valtavan sappinestetulvan. Sappikivet olivat huuhtoutuneet runsaan sappinesteen mukana pohjakaissuoleen. Tämä sappirakon ärsytystila oli aiheuttanut nuo voimakkaat kiputuntemukset joita pelko myrkytyksestä oli vain lisännyt. Sappirakko oli tyhjentynyt perusteellisesti, koska hänellä ei ollut suuria kiviä vaan herneenkokoisia ja sitä pienempiä olivat ne kaikki tulleet ulos. Siinä kököttäessään hän ei tiennyt, että oli näin välttänyt sappileikkauksen ja lopunelämän niukasti valkuaista ja rasvaa sisältävän ruokavalion. Hän istui pytyllä pitkään ja tunsi syvää huojennusta olon tullessa paremmaksi.

Sitten hän havahtui ja kuunteli Torin hengitystä, se oli syvää ja nyt jopa tasaisempaa kuin huoneeseen tullessaan. Siinä vessanpytyllä kyynärpäät reisillä ja kädet otsalla häneltä pääsi muutama suolainen kyynel ja hänen luomensa painuivat kiinni ja mieli pakeni aatoksiin, yhä syvemmälle hän sukelsi menneisyyteen, kunnes hän oli suggestoituneessa mielentilassa eikä hän enää ollut Tukholmalaisessa hotellihuoneessa.

Oulunkylä

Hän palasi Oulunkylän Läntiselle Huvila-alueelle, jota myös Suursuoksi kutsuttiin, sille samalle jota faija kutsui Åggelby västra villagårdiksi. Siinä samassa valtasi hänen mielensä synkkä ja lohduton ikävä, joka lepäsi tummana hänen väsyneillä harteillaan. Lapsuus oli mennyt omia lapsuuden teitään, kulkenut latujaan. Siinä oli ollut iloa ja onnellisuutta, rakkautta ja turvaa mutta joskus oli elämä näyttänyt nurjan puolensa ja paljastanut rumat irvistävät kasvonsa. Kaikkiaan hän muisti lapsuutensa onnellisena, sillä tavalla onnellisena kuin se mielessä kultautuu. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hän erityisesti muisti viimeisen kalaretken Nimrodin-faijan kanssa ja sen kuinka faija sitten oli hukkunut siihen missä hän oli sen ruumisveneen nähnyt. Sitten hän taas vajosi.
Itsenäisyysjulistus oli annettu ja vuosi vaihtui, oli tammikuu 1918. Punakaarteja perustettiin, Oulunkylässä ei kaartia ollut, lähin kaarti oli Kottbyssä – Kottbyn punainen kaarti. Hän ei ajatellut liittyä mihinkään kaartiin, ei punaisten, ei valkoisten vaan oli vakaasti päättänyt pysyä erossa koko rähinästä, jos siitä sellainen tulisi. Ihmiset noilla seuduin olivat pääasiallisesti rehellistä työtätekevää kansanosaa. Ei heillä ollut mitään poliittisia intohimoja.
Yleinen painostus sai hänet kuitenkin liittymään punakaartiin, hän ei kestänyt kuunnella irvailuja; ” eivätkö kaikki lähdekään mukaan, vapaakyytiläisiä ollaan vai?” Mutina vain lisääntyi, se sai uhkaavia muotoja. Hänet oli uhattu piestä, jollei kaarti kelpaisi. Parhaassa tapauksessa saisi hän lyijynapin otsaansa. Tiedettiin hänellä olevan myös aseita. Olipa hänellä kaksi käsiasetta, Nagan pistooli ja Browning 7.65 sekä venäläinen kolmen linjan bertaani vuodelta 1891, kaliiberi oli 7.62.

Kivääri sekä Nagan pistooli oli piilotettu jo vuoden seitsemäntoista syksyllä hänen sisarensa asuntoon Merimiehenkadulle.

Kaartiin liittyminen ei ollut mikään ongelma, agitaattoreita oli riittämiin. Kuullessaan, että hänen Valdemar veljensä oli Oulunkylän asemalle perustetun punakaartin komentopaikan sihteerinä, liittyi hän itsekin kaartiin. Valde kertoi, että heidän sisarensa mies oli lähtenyt rintamalle Kannakselle, Pullilan lohkolle. Muuta hän ei osannut kertoa kuin, että oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Matkaan oli lähtenyt noin sadan miehen joukko joka oli kuitenkin huvennut hieman, koska lähteminen oli vapaaehtoista. Sen hän vielä tiesi kertoa, että juna jättäisi heidät Antrean Kavantsaareen. Hän muisti selvästi vitsailleensa veljelleen, ettei nyt kaikkea raportoisi, menee muuten koko kapinasta mielenkiinto. Sitäkin hän oli ajatellut, että puhui nyt ensimmäistä kertaa kapinasta, ei ollut aiemmin osannut asiaa siltä tolalta oikein tosissaan ajatella. Nyt näytti siltä, että jotain rähinää oli tulossa. Toimintaa hän nuorukainen toivoikin. Mitään rähinää ei kuitenkaan alkanut kuulua, punakaarti harjoitteli laiskasti, ampumassa käytiin venäläisten ampumaradalla Pikku-Pasilassa.
Sitten eräänä tammikuun pilvisenä yönä toi lähetti ilmoituksen, että oli lähdettävä punakaartin päämajaan Uddin huvilalle. Unenpöpperöisenä hän taivalsi talvisia polkuja perille. Puheen sorinaa kuului jo jonkin matkan päähän sekä aseiden kilahduksia ja varusteiden kahahduksia ja muita ääniä joita tuollaisesta isosta mieslaumasta saattoi päästä. Huhuttiin, että joukot marssitettaisiin asemalle ja siellä kuormattaisiin junaan. Huudeltiin, ettei sitä nyt noin vain lähdetä, pitää hakea kotoa vaatteita ja varusteita. Aika hässäkkä siitä syntyi. Eräskin Pakinkyläläinen huusi suu ämyrinä, että sille nappi ottaan joka ei lähde junaan. Aikansa joukkio murisi ja kapinoi mutta siirtyi sitten raiteilla odottavaan junaan.
Surkeasti olivat sen järjestäneet. Monilla olisi ollut paremmat aseet kotona ja ennen kaikkea lämmintä vaatetta mitä laittaa päälle. Tästä typerästä hosumisesta ja pakkotoimenpiteestä koituikin sitten vaan turhia vilustumisia ja kuumetauteja, jotka veivät miehistä sen vähän terän joka heissä vielä oli ollut. Mutisten siirtyi joukkio junaan.

Veturi ajoi valot päällä ja valokiila leikkasi pimeään. Yö oli musta ja pelottava. Veturi kiskoi vaunut Viialaan, jossa yövyttiin työväentalossa, siellä tarjottiin myös jotain akanakeittoa, jossa oli seassa isoja sianlihakimpaleita tai läskiähän se enimmäkseen oli. Aamun valjetessa joukko oli kuljetettu Mattilan pysäkille. Siellä osa porukasta lähti lipettiin, aamuhämärässä painelivat pitkin valtaojan pohjaa.

Ensimmäiset tykinlaukaukset hän kuuli siellä. Vihollisen patteri ampui pitkin radan vierustoja. Väliin yskäisi kranaatinheitin ja luoteja vinkui ja ujelsi. Ne päästelivät vihaisia surahduksia ja vinkaisuja ottaessaan kimmokkeita. Suurempaa vaaraa ei heillä kuitenkaan ollut, eteneminen tapahtui ratavallin suojassa. Illan koittaessa miehet saapuivat metsikön reunaan. He kävivät yöpymään lähellä oleviin asumuksiin radan länsipuolelle.

Seuraavana aamuna joukot marssitettiin Viialaan muonitettavaksi ja sieltä taas takaisin lähtöasemin. Hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä, kukaan ei tiennyt minne mennä ja miksi ja missä oli vihollinen? Kaartin johto ei ilmeisesti ollut itsekään selvillä tilanteesta. Turha niiltä oli ainakin mennä kyselemään, sai vain vihaisia murahduksia vastaukseksi. Illan taas pimetessä huhuttiin, että nyt heidät viedään etulinjaan, mitään tietoa ei vihollisen olinpaikasta edelleenkään ollut ja kaikki oli yhtä sekamelskaa. Aamuyöllä tuotiin toisia miehiä paikalle, he olivat Hyvinkääläisiä tykkimiehiä.

Se oli siihenastisen kapinan kohokohta, kun sai seurata kenttätykin pauketta ja toimintaa. Tykki ampui Lempäälän suunnassa olevia valkoisten ampumapaikkoja vaihdellen aina väliinsä osoitetta.

Silloin kostautui tuo kiireinen lähtö; kuume oli noussut vallan kohisten. Hän pyysi päästä Viialaan ja sieltä rintamaesikunnan kautta lääkäriin. Lääkäri oli hetimiten määrännyt sairaalahoitoa ja sairaalassa hän viettikin kaksi vuorokautta. Hänen tullessaan sairaalasta ei joukoista kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän tuli junalla takaisin Oulunkylään. Kaukaa rantaradan suunnalta kuului tykkien jylinää.

Esikunta oli miltei kokonaan paennut eikä hänen veljeänsäkään näkynyt siellä. Hän tapasi naapurin ukon, joka tiesi tunnunsanan ja niin he ottivat suunnan kotiinsa ja kenenkään estämättä he sinne saapuivat. Hänen toinen veljensä tunsi jonkun valkokaartilaisen ja oli sopinut tämän kanssa, että he menevät asemalle ja ilmoittautuvat valkoisille. Valkoisten esikuntaan oli kuitenkin tullut valheellisia tietoja hänestä ja hänen edesottamuksistaan. Sinne oli nimittäin tullut ilmiantokirje, jossa sanottiin hänen osallistuneen ryöstelyyn ja mahdollisesti tappoihin. Hänet olisi ammuttu heti, mutta valkokaartilainen, kuka tunsi heidät, vannoi valan kautta, että nämä miehet eivät olleet mitään rosvoja ja pahantekijöitä. Hänet kuitenkin pidätettiin mutta veli pääsi vapaaksi ”vangittuna”. Hänet vietiin Oulunkylän seurahuoneen torniin väliaikaiseen vankilaan, siellä oli muutamia muitakin punakaartilaisia vangittuna. Seuraavana päivänä oli tarkoitus koko joukko siirtää johonkin varmempaan talteen. Häntä rassasi ja harmitti tuo koko antautuminen ja niin rupesi ajatus pakenemisesta kiusaamaan ja kaivertamaan hänen aivonystyröitään. Hän päätti paeta – yksin.

Puusee sijaitsi rakennuksen pihalla. Hän pyysi vartijaa päästämään hänet huussiin. Sanoi vielä, että hänellä oli tarttuva ripuli, oli ollut lääkärissäkin Viialassa. Vartija ei millään muotoa estellyt häntä.

Ulkohuoneen lautaoven raoista hän katsoi, kun hieman löysän oloisen vartijan huomio kiinnittyi muualle. Heti hän pakeni tyhjennys luukun kautta ja kulki nopeasti puuseen antaman näkösuojan turvin. Metsän reunassa pisti hän juoksuksi, eikä kuullut minkäänlaista huutoa tai meteliä, että joku olisi perään lähtenyt. Hän paineli synkässä metsikössä minkä kintuistaan pääsi. Maasto oli hänen onnekseen tuttua ja niinpä hän onnistui karttamaan suuremmat vaarat.
Jotenkin hänen onnistui luikerrella Merimiehenkadulle sisarensa asunnolle. Sieltä hän otti piilosta lattialautojen alta kiväärin sekä Nagan pistoolinsa ja ammuksia niin paljon kuin sai kulkemaan. Browningin hän jätti samaan paikkaan lattialankkujen alle. Kehotti sisartaan käyttämään asetta, jos tarve vaatisi. Tuohon sisar oli vastannut hävittävänsä koko pyssyn hetimiten.

Tankattuaan ruokaa ja pakattuaan kamppeensa poistui hän Merimiehenkadulta vielä samana yönä.

Oli huhtikuun alkupäiviä, kun hän hiiviskeli Kumpulan kartanon tienoilla, jota myös ”kuppalaksi” kutsuttiin, se oli nimittäin ollut vuodesta 1905 veneeristen tautien sairaalana. Hän tapasi punaisia joihin liittyi. Siinä syntyi sitten hässäkkä saksalaisten kanssa ja ainakin yhden hän sai nurin, saksalainen oli kaatunut rinteelle lähelle kartanorakennusta, oli 12.4.1918. Kumpulasta he siirtyivät linnanmäen kallioille. Saksalaiset joukot tekivät hyökkäyksiä kaupunkiin ja epätasaisia taisteluita käytiin eripuolilla kaupunkia. Linnanmäellä hän loukkasi jalkansa livettyään kallionkielekkeeltä. Ruhjeeseen hän oli laittanut eräältä amerikkalaiselta saamaansa linimenttiä rättiin ja kietonut sen jalkaansa. Niillä kallioilla oli hän käynyt kapinan kovimmat taistelunsa. Kiväärit ja kuularuiskut olivat laulaneet kuin viimeistä päivää ja miehet olivat ladanneet ja ampuneet aseiden piiput kuumina. Eräs saksalainen oli päässyt aivan lähietäisyydelle ja oli onnistua surmaamaan erään kaartilaisen, jonka ase kohtalokkaasti louskahti tyhjää. Hän ampui sakemanniin kolme luotia Naganistaan. Sotilas, joka oli paljain päin, oli kaatunut suorin jaloin ja lyönyt päänsä terävään kivenmurikkaan. Siitä oli kuulunut ikävä kopsahdus. Hän oli nähnyt veren vuotavan saksalaisen suusta ja värjäävän harmaata kalliota. Saksalaiset joutuivat perääntymään sitkeän vastarinnan edessä.
Seuraavana päivänä alkoi saksalaisten päättäväinen hyökkäys ja taas saivat aseet laulaa. Ammukset olivat vähissä ja niitä täytyi säästellä ja niinpä hänkin ampui tarkkaan ja harkiten. Iltapäivällä ehkä noin kello viiden paikkeilla joutuivat he vetäytymään ja pakenemaan. Silloin oli huhtikuun 13:ta päivä 1918.

Hän pakeni Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja samoili sieltä Espoon korpiin.
Hän oli pakoillut noin kolmisen viikkoa pitkin metsiä. Hieltä ja lialta haisevana, kuin jokin metsän peikko hän lymyili korven suojassa. Huolellisesti hän koetti peittää jälkensä.
Eräänä päivänä hän törmäsi tuttuun mieheen – kaartilaisen, joka kertoi, että valkoiset olivat ampuneet hänen sisarensa miehen ja myös hänen veljensä. Katkera viha nousi hänen kurkkuunsa. Mies olisi halunnut lyöttäytyä föliin mutta hän ajatteli, että selviää paremmin omin neuvoin. Puhtaat vaatteet hän sai varastettua erään talon pyykkinarulta, jonka isäntä oli jotakuinkin samaa kaliiberia kuin hän. Hän tosin oli laihtunut jatkuvan liikkumisen ja huonon ravinnon vuoksi. Väliin onnistui hän saamaan jostain lammesta joitain kaloja ja niitä sitten puoliraakana mutusteli.

Yhtenä aamuyön aikaisena tuntina oli hän käyskennellyt lammen rantaa, kun lammen tumma vesi värähti ja vedestä hyppäsi äkkiä kala. Se sätki siihen viereen ja lensi sitten puun oksalle, ollen hetken vielä kala ja muuttuen sitten värikkääksi läpikuultavaksi palloksi, joka otti ja lensi kohti pohjoista, paukahtaen keskellä lampea, jättäen hetkeksi jälkeensä metallinsinisen hohteen ja kadoten siinä, jättäen vain jälkeensä, ei mitään. Ilma hohti kuulaana ja hiljaisuus täytti kaiken. Ihmeellisintä oli, että hän katseli itseään keskeltä lampea. Näki itsensä posket lommolla, likaisena ja nuhruisena, parroittuneena Sitä kesti ehkä minuutin pari, sitten alkoi taas kuulua kevään ääniä ja hän katsoi taas rannalta lammelle. Siinä minä ihmettelin, että mitä tämäkin on ja olenko ollenkaan hereillä vai nälkäkö ja väsymys riuhtoo jo mielen pirstaleiksi. Se jäi minulle arvoitukseksi, todennäköisesti olin jossain valveen ja unen rajamailla tai sitten toisessa ulottuvuudessa, taajuudessa johon väsymyksestä jouduin, oma todellisuus petti ja livuin toiseen maailmaan toviksi. Kuitenkin tapahtuman elävyys on jäänyt mieleen. Kylmässä lammen vedessä oli hyvä vähän peseytyä ja noissa allikoissa oli puhdas ja raikas vesi juoda. Jatkuva varuillaan olo ja väsymys alkoi kantaa veroaan.

Eräänä aamuna toukokuun puolessa välissä iski takatalvi, lunta tuli taivaalta oikein pyryttämällä. Hän makaili suuren kuusen alla ja nojasi melkoiseen siirtolohkareeseen jossa oli ikään kuin lippa, niin hauskasti se oli muovautunut. Kuusi ja kiven lippa suojasivat hyvin. Paikka oli noin kahdenkymmenen metrin päässä kärrypolusta, joka meni peltoaukean läpi ja nousi sitten häviten kuusikkoiseen metsään. Siinä hän makaili ja ajatteli pistää viimeisen sätkän huuleensa. Silloin hänen sydämensä miltei pysähtyi. Polulla noin sadan metrin päässä seisoi valkoinen sotilas, päällään harmaa asepuku ja päässään valkoinen karvahattu. Hän seisoi polulla ja ase oli hänen oikealla puolellaan, pistin ulottui juuri hänen olkapäänsä korkeudelle. Sotilaan takaa kuusikosta tuli kaksi ratsumiestä ja taaempana yksi jalkamies. Itsetyytyväisyys ja turvallisuuden tunne lähti heti ja tilalle astui valpas energia.

Ratsumiehet saavuttivat polulla yksin seisoneen miehen. Heillä näytti olevan mielenkiintoista ja hauskaa keskusteltavaa, koska hän näki hymyssä olevat suut ja kuuli naurua. Jokaisen miehen takana hohti kirkas valopallo, noin vajaan metrin päässä hieman ehkä oikean olkapään ja lapaluun takana. Se oli keskeltä kirkas ja reunoiltaan hohtavaa valoa ja siihen tuli taivaalta lukemattomia säikeitä, jotka muodostivat hohtavan kimpun. Muodoltaan ja kooltaan pallo oli suurehkon sipulin kokoinen. Valo keskuksen ympärillä liekehti ja häilyi. Sadattuhannet langat elivät, kuten kuuma ilma väreilee ylöspäin päästäen korkeita kirahtavia ääniä.

Varovasti hän otti kiväärin ja painautui äänettömästi maahan. Ohimossa tykytti ja maahan painetussa rinnassa tuntui sydämen tihentynyt ja raskas lyönti. Hän otti oikeanpuoleisen ratsumiehen tähtäimeen. Jyvä hyppi otsan kohdalla, hän veti henkeä ja sitten oli hengittämättä. Jeesus ja perkele seisoivat siinä hänen vierellään – Jeesus tummana, perkele vaaleana, molemmilla hiukset avoimina, jotka hulmusivat kuin kovassa tuulessa, pitkät hiukset liehuivat ja niiden päät kiertyilivät – väliin he katsahtivat häneen kuin yhteisestä sopimuksesta ja heidän silmiensä kirkkaus sokaisi häntä - tätä sinun ei tarvitse anteeksi pyytää, eikä anteeksi antaa, niin hän kuuli heidän kuiskaavan. Tuimasti paloivat hänen silmänsä, mustuaiset imivät jokaisen valon säteen mikä taivaalta oli saatavilla. Voitto sinulle - Kristus minussa. Samassa leimahti ilmaston muutoksesta salama ja heti jyrähti. Taivas oli tumman violetin sininen ja päivä sai yön muodon ja värit.

Vihaisesti paukahti hänen kiväärinsä. Luoti meni johdatettuna ja jätti jälkeensä sinisenmustan vanan. Ratsastaja tunsi pikajunan iskeytyvän otsaansa, sitten kaikki pimeni ja aika herkesi. Takaraivon kappaleita ja verta pursusi juuri sataneeseen lumiseen maahan. Ratsumiehen otsan etuosaan ilmestyi pieni reunoiltaan sinertävä reikä, takaraivosta lohkesi suuri pala, siitä luoti jatkoi matkaansa ja osui takana olevaan miehen sarkapuseroon hipaisten tämän olkapäätä ja tehden siihen verinaarmun, sotilas tippui satulasta ja löi päänsä polulla olevaan maakiveen, toinen jalka oli jalustimessa kiinni.

Hän näki kuinka hohtava sipuli räjähti miehen takana miljooniksi kultaisiksi pirstaleiksi ja hopeiset langat katkesivat päästäen metallisen kirahduksen. Taivaalle muodostui hetkeksi kuin violetteja kristallisäteitä, jotka sinkoutuivat ylös valtavalla nopeudella, ilma väreili tummissa sinisen ja violetin väreissä.
Taaempana oleva sotamies kellahti nurin rintaan osuneesta luodista. Ilma haisi voimakkaasti kuolemalta, ruuti sekoittui kevätkesäiseen ilmaan. Räjähti, luoti lävisti hevosen rinnan ja tuli selästä ulos ja verta pirskotti taivaalta tulevan lumen kanssa kuin kilvan maahan joka värjäytyi punaiseksi. Toinen hevonen oli noussut takajaloilleen ja korskui levottomasti. Ensimmäiseksi havaittu sotilas ampui, mutta luoti viuhui jonnekin kuusten latvoihin, virtsa värjäsi miehen housun etumuksen tummaksi. Sotilaan kolusi noutaja, hänen päähänsä tuli reikä ja osa takaraivoa repeytyi pois, matkallaan luoti osui vielä hevosen turpaan ja tämä kellahti korskahtaen ja ulisten nurin. Ase potkaisi olkapäähän, taas lähti laukaus, se osui hevosta sydämeen ja lopetti tuskat. Maa oli punainen ja taivas säkenöi kultaa ja violettia ja kuului nopeita surahduksia, kuolema niitti satoaan, kultamaljat särkyivät ja hopeasäikeet sirahtelivat. Ilma väreili kauniin sinisenmustanviolettia sävyä jossa kulta ja hopea sekoittuivat. Hän jätti kiväärin ja juoksi, siinä laskien samalla raskaita kirosanoja ja noituen noita valkoperkeleitä alimpaan helvettiin. Nagan savusi ja sylki luoteja. Maassa oleva sotilas yritti tähtäillä häntä ja onnistui laukaisemaan aseensa, luoti vihelsi korvan vierestä. Hän huusi ja juoksi. Kahdenkymmenen askeleen päästä lähti Naganin kiukkuinen ammus. Sotilaan pää räjähti veripilveksi. Tultuaan paikalle lopetti hän vielä toisen hevosen, asetti sitten savuavan pistoolin piipun maassa makaavan miehen ohimolle ja tunsi kuinka piippu poltti ihoa, hento savukiehkura kohosi. Muut olivat kuolleet, hevosen ja ihmisen veret sekoittuivat toisiinsa, ilmassa oli veren raudantuoksuinen lämmin, kiihottava haju. Hän katsoi miestä, tämä oli tajuton, oli lyönyt tippuessaan päänsä maakiveen ja mennyt tajuttomaksi. Miehen nenä oli rivosti kuin halki. Sormessa oli erikoinen sinettisormus, jossa oli mustaa ja sinistä emalia oleva ristin muotoinen kuvio. Hän laittoi pistoolin koteloonsa, täydensi patruunansa, ryöväsi tupakat ja muonat. Jostain syystä hän ei ampunut maassa makaavaa miestä. Hän ei vain yksinkertaisesti saanut vedettyä liipaisimesta.
Jeesus ja perkele seisoivat vieressä hiukset hulmuten, Jeesus – vaaleana ja perkele - tummana, sitten hän näki kuinka he hyppäsivät paikalle tulleiden hallavien hevosten vetämiin mustiin vaunuihin ja hävisivät nopeasti horisonttiin jättäen vaalean savukiehkuran jälkeensä, jonka tuuli nopeasti puhalsi pois.

Kuin magneetin vetämänä hänen oli katsottava vasemman olkapään yli.

Suuri mustanruskeanharmaa kuolemanenkeli seisoi ja katsoi häntä. Enkelin silmät olivat pienet ja verenpunaiset, olemus sai veren seisahtumaan suonissa. Sen siivet olivat leveät ja täysin auki, ihmiskunnan tuhon enkeli; itsetärkeys. Primus causa. Samassa hänen rintaansa puristi ja hän pyörtyi. Siitä sijasta hän hetken kuluttua heräsi kasvot ja vatsapuoliveressä, selkäpuoli oli lumesta valkoiseksi värjäytyneenä.

Tuo sama mies. Mies jonka surmaamisen hän ei ollut pystynyt makasi siinä sängyllä ja piti puhisevaa ääntä, Tor Sarasvuo, sormus sormessa ja nenä halki. Näky ja muistot saivat kaiken tuntumaan epätodelliselta. Hänen pääsään pyöri vinhasti ja silmissä vilahteli kuin kaleidoskoopissa.

Hotel Berlin Moskova


Hän oli sekaisin alkoholista ja kaikesta tapahtuneesta. Hän oli vaikea käsittää koko suunnitelmaa mutta tiesi, että paljon oli vielä tehtävää. Tor veteli hirsiä sen verran sikeästi, ettei äkkiheräämisestä ollut suurempaa vaaraa. Hän päätti itsekin huoahtaa hieman. Oikaisi itsensä tuolille, väsynyt hän oli, pää painui väkisin rinnalle. Ei hän kyllä pystynyt nukkumaankaan. Ajatukset risteilivät, kahdeksantoista tapahtumista henkimaailman tapahtumiin ja edestakaisin. Hän ei saanut mieltään edes, ei taakse. Oli kuin vieraat voimat olisivat repineet häntä minne huvittaa.
Miten alkuihmiset olivat kommunikoineet, kun ei kieli ollut vielä kehittynyt. Oliko heillä kenties jokin sisäinen hengitys tai tulkinta eleistä ilmeistä, vaisto tai jokin vastaavaa. Oliko puhuminen, sanat tappaneet tuon herkkyyden, jota tarvitaan yhteydenpitoon enkelien ja henkiolentojen kanssa. Vielä asiaa enemmän arvioituansa lisääntyi hänelle varmuus hyvän ja pahan konkreettisesta olemuksesta sekä näkymättömästä maailmasta, joka oli joutunut meiltä kadoksiin aikain saatossa. Maailma oli kuin sipuli, aina, kun kuori yhden kerroksen pois paljastui alta toinen. Oliko tässä se Adamin virhe, oli halunnut likaa tietoa ja, kun ei kuitenkaan käsittänyt sai kuoleman raskaan taakan kannettavakseen. Hän halusi täydellistä sielullista vapautumista ja antautua täydellisen rentoutumisen tilaan. Täydellisen nöyryyden, omistamattomuuden halun tila, antamisen, luovuttamisen, poskensa kääntämisen lyöjälle…tulla yhteen aineen kanssa ja aineettoman, levitä ympäristöön, hajota pirstaleiksi ja vielä paljon pienemmäksi, atomeiksi ja vielä paljon pienemmäksi, yhtyä täyteen aineettomuuteen, aikaan ja ehkä vähän pienemmäksi, ajan väliin, tilaan jossa ei ole mitään ja ei ole koskaan ollutkaan mitään, ei aikaa, ei atomeita, vain puhdas kirkas tyhjyys. Iäisyys – sanattomuus – sanomattomuus. Ei kolmiyhteyttä, vain yksi ja ainoa yhteys, jota ei millään voi kukaan mitenkään ymmärtää, koska ei tarvita ymmärrystä, ei ole mitään ymmärrettävää, ei mitään. Vain suunnaton rauha ja harmonia, liike, jota ei voi huomata millään mittareilla, koskaan, milloinkaan.
Jumala oli ollut yksi, joka oli tiennyt; muttei käsittänyt ja sitten Jumala oli varmaankin kuollut, suhteellisen nuorena, kenties vain muutaman miljoonan vuoden ikäisenä. Hautajaisissa oli ollut uusia jumalia ja jumalaksi pyrkiviä. Ihminen ja Tellus olivat unohtuneet, Jeesus ei ollut toteuttanut paluulupaustaan, eipä tietenkään, olihan hänellä nyt tärkeämpää tekemistä, isänsä hautajaiset. Maailmassa oli häntä odotettu, yksi pettyneimmistä oli kenties apostoli Paavali, tuo organisaattori, joka ei itse ollut Jeesusta edes tavannut, ja kaikki ne miljoonat ihmiset, jotka odottivat pelastajaansa.
Sen sijaan saatanalla oli aikaa temmeltää ihmisten keskellä, pistää hulinaksi. Aina oli halukaita kandidaatteja kuninkaiden ja paavien ja muiden diktaattorien paikalle…niin tulijoista ei ollut puutetta. Piti vain valita pätevimmät. Pyörät vain pyörimään ja antaa kaiken toteutua niin kuin oli kirjassa sanottu, menisi sekin sitten siihen piikkiin. Perkele apureineen nauroi monet makeat naurut ihmisten keksinnöille ja uskon riidoille ja kuoleman sanansaattajat nuo viikatemiehet nyökyttelivät hyväksyvästi huppupäisiä päitään ja väliin viuhauttelivat viikatteitaan malttamattomina. Siinä oli oivaa proletariaattiainesta, aina valmiina työn touhuun ja satoa kylvämään. Eläköön kommunismi, tasa-arvo, veljeys ja vapaus.
Väliin hän heräsi ja vaipui uudestaan aatoksiin, säpsähti, katsoi ympärilleen, kuunteli… ja vaipui horrokseen.

Metsissä piileskelyn jälkeen hänet oli pidätetty. Tarkkaan oli kuulusteltu ja kyselty tekemisiä. Espoon tapahtumisista häneltä ei suoranaisesti kyselty mutta silti hänet vangittiin.
Eräänä päivänä vangit kerättiin kasaan ja vietiin kauppatorin rantaan. Sieltä heidät vietiin laivalla Isoon Jauhosaareen. Siellä hän joutui erilaisiin bunkkerin korjaus hommiin ja muiden sotalaitteiden korjaamiseen. Laitteet ja bunkkerit olivat sinne jääneet venäläisten jäljiltä. Erään ison sairaalaparakin korjauksessa oli kulunut paljon aikaa ja tupakkaa. He olisivat nimittäin varmaan kuolleet nälkään, ellei eräs inhimillinen vartiomies joka piti kovaa meteliä ja samalla viittilöi muonasäkkien suuntaan, että sieltä sopi ottaa leipää poveen. Osasto piti majapaikkanaan sairaalarakennusta. Suurlakon aikana oli punakaartin päällikkönä Johan Kock niminen mies ja tämän poika Sulo Vuolijoki oli muun muassa siellä vankina. Vankien joukossa oli venäläisiä ja virolaisia sotilaita.

Sitten hän joutui Katajanokan vankilaan. Katajanokan vankilan päällikkö usein humalapäissään kopeloi vankeja sillä tarkoituksella, että näillä olisi ollut jotain luvatonta piilotettuna vaatteisiinsa.
Vankilan muurin vieressä oli tiilinen vajarakennus ja kerran hän oli pihalla siivoushommissa, kun huomasi oven olevan raollaan, hän meni siitä sisään ja huomasi siellä olevan juuri ryömintäkelpoisen aukon, miehen mentävän. Aukosta pääsi suoraan laivastoasemalle. Hän tekeytyi laivastoaseman työmieheksi, meni aukosta ja siitä erääseen veneeseen. Hän oli korjaavinaan venettä. Sitten avautui hänelle tilaisuus. Veneestä veteen ja taas toiseen veneeseen siirtymällä hän eteni. Vierekkäin sijainneista veneistä hän siirtyi aina seuraavaan ja näinmuodoin vankilan muurin ohi sen ulkopuolelle. Ihmeekseen hän huomasi ettei mitään erikoista tapahtunut ja hän lähti kotiinsa. Tosin hän joutui piileskelemään vielä pitkän tovin ennen armahdusta. Enemmän kuin yhden kerran tulivat ratsupoliisit häntä kotoaan hakemaan mutta ikkunasta karaten hän pääsi livohkaan.
Taas hän säpsähti hereille ja katsoi kelloaan, oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia tai sitten hänen oli täytynyt katsoa väärin. Hän otti pussista barbituraattia kämmenelleen ja nuolaisi. Sitten hän muisti kuinka eräs vanki oli kävellyt ulos yhtaikaa saksalaisen upseerin kanssa kunniaa tehden ja kadonnut sen jälkeen jäljettömiin.
Uni tuli ja armahti hänet hetkellisesti.
Tor putosi sängystä lattialle. Tuo tömäys herätti hänet. Pölmistyneenä hän siinä katseli ympärilleen ja vilkaisi kelloa. Nopeasti hän tajusi ajan ja paikan. Tor hengitti edelleen raskaasti ja asento lattialla oli hyvä, joten hän ajatteli, että nukkukoon nyt siinä. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja päätti samassa ottaa suihkun. Hän laski vuorotellen lämmintä ja kylmää vettä, kuivasi ja siisti itsensä, lainasi Torin partakonetta ja pirskotteli partavettä päälleen. Sitten hän katsoi, että kaikki oli kunnossa ja poistui huoneesta. Poistuessaan hän laittoi pari tyhjää viinapulloa pöydälle ja pari lasia, yhden lasin hän pudotti lattialle, joka hiljaisesti räsähtäen meni rikki.
Hotellin käytävä oli tyhjä. Hän käveli vastaanottoaulaan, istahti tuoliin hetkeksi ja katseli päivän lehteä. Lähti siitä sitten kävelemään, hän käveli Skeppsholmsbronille ja pysähtyi hetkeksi Kuningas Karl XV monogrammin eteen, joka oli ollut kuninkaana sillan rakentamisen aikoihin. Hiljalleen hän lompsi ja jatkoi matkaansa Engelska parkeniin, ihaili sen lehtevää vehreyttä ja kauniita puita. Sitten hän istui penkille ja otti taskustaan pienen nahkapussin.
Pussista hän kaatoi käteensä varovasti muutaman suuren timantin. Itse asiassa ne olivat briljanttihioinnaisia kiviä. Niiden väri oli lähes täydellinen sekä hionta. Hän tiesi timanteista lähes kaiken sen mikä oli tarpeellista. Näiden koko oli loistava. Timanttien koko ilmaistiin prosentteina halkaisijasta. Tuo ihmeellinen kivi oli syntynyt syvällä maan kuoressa. Tulivuoren purkaus oli tuonut ihmisen ulottuville tuon suurenmoisen ja ylivertaisen luonnontuotteen. Sen kauneus perustui timantin yksinkertaiseen olomuotoon ja rakenteeseen, jossa hiiliatomit olivat pakkautuneet kolmion muotoisin sidoksin toisiinsa. Kolmiohan on yksi vahvimmista tunnetuista rakenteista. Timantit olivat kovimpia luonnosta saatavia materiaaleja. Mutta, jos timanttia lyö vasaralla, se rikkoutuu helposti ja varmasti. Moni oli toisin luullut timantin olevan iskun kestävää ja niin useat olivat kalliisti maksaneet myymällä aitoja kiviä väärennöksinä ja päinvastoin. Mitkään muut jalokivet eivät kiehtoneet häntä niin kuin timantit. Rubiinit, safiirit, turmaliinit ja granaatit olivat kauniita mutta timantti oli kuitenkin kiehtovin. Oli vaikea ajatella, että se ei ollut kuin hiiltä jossa atomit olivat järjestäytyneet vain toisella tavalla. Joka näitä kiviä omisti tarpeellisen määrän ja ennen kaikkea tarpeeksi suuria oli hänellä valtaa maan päällä uskomattoman paljon.
Hän jatkoi kävelyään, katsoi kelloa, oli aika palata hotelille ja herättää Tor.
Hän koputti reippaasti Tor Sarasvuon hotellihuoneen oveen. Hetken perästä huoneesta kuului kolinaa ja ähkäisy, sitten oven lukko rapisi. Tor seisoi kirjaimellisesti tukka pystyssä oviaukossa ja oli sen näköinen kuin ei tajuaisi mistään mitään.
- Huomenta Tor, mikä kunto? Oletko saanut nukutuksi?
- huomenta tule sisään, en muista mitään eilisestä ja katso minkälaista täälläkin on.
- olit todellakin eilen hieman maistissa ja sehän siinä eniten nauratti, kun sinun piti olla niin raitis mies.
- on varmaan turha selitellä mitään, hitto, että on pää kipeä.
- odota, tilaan sinulle yhden oluen, kyllä se siitä lähtee.
- älä helvetissä tilaa, paljonko kello on?
-ei mitään hätää, kerkiämme loistavasti laivalle.
He keskustelivat illan tapahtumista, Torilla oli vain pieniä epämääräisiä muistikuvia illan kulusta, jota sopi täydentää.
Niin siinä kävi, minä kävin vaihtamassa paidan ja, kun tulin takaisin oli Leon saanut jonkin sairauskohtauksen ja sinä olit kadonnut teille tietymättömille. Minne menit?
- ei mitään muistikuvaa, jotenkin muistan, että jotain kamalaa tapahtui tai, että joku oksensi tai jotain.
- älä rassaa hermojasi pikkuseikoilla, nyt laitetaan sinut kuntoon, että päästään kotimatkalle, siellä jo pikku vaimo odottaa. Kävin katsomassa Leonia, hän on Karoliinisessa sairaalassa ja voi jo paljon paremmin…joku myrkytys tai sellainen ilmeisesti.
- käyn hakemassa hotellista kamani ja tulen sitten tänne, mennään yhtämatkaa laivalle, sopiiko?
- mikäs siinä, tuo jotain virvoketta tullessasi, peseydyn ja laitan itseni kuntoon sillä aikaa.
- ok.
Hän poistui ja tarkisti huoneensa. Meni Kungsgatanin postikonttoriin ja lähetti paketin Helsinkiin, se maksoi 18kr. Sitten hän kävi ruokakaupassa ja osti virvokkeita ja suolaista Torille. Maleksi Kungsgatanilta Norra Klara Kyrkogatanille. Kaikki talot olivat erinäköisiä, puhtaita, kauniita mutta ei se siinä, ne vain eivät näyttäneet taloilta tai herättäneet hänessä mitään tunnetta. Sitten hän otti suunnan Torin hotelliin.
Tor istui valmiina kapsekkeineen hotellin ala-aulassa, hän oli apean ja krapulaisen näköinen, kasvoissa näkyi turvotus ja poskipäät heloittivat punaisina. Tor parka ajattelin, minun kävi jotenkin sääliksi häntä.
Hän nousi ja riensin ottamaan osan hänen kantamuksistaan. Kävelimme alas laivarantaan ja istuimme penkille. Avasin virvokepullon ja paketin suolalihaa ja kehotin häntä ottamaan. Itse naukkasin pienestä vain kahden desilitran taskumatista naukun.
Olimme olleet vain pari päivää kaupungissa, silti tuntui kuin olisin viettänyt siellä ikuisuuden. Ihmeellistä oli ollut se, että vatsakivut ja alituiset ilmavaivat olivat hävinneet. Loimme viimeisiä silmäyksiä kaupunkiin. Keskustelin ja rauhoittelin Toria, kaikkihan oli mennyt hyvin, kauppoja oli syntynyt ja hän oli päässyt vielä naisen päälle. Toria nauratti.
Arvasin, että Tor oli niitä miehiä joita painoi raskas syyllisyys, joka oli lähtöisin ankarasta äitisuhteesta, johon hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kummallinen haikeuden tunne levisi päälleni, aivan kuin jokin harmaa harso olisi levitetty ylleni. Tor näytti jotenkin säälittävältä leveine selkineen ja pyöreine lapsenomaisine kasvoineen.
Kummallista kuinka elämä johdatteli toisia ihmisiä toistensa syliin. Oikeastaan tämä ei ollut Torin onnen päivä, ei, sitä se ei ollut mutta niin oli kohtalo määrännyt antamatta hänelle mitään mahdollisuuksia omiin päätöksiin.
Mikä oli mielialani, olinko iloinen vai surullinen, tunsinko häpeää, oliko minulla empatiaa nyt tai oliko sitä koskaan ollutkaan. Mikä oli yksilön vaikutus ja vastuu kutistuvassa maailmassa. Olin melko kyyninen ja skeptinen tuon asian suhteen. Ei, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia välttää kohtaloaan, niin ei myöskään minulla, sitä oli vain vaikeampi tajuta, omakohtalo oli niin subjektiivista, yhdestä pisteestä asiaa katsomista. Toisaalta kylmä laskelmointi auttoi pysymään paremmin hengissä ja se, että myönsi omat heikkoutensa ja niin pelosta ja heikkoudesta tuli vahva ase. Jokaisen elämään ilmestyy jonain päivänä kutsumaton vieras, suru ja sen seurauksena kriisi, joka voi johtaa elämän muutoksiin tai oikeastaan aina nämä elämän draamat ovat kuin peilejä, jotka pakottavat johonkin – muutokseen, on löydettävä uusi tarkastelukulma tai tuhouduttava. Itse hän oli pohjimmiltaan melankolinen ja alakuloinen. Milloinkaan hän ei ollut saanut tarpeeksi rakkautta, eikä se johtunut lähimmäisistä tai muista tai ainakaan hän ei niin halunnut ajatella. Hänen elämänsä oli tällainen ja siitä hän ottaisi vastuun, se mahdollisuus hänellä oli ja se oli myös oikeus.
He astuivat laivaan, tullimuodollisuudet sujuivat normaalisti. Laivalla Tor pyysi häntä asettumaan hyttiinsä. Tor kertoi, että hänellä oli heikko, paniikinomainen olo
Merimatka oli myrskyinen ja laivan keinunta ei juuri helpottanut Torin olotilaa. Lopulta sain kuitenkin hänet ottamaan pienestä snapsilasista pieniä konjakki ryyppyjä ja tulos oli ennalta arvattu, matka alkoi sujua sulavammin ja loppumatkasta heillä oli jopa rattoisaa, Tor oli todellakin hieno seuramies.
Kävin välillä laivan takakannella ottamassa raitista meri-ilmaa. Aallot löivät korkeina ja laiva keinui. Muita ihmisiä ei näkynyt, ympärillä oli vain pehmeä pimeys. Otin kassista aurinkolasit ja heitin ne mereen, sitten sinivalkoraidallinen pusero sai lähteä seuraksi ja komeasti tuuleen lensi myös baskeri ja irtoviikset. Yritin sytyttää sikarin mutta tuulessa sytyttimeen oli mahdotonta saada tulta. Palasin takaisin hyttiin. Tor oli hilpeällä päällä, otimme vielä muutamat paukut ja kävimme nukkumaan, avustin Toria hieman, hänen ollessaan vesassa lorautin chloralia muutaman tipan hänen lasiinsa ja niin nukkui Tor kuin pieni jouluporsas.
Seuraavana aamuna maistui aamiainen. Kerroin Torille, että minun piti heti rientää taksilla sovittuun tapaamiseen ja pyysin häntä hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta, siellä olevan paketin, jonka sitten noutaisin hänen luotaan. Tor suostui ystävällisesti pyyntööni.
Helsinki, tuo pohjolan valkea kaupunki loisti iltapäivän auringossa laivan saapuessa olympialaiturin kaijaan. Hyvästelin Torin ja lupasin tulla hakemaan tavarani seuraavana päivänä. Tor vitsaili vielä, että mistä tiedät, että en varasta tavaroitasi. Siellä ei ole mitään niin arvokasta huikkasin hänelle takaisin ja huusin vielä, että luotan häneen sataprosenttisesti.

Tor
Tor ajoi heti taksilla rautatieasemalle. Häntä nauratti tuo matka vaikka olihan se rasittavakin ollut, monella tapaa. Hän näki silmissään tuon kauniin ruotsittaren ja kuinka hän oli riisunut rintaliivit ja ihastellut tämän täyteläisiä rintoja, tummat nännipihat ja niissä sojottavat ruusunväriset nipukat. Eikä ollut alakerrassakaan valittamista, karhea synkän musta karvakolmio, karva kuin teräsvillaa. Siinä ajatellessaan rupesi housuissa pullistelemaan. Hän kiiruhti asemahalliin, oli kiire kotiin. Hän etsi lokeron 211, se oli rautatientorilta tultaessa vasemalla puolella viimeisessä rivissä keskellä lokerikkoa. Tor sovitti avaimen lukkoon ja kiersi.
Lokeron sisällä lukkoon kytketty sytytin heräsi eloon. Se odottaisi enää millin, sitten se purkautuisi räjähtäen.
Tor tiputti lompakkonsa kyyristyessään. Otti sen maasta ylös ja tarttui lokeron vetimeen. Tor nykäisi lokeron auki. Hänen yläruumis hajosi tuhansiksi pirstaleiksi ja levisi aseman seinille ja lattialle. Kuolemanenkeli katsoi katosta. Jatkoaika oli loppunut. Tor siirtyi ajasta iäisyyteen.

Moskova 23. lokakuuta 1959
Häntä tuskin olisi erottanut harmaasta ihmismassasta, kun hän tuli ylös Kuznetsky metroasemalta. Pani siinä tupakaksi ja jatkoi liikkumista massan mukana ja suuntasi sitten askeleensa 3, ul. Rozhdestvenkalla sijaitsevaa hotelli Berliniä kohti. Tuuli puhalsi jäätävän kylmästi ja ilmassa oli talven tulon tuntua. Hän asetteli hattunsa paremmin ja nosti kauluksensa pystyyn ja suojasi oikeata, tuulenpuoleista korvaansa kädellään viimaa vastaan. Hotelli sijaitsi pienellä sivukadulla keskeisellä paikalla Moskovaa, siitä oli lyhyt matka Kremliin ja kulttuurin kehtoon Bolshoi teatteriin. Hän oli tullut katsomaan esitystä teatteriin.
Askeleitaan kiirehtien hän astui kylmästä hotellin lämpimään ja jätti takin portieerille, joka seisoi naulakon vahtina hieman kauhtunut virkapuku päällä. Muutaman sanan hän siinä vaihtoi miehen kanssa, niitä näitä, säästä ja kuinka talvi pian saapuisi.
Hänellä oli huone tuon hotellin kolmannessa kerroksessa. Huone oli suhteellisen vaatimaton ja sen ainoasta ikkunasta oli näkymä Rozhdestvenkakadulle.
Hän istuutui hotellin ravintolan ikkunapöytään aivan kultakoristeisen vesilammikon viereen, jossa pieni patsas, alaston poika iloisesti loritti altaaseen. Katoissa olivat kristallikruunut ja seiniä koristivat peilit joiden kehykset olivat paksut ja kullatut. Lattia oli italialaista marmoria.
Hän tilasi pullon kivennäisvettä ja pienen karahvin vodkaa. Kivennäisvesi tuotiin kolmeneljäsosalitran vihreässä pullossa ja viina 125gramman kirkkaassa pullossa sekä tietenkin lasi, joka oli vihreää lasia, jonka sisään oli jäänyt ilmakuplia. Hän kaatoi vodkaa lasiin ja sekoitti luonnonkivennäisvettä ja otti kulauksen, lisäsi sitten vähän vielä vodkaa. Viina lämmitti mukavasti kurkkua ja pian koko ruumista. Suloinen lämmön tunne levisi häneen. Ravintolassa ei hänen lisäkseen ollut kuin yksi vanhempi mies, joka lusikoi Bortch keittoa vapisevin käsin ja otti välillä vodkaryypyn kyytipojaksi. Sitten mies otti lehden ja alkoi lukea sitä ja noin viiden minuutin kuluttua hänen päänsä nyökähti ja alkoi kuulua tasainen kuorsaus. Miehen ikää oli vaikea määritellä, jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välissä.
Väliin hän vilkuili ravintolan sisääntuloon ja sitten taas antoi katseensa kiertää koristeellisessa ravintolasalissa. Sitten hänen suupielensä nousivat hymyyn ja hän katsoi sisääntuloon. Siellä seisoi hyvinvoivan näköinen mies, hän nousi ja tarttui miestä kädestä kaksin käsin ja suuteli tätä poskelle.
Sitten hän sanoi hyvin hiljaa, näytät hyvältä, luojan kiitos!
Mikä sitä pahan tappaisi, jos et sinä vastasi mies.
Hän otti vielä miehen pään molempien käsiensä puristukseen ja kuiskasi tämän korvaan – Leon Lorenz.
He istuivat pöytään ja katselivat hyväksyvästi toisiaan. Sitten he keskustelivat alun kolmatta tuntia.
Leon kysyi kuinka kaikki oli mennyt silloin lähes kolme ja puolivuotta sitten.
No, hän – Tor oli mennyt hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta tavaraa ja, kun se ei ollut hänen niin, niin siinä sitten kävi huonosti. Avatessaan luukkua oli sytytin virittynyt ja lähes viisituhatta teräskuulaa oli vienyt miehen yläruumiin mennessään ja tehnyt muutenkin aika pahaa jälkeä mutta onneksi paikka oli hyvin valittu ja lisäonnettomuuksilta säästyttiin. Tor oli sitten yhdistetty Tukholmassa kuolleiden F.B.I.n miesten surmaan, tai toisen surmaan ja toisen hänen epäiltiin työntäneen meren syleilyyn. Ikävä kyllä häntä ei ymmärrettävistä syistä päästy kuulustelemaan mutta takin vaatteista ja matkalaukusta oli löytynyt raskauttavia todisteita, lasisia kapseleita, kerniliinaan käärittynä joista oli löytynyt jäämiä myrkystä. Oli löytynyt myös amerikkalaismiehille kuuluvaa pientä tavaraa, kuten kultasormus, jossa olivat nimikirjaimet F.S. Muuten poliisi oli erittäin vaitonainen tapahtumasta.
Vain niin siinä kävi,… ja niin mukavan tuntuinen mies. Sellaista elämä on!
Muuten, tapasin täällä eilen mukavan Amerikkalaisen miehen. Mikäs hänen nimensä olikaan…niin, odotas - yes, Lee Harvey Oswald oli tämän nuoren miehen nimi. Traagista kylläkin myöhemmin eilen illalla hän yritti riistää hengen itseltään viiltämällä ranteensa auki. Hänet vietiin sairaalaan ja kuulemma voi nyt jo paremmin, toipuu kyllä, itse asiassa olivat pintanaarmuja. Muuten, tässä sinulle pieni vaatimaton lahja tsaarittarelta. Hän ojensi pienen silkkipaperiin käärityn esineen, siinä oli upea timantein koristeltu kaulakoru. Terveisiä tsaarittarelta hän sanoi ja nauroi. Kun lähdet huomenna teatterin jälkeen, jäät junassa Viipurissa pois, sieltä sinut ottaa kyytiin Volodja Kusnetsovsky niminen mies, hän on miliisi, pääset Neuvosto tullin läpi ilman tarkistuksia.
Moskovan suomen asemalla hän hyvästeli Leonin, ehkäpä viimeistä kertaa onnellisena siitä, että oli onnistunut palveluksessaan miehelle, joka oli ainoa mies kenen suolaista suuta hänen huulensa olivat koskettaneet. Leon huusi hänen peräänsä; tapaammeko vielä, ehkä Amerikassa? Tuskinpa! Hymyilin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

1963
Loewe Optan kuvaruudussa näkyi kuinka presidentti John Fizerald Kennedyn pää heilahti taaksepäin ja räjähti veripilveksi. Musta Lincoln miltei seisoi, sitten se kiihdytti vauhtiaan.
Hän nousi käveli ikkunaan ja katsoi marraskuiseen pimeyteen jota valaisi vain kellertävä heikko katulampun valo. Hän katsoi tovin ikkunasta, meni sitten lasiverannalle ja tarkasteli sieltä pimeyteen. Veranta oli vain hieman lämmin, kukat talvehtivat odottaen uuden kevään tuloa.” Mannlicher-Carcano”, hän mutisi hiljaa. Sytytti sitten savukkeen ja heitti jo hyvän matkaa hiiltyneen tulitikun pakotetusta kuparista tehdylle, mustaksi maalatulle ja pinnaltaan jo hiukan vihertävälle tupakkapöydälle.

Hietaniemen hautausmaalla, ilma oli vain vaivoin pakkasen puolella ja pientä lunta tihuutti taivaalta. Hänellä oli tapana viedä kukkia haudoille näin joulunaikoihin, laskea kukkansa poisnukkuneiden muistolle. Kierroksesta hautuumaalla oli muodostunut traditio hänen elämäänsä, syvälle sieluun. Siellä hän tunsi rauhan ja, sai muistella niitä rakkaita joiden kanssa oli tätä maailman polkua yhtaikaa sattumalta talsinut.
Viimeinen kukka oli punainen neilikka, hän asetti sen kauniisti haudalle, kivessä luki Gripenberg. Hän otti hatun päästään ja katsoi maahan, risti mustiin hansikkaisiin verhotut sormensa. Aamen. Sitten hänen tumma hahmonsa poistui hautausmaan portista, hupeni ja lopulta hävisi näkyvistä. Taivaalta hiljalleen satava pakkaslumi maalasi punaisen neilikan valkeaksi.
Näky
Tummaksi tervattu vene, oli kaatuneena alassuin -näkyi myös toinen vene sinipohjainen ja yläosa vaaleaa puuta - siinä oli ikään kuin mies ja nuori poika, ehkä kymmenen vanha. Pojan käsi viittoili kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta kääntyi takaisin. Poika sanoi jotain. Siitä ei pystynyt erottamaan sanoja, jotain aivan kuin etäistä kaikua. Hänen oli hyvä olla - näytti, että faija souti ja Ygo-veli oli takatuhdolla - vene liukui kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Vielä hän kuuli, kun joku sanoi: ” otan osaa, luulen hänen poistuneen näyttämöltä.” Laineet liplattivat hiljaa veneen kylkiä vasten ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti koko mielen, maailma liukui pois, jos sitä oli ollutkaan.

Sairaala
Hän seisoi alastomana suihkussa ja kykeni vaivoin erottamaan edessään heiluvat kasvot, olivatko ne edes ihmisen, miehen vai naisen? Hän yritti tarttua tätä kaksin käsin tuosta kaulasta, joka lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealle kaakelilattialle. Perkele, saatana, vittu, tapan teidät kaikki. Samassa pärähti jossain kello soimaan, ääni tuli kuin jostain tynnyristä, kasvot tulivat aivan lähelle ja hokivat jotain - ei ole mitään hätää, ei ole mitään hätää, tulkaa nyt saatana jo laittamaan barbituraatti piikki, tää on vielä ihan sekaisin.
Riuhtomista kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli joku kiinni ja silloin hän hellitti mutta samassa ponnisti voimansa äärimmilleen ja taipui kaarelle, jolloin toinen jalka vapautui, silloin lähti potku ja shakkinaamasta purskahti jotain punaista ja kuului huutoa. Hän heilutti persettään kaikenvoimin, jottei siihen olisi saatu piikkiä mutta tottunut hoitaja tökkäsi sen reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Vielä nahkaremmejä laitettaessa hän riuhtoi mutta sitten hellitti ja alkoi puhumattomaksi ja tajukin kangerteli. Kuutionaamat katselivat, joillain luurankohampaat irvessä ja suut täynnä multaa jossa oli matoja. Hän sulki silmänsä, saatanan pilaajat, saatanan pilaajat. Olette pilanneet kaiken, elämäni, se on minun elämäni vaikka olisi kuinka pirstaleina.
tku tuli varoittamatta ja hän tunsi kuinka psykoosi hetkittäin hellitti, äänet vain korvissa huusivat, se oli sellaista epämääräistä huutoa, satoja erilaisia ääniä, huutoja, kiroilua, naurua, ivaa. Ovi kolahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseen, yläpuolellaan tumma hahmo tikari osoittaen suoraan hänen rintaansa. Hän sulki silmänsä ja piti niitä kiinni ja päätti ettei avaa niitä enää koskaan, hän ei halua nähdä ketään enää koskaan. Ei ketään, missään, milloinkaan. Jättäkää rauhaan hän huusi ja riuhtoi ja nukahti.
Hän heräsi ja katsoi valkeaan kattoon, tikarimies oli poissa, ei kuulunut mitään. Sitten joku rapisteli oven takana, hän sulki silmänsä heti, sitten ovi laitettiin hiljaa kiinni. Katosta hän näki itsensä makaamassa, surkeana, ruhjottuna, täysin mitättömänä ja häntä kävi itseään sääliksi. Hän risti kätensä ja pyysi armoa tuolle joka tuolla alahaalla on. Jeesus, jos olet olemassa niin auta. Samassa hän tunsi lämpimän kosketuksen kädessään Jeesus hiveli ja silitteli hänen kättään puhuen rauhallisella naisen äänellä. Hän vaipui ja kyynel vierähti silmäkulmasta, hän tajusi hoitajan pienen ja lämpimän käden ja tunsi rakkauden. Hän päätti silloin lahjoittaa tuolle ihanalle olennolle suuren mustan jahtialuksensa johon oli kirjoitettu kultakirjaimin hänen nimensä - Af Afengren -Gren ja hopealusikat sekä punaisen Volvo Amazoninsa ja myös omistamansa Luukin kartanon. Ja vielä hän lupasi mielessään, että tuo kypärävalo joka seisoi korkeana pihalla hoikkana mutta pitkänä tulisi vartioimaan tuon enkelin tietä. Muuta hänellä ei ollut antaa.

Tuohon silittelyyn hän taas vaipui.

Erikoissairaanhoitaja Marja sulki oven hiljaa ja käveli lyhyin töpöttävin askelin kansliaan ja kaivoi Väinö Koivusen ihmeen ohuen sairaskertomuksen, laittoi sen sitten takaisin hyllyyn ja teki merkinnät potilas asiakirjaan - On jo huomattavasti rauhoittunut, nukkuu ja puhuu itsekseen, mumisee jotain epämääräistä autosta ja lahjojen antamisesta. Habitus on potilaan iän ja kunnon sekään nykytilanteen mukaan kohtuullinen. RR 145/96 p. 78. Keskustellaan lääkärin kanssa lääkityksestä. Erikoissairaanhoitaja Marja Mölkänen.
Huoneessa istuivat lääkärit Schroderus ja Tupen sekä osastonhoitaja Helena Pukkinen ja sairaanhoitaja Marja Mölkänen.

Tupen aloitti - niin tämä tapaus Koivunen - mitä tämä oikein on, hänellä esiintyy selvästi erilaisia aistiharhoja - affektivääristymiä- ja vainoajatuksia sekä kaksijakoista ajatushäiriötä - hänen ollessaan psykoottisessa tilassa mutta tämä `stupor` joka potilaalla tuntuu nyt olevan on erikoinen mutta toisaalta ymmärrettävä - hän ikään kuin palaa omassa rauhassaan ambivalenssista tähän päivään. Selvästi posttraumaattinen stressireaktio...hukkumisesta, olihan hän sentään kuolleena kymmenisen minuuttia.
Schroderus - lääkehoidon osalta voin sanoa, että lisätään Truxalia kolme kertaa - sanotaan 50mg tai sata - päivässä ja klorpromatsiinia tarvittaessa sata tai kaksikin sataa milligrammaa ja, jos tulee maanisia tai raivokohtauksia - psykoosin oireita niin karbamtsepiinia ja litoa voidaan harkita tai annetaan.
Tupen - aivan, mutta tässä on nyt sellainen juttu, että rikospoliisi on pyytänyt lupaa saada tutkia potilasasiakirjat ja haastatella potilasta. Olen asiasta puhunut ylilääkärille, joka on luvannut puhua sairaalan johtajalle. Ja minun käsitykseni on, että asia liittyy näihin hänen harhamaailman puheisiinsa ja tarkoitan nyt lähinnä, niin no, niitä tapahtumia. On nimittäin minun käsitykseni mukaan ilmennyt, että niissä kertomuksissa olisi ilmennyt jotain sellaista mitä kellään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta tietää kuin Koivusella.

Siis tästä on kysymys. Emme tietenkään voi suostua mihinkään nyt, kun hän on tuossa kunnossa mutta, jos kaikki menee niin kuin kuvittelen ja noudattaa ajattelemaani kaavaa - puhutaan ehkä kuukaudesta tai sellaisesta ajasta joka tapauksessa, että hän on jotenkin järjissään.
Niin, on kai parempi, että paljastan nyt koko jutun mutta muistakaa, tämä asia ei sitten leviä mihinkään näiden seinien ulkopuolelle. Teidän täytyy muistaa se. On nimittäin sovittu, että osastolle tulee uusi lääkäri, joka on todellisuudessa poliisi ja siksi sinä Arja - anteeksi Marja olet tässä nyt erittäin tärkeässä asemassa - ajatus on, että olet mukana keskusteluissa, joita käydään terapian merkeissä - mitä luulet Marja - uskotko kykeneväsi?
Marja - Minä vaan mietin sitä, että tuntuu niin jotenkin väärältä valehdella ja vedättää Koivusta - mutta ehdottomasti uskon siihen pystyväni ja, jos se kerran on sairaalan kanta tai lääkäreiden niin lupaan yrittää parhaani. Mutta täytyyhän sillä poliisilla olla edes jotain alkeellista tietoa psykiatrisesta hoidosta.
Tupen - Marja - sitä varten sinä olet mukana ja annamme toki etukäteiskoulutuksen, vai mitä pappa Schroderus?
Schroderus - eipäs papatella - joo kyllä pikakurssi järjestetään.
Helena Pulkkinen - Marja on eräs parhaista hoitajistamme, hän varmasti tietää ja ymmärtää, eikö niin Marja?
Tupen - niin, no Helena olet täällä suoraan sanoen vain, koska olet Marjan esimies - muuten toivon ettet puutu asioiden kulkuun millään muotoa tai ainakaan hankaloita niitä, kertomalla niistä esimerkiksi ylihoitaja - mikäs sen turhantärkeilijän nimi nyt olikaan, no se samettijakku joka ei tarvitsisi kuin metristä halkoa puon päälle. Mutta - älä sinä nyt vaan loukkaannu tästä Helena, ei tämä ole mikään sinun ohitus - kysymys on vaan helpoimman tien löytämisestä.
Schroderus, - Marja, pidä ukosta hyvä huoli, minä kirjoitan lääkemääräykset ja, jos tarve vaatii niin anna reilusti Valiumia, Eettiset seikat saat heittää sikseen - katso muualle, jos tekee pahaa - pääasia on, että saadaan mösjöö Koivunen taas tolpilleen. Itse olen sitä mieltä, ettei tässä mitään ole mutta käsky tulee niin sanoakseni korkeammalta. Anna – sanotaan ad. 140mg/vrk tai vieläkin enemmän...jos tarve vaatii...
Tupen - voin varmaankin olettaa, että asia on ymmärretty ja voimme lopettaa palaverin. Ja ihan lopuksi vielä - ei sitten sanaakaan kenellekään, ehdoton hiljaisuus asian suhteen - möjligen tystna. Kiitän omasta puolestani ja perästä kuuluu.
Tupen - oletko lukenut miehen sairaskertomuksen. Se on melko mielenkiintoinen, hänet löydettiin vedestä tajuttomana, ensin luultiin, että hän on kuollut mutta eli vielä siinä vaiheessa. Hänellä oli lievä hypotermia ja hänet saatiin elvytettyä ja sitten hän alkoi sopertaa noita juttujaan ja käyttäytyä patologisesti, menetti tajuntansa ja sydän pysähtyi, no se saatiin onneksi taas toimimaan ja niin täällä hän nyt on.
Sairaalasta kerrottiin, että aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinlainen primitiivinen puhetulva. Hänet oli pakko ottaa sairaalaan sisään.
Nuo paperit hänellä oli mukanaan mutta vain, jokin kirjastokortti tai sellainen, eli summa summarum - emme edes tarkasti tiedä kuka hän on? Mutta ylilääkäri oli puhunut tuttavalleen, joka on poliisin joku päällystön mies tai oikeastaan SUPOn miehiä ja niin tämä oli alkanut kiinnostua asiasta. Omasta mielestäni ukko on mennyt sekaisin hukkumistraumasta ja asialle löytyy aivan luonnollinen selitys ja ukon henkilöllisyyskin paljastuu tuota pikaa poliisin saavuttua.

Heimo Pirinen odotteli F.B.I.n miestä joutuvaksi toimistossaan Helsingin keskustan päämajassa. Huoneesta avautui näkymä suurkirkolle, se olikin ainoa lohduttava näky mitä huoneessa oli. Pöytä oli sotkuinen, paperipino oli lähes metrin korkea ja hivenen vasemmalle kallellaan. Huoneessa leijaili paksu tunkkainen tupakansavun täyttämä ilma. Pirinen oli juuri palanut Rhodoksen lomaltaan, eikä ollut erityisen kinostunut alkamaan penkoa jonkun höperön juttua mutta käsky oli käynyt ylempää, joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt.
Mieli viipyi vielä Hotel des Rosesissa ja sen vastapäisissä ravintoloissa, joissa hän oli usein iltaa viettänyt ja katsellut sieviä neitosia pikku bikineissään. Usein hän oli kävellyt niemenkärkeen akvaarioon, joka oli aivan pohjoiskärjessä. Apollot, teatterit, odeon sekä 200eKr syntymää rakennettu stadion olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, niin kuin tippurikin, jonka hän oli saanut joltain maksulliselta. Heti matkan jälkeen hän oli suunnistanut suoraan sukupuolitautien klinikalle Tölöseen ja saanut antibioottikuurin vaivoihinsa. Silti koko matka ruokineen ja viineineen oli jättänyt häneen palavan kaipuun tuonne lämpöön ja ihanien ihmisten maahan.
Huoneen oveen koputettiin, sihteerin naama työntyi ovenraosta. Soitettiin, lentokentältä soitettiin Mr. Lante on saapunut ja tulossa taksilla tänne.

Synnove Immonen oli tukeva nelissäkymmenissä oleva nainen, tukka oli tupeerattu korkeaksi keoksi kuin ampiaispesä. Lutkan näköinen koko rouva mutta toimitti asiansa ihan hyvin, eikä ollut tavarastaankaan turhan pihi, sen oli myös Pirinen pikkujouluissa saanut tuta, vaikka oli hän siitä ankaran moraalisen krapulan saanut.
-hyvä on, käymme ensin lounaalla ja sitten ajamme suoraa päätä Sipooseen, menemme kahden, niin ja kiitoksia vielä, voisitko olla niin ystävällinen ja ottaisit vieraan ovella vastaan ja saattaisit huoneeseeni, kiitos!

Yskänlääkesekoitus
Proviisori Rainer Holmström kaivoi taskustaan lapun, siinä oli yskälääkereseptin ainesosat sairaalan johtajalle ja nimenomaan johtajan omasta määräyksestä. Vaistomaisesti hän tarkisti vielä ettei sairaala-apteekissa ollut muita. Seos tehtiin litran pulloon, siinä oli runsaasti pirtua ja kodeiinia sekä morfiinia ja joukkoon lorautettiin levomentholia makuaineeksi ja sekä eräitä muita makuaineita ja piristeeksi amfetamiinia ja efedriiniä, seos sai lopullisen makunsa salmiakista ja lakritsiuutteesta - niin ja loraus, ehkä noin 50mg diatsepamumia lisättiin vielä joukkoon. Yskä oli sitkeää sorttia, koska lääkettä oli sekoitettu jo kolmen vuoden ajan säännöllisesti ja sitä kului parhaimmillaan parikin litraa viikossa, joskus huomattavasti enemmän. Hän pelkäsi tilauksia tehdessään, että joku vielä huomaa opiaattien valtavan menekin sairaalassa mutta kukaan ei ollut huomauttanut asiasta mitään.
Johtaja Grippen tunnettiinkin rauhallisena miehenä, tosin joskus käydessään osastolla kakkua syömässä saattoi hän huutaa jollekin työntekijälle ja tivata tämän koulutusta - mikä koulutus huusi hän ja osoitti pelokasta hoitajaa paksulla etusormellaan ja vastauksen saatuaan myhähti jotain epämääräistä. Yleensä suuri osa hoitohenkilökunnasta oli ns. vippareita eli kouluttamatonta hoitohenkilökuntaa. Suurilla osastoilla työskenteli osastonhoitaja ja yksi psykiatrian erikoissairaanhoitaja, sairaanhoitaja ja muutama mielisairaanhoitaja loput henkilökunnasta olivat vippareita.

Johtajalääkäri Grippen otti aimo kulauksen yskänlääkettä ja odotteli hetken, sitten hän uskaltautui käytävään. Hän oli menossa kakkukahville miesten suljetulle osastolle, tapaamaan erästä potilasta, joka oli antanut hänelle turhaa päänvaivaa, tulisi poliisit ja kaikki ja aina Amerikasta saakka, mikähän saatanan hullu sekin oli. Matkalla osastolle hän otti vielä toisen kulauksen yskänlääkettä hopeisesta taskumatistaan. Perkele, jos kakku olisi vanhaa, saisi kyllä osastonhoitaja huutia, se vanha käppänä, onneksi ylihoitaja ei ollut paikalla tärkeilemässä. Hän inhosi sairaalan ylihoitajaa siinä määrin, ettei hetkeäkään epäillyt ettei sopivan tilaisuuden tullen olisi kuristanut tätä hengiltä tai olisi työntänyt tulikuuman terästangon tämän takamukseen.

Koivunen istui tuolissaan ja lusikoi kaalikeittoa suuhunsa, hän oli vaistonnut jotain erityistä tapahtuvan osastolla olevan hälyn johdosta. Nuori vippari oli lähetetty kauppaan ostamaan herkkuja ja hänelle oli sen monet kerrat selostettu mihin leipomoon ja millaista kakkua piti olla. Syötyään hän nousi ja laahusti tupakkahuoneeseen, johon pääsi suuresta huoneesta - salista, sen perällä oli ovi ja siellä kapea pitkulainen huone, jonka seinät olivat värjäytyneet ja nikotiini valui niissä noroina. Hän kääri sätkän ja laittoi sen imukkeeseen, vieressä oli heti pari kolme jämäpummaria, joista yksi poltti tiukkaa sanomalehdestä käärittyä tupakkaa, joka aina imun jälkeen syttyi hetkeksi liekkeihin. Yksi poltti jämät ja niistä jäi vielä yhdelle, joka poltti sormensa ja viimeinen söi stumpin, tarkkaa touhua, mitään ei heitetä hukkaan.
Sitten hoitaja tuli ja tyhjensi tuhkakupin, ennen kuin joku nikotiinintuskainen mielipuoli olisi tullut ja tyhjentänyt purkin ammottavaan hullun kitaansa. Koivunen oli muuten nauttinut olostaan sairaalassa. Hoitoa se ei kyllä hänen mielestään ollut. Kerrankin hän oli joutunut vahingossa todistamaan, kun erästä hakalana pidettyä potilasta toinen hoitaja piti takaapäin kiinni ja toinen läimi pitkin kehoa ja naamaa kunnon iskuja, kasvoihin tosin vain avokämmenellä ja hansikas kädessä - mutta selvää turpaanvetoa seoli.

Häntä ”harmitti” tuo ”veneonnettomuus” ja sen jälkeinen sekoaminen mutta toisaalta hän oli selvinnyt hengissä ja olipa sitten häntä kohdannut pieni yllätyskin, niinpä hän oli päättänyt näytellä vähän hullumpaa kuin ehkä olikaan, kaikki sujui suunnitelman mukaisesti...

Johtaja saapui osastolle, hoitajat asettuivat riviin ja osastonhoitaja niiasi ja toivotti johtajan tervetulleeksi osastolle ja lisäten lähes samaan lauseeseen, että kahvi oli jo kupissa. Koulutettu seurue, siis johtaja, osastonhoitaja, erikoissairaanhoitaja ja sairaanhoitaja siirtyivät kanslian puolelle kahville, muut jäivät osastolle pitämään järjestystä yllä
... sairaala-apulaisille tarjottiin kahvit huuhteluhuoneeseen.

Hän oli selvinnyt melko nopeasti sekavuudestaan ja muisti nyt lähes kaiken tapahtuneen, tosin joitain aukkoja oli jäänyt. Selvää takaumaa hänen lapsuudennäystään, siis niin hän oli nähnyt oman kuolemansa ikään kuin etukäteen - mutta ei, ei vielä ollut sittenkään aika lähteä.



Sairaala

Koivunen tihrusi tupakkahuoneen ikkunasta saliin ja kanslian läpi tulijaa, sama mies, sama mies totesi hän hiljaa ja huusi sitten raivoisasti sama mies, jolloin johtajan pää kääntyi hätääntyneen näköisenä ja osastonhoitaja otti johtajaa kädestä rauhoitellakseen häntä, ele oli vaistomainen ja pelko sai hänet tarttumaan johtajan käteen, joka riuhtaisi kätensä nopeasti pois ja näytti huutavan jotain osastonhoitajalle.
- Hermoheikko, ajatteli Koivunen.
Siten hänen omahoitajansa Marja tuli hakemaan hänet ja sanoi, että johtajalla on asiaa, voitteko seurata minua kansliaan.
Johtaja istui kansliassa rennon oloisesti ja ojensi kätensä tervehdykseen - päivää olen sairaalan johtaja ja johtava psykiatri Grippen, kukahan te mahdatte olla, kun olette niin tärkeä henkilö, että tullaan oikein Amerikoista saakka juttelemaan. Grippenin naamalla oli ivallinen hymyja sameat suuret silmät saivat hieman eloa muuten niin huumehöyryiseen katseeseen.
- Koivunen, herra tirehtööri, Koivunen.
- älkää valehdelko, minua te ette hämää, mitä pirun pelleilyä tämä muka on? Kertokaa heti totuus? Mikä teitä vaivaa, minkä sortin mielipuoli te oikein olette sanokaa, sanokaapa perkele nyt, ettei tarvitse suuttua.
- no eikös se ole teidän asianne ottaa siitä selvää
-voitten olla varma, että asia selvitetään juurta jaksaen, olen varma, että olen nähnyt teidät aiemmin!
- haluatteko häkkiin, pakkopaitaan - tiedättekö ? Vankilasta pääsette pois mutta täältä ette koskaan, jos minä niin haluan, käsitättekö te mitä minä puhun. Sitten hän sai yllättävän yskäkohtauksen ja otti pitkän huikan pullostaan, joka hänen pelästyksekseen alkoi olla jo turhan vajaa, hänelle meinasi puskea paniikki päälle ja hikikarpalot työntyivät otsalle. Sitten hän nousi ja poistui ovet paukkuen huoneesta ja vielä mennessään huusi osastonhoitajalle, että kakku oli syötäväksi kelpaamatonta sontaa. Perkele, opettelisitte tekemään edes jotain kunnolla. Sitten kuului rappujen töminää ja ulko-ovi kolahti. Grippen kiiruhti huoneeseensa ja heittäytyi terapiavuoteelle, nousi sitten salamannopeasti ylös ja otti kaapista yskänlääkepullon ja kumosi siitä desin verran kurkkuunsa.

Heimo Pirinen ja Gabriel Lante istuivat vuoden 1962 mallisessa Peugeot 404 autossa ja keskustelivat niitä näitä ja kuinka matka oli sujunut ja kaikki mahdolliset. Heimo ei osannut kuin käytännön englanninkieltä ja siksi häntä harmitti, että juttu oli annettu hänelle. Muutenkin koko juttu tuntui tuulesta temmatulta ja sopi oikein hyvin poliisiylijohtaja Uimosen persoonaan, joka oli vähintäänkin paranoidinen ja pelokas. Mies oli kieli ruskeana temmeltänyt ja saavuttanut asemansa ja pelkäsi nyt menettävänsä saavutetut edut.
He ajoivat itään ja pysähtyivät Helsingin maalaiskunnan rajalla olevaan Esso huoltamon pihaan tankkaaman ja poistuivat baariin kahville ja munkille, sillä aikaa, kun auto tankattiin ja öljyt sekä rengaspaineet tarkistettiin. Sitten he jatkoivat Östersundomiin ja Söderkullaan ja sieltä kääntyivät kohti Sipoota ja kaupungin sairaalaa.

Gabriel Lante oli lähellä eläkeikää oleva poliisi, jostain erikoisyksiköstä. Itse hän nimitti tointaan eläkeviraksi. Hän oli jotenkin tyypillisen amerikkalaisen näköinen, hyvin voiva, hieman tukeva, harmaat kiiltävät hiukset - hyvän tuoksuinen. He pysähtyivät Sipoon vanhan kirkon edustalle, nousivat autosta ja kävelivät hautausmaalla sekä menivät kirkkoon. Lante katsoi mielenkiinnolla sankarivainajien hautoja, luki niitä aivan kuin olisi etsinyt jotain tuttua nimeä. Kaukana näkyivät mielisairaalan rakennuskompleksit ja vesitorni, etualalla kiemurteli melko kapeana Sipoon joki.
Mikä sai noin korkean viranomaisen kiinnostumaan tästä jutusta? Muutamat tutkimuslinjaukset täsmäsivät niin hyvin, että olisi mukava kuulla niistä enemmänkin, sekä Lee Harveyn oleskelu Moskovassa ja hotellissa tapahtunut itsemurhayritys. Suicidi yritys on sen verran varjeltua tavaraa ettei pitäisi olla kaikkien tiedossa. Tosiasiassa emme odota mitään mullistavaa mutta eihän sitä koskaan tiedä, murha ei vanhene koskaan. Ei ainakaan tämä. Entä te, mikä on, onko asiassa jotain kiinnostavaa, kysyi Lante? Pirinen yskäisi ja vastasi - niin no, päälliköltä tullut määräys, muutamien yksityiskohtien tarkistelua vain. Vanhoja asioita, mutta niin kuin sanoitte murha ei vanhene koskaan. Itse asiassa jutussa on muutamia turhan täsmällisiä tietoja. Valitettavasti sitä ei saatu nauhoitettua, kaikki on paperille kirjoitettujen muistiinpanojen varassa, tosin tarkkojen, koska hän jostain syystä tarkensi ja täsmensi ollen ikään kuin jossain transsissa mutta lääkäri sanoi, että tuollainen psykoottinen potilas voi muistaa ja keksiä ja yhdistellä mitä asioita vaan, tai ainakin lähes mitä vaan.
Mr. Pirinen on parasta, että teemme niin, tai itse asiassa asiasta on jo sovittu poliisin sekä sairaalan johdon kanssa, että minä teen kuulusteluni tänään ja te jatkatte huomenna. Tuli niin kuin turha ajokeikka teille mutta kait`se sopii.
- joo itse asiassa vallan mainiosta, mieluummin ajelen täällä kauniilla Uudellamaalla , kuin istun pölyisessä toimistossa Helsingin keskustassa. Olin juuri lomamatkalla Rhodoksella - Kreikassa, ei meinaa millään päästä työnmakuun.
– Älä hitossa, no nyt teet minutkin kateelliseksi, oletko nähnyt filmin Zorbas, eikös se kerro juuri sieltä vai oliko se Kreetalta, joka tapauksessa, vai tehdään täältä matkoja Kreikkaan, ei taida olla mitään halpaa lystiä?
– No ei välttämättä halpaa mutta kaikki ei onneksi ole rahassa mitattavissa, vai mitä mieltä olette tästä noin amerikkalaisena.
– Well Amerikoissa kaikki mitataan kyllä rahassa ja koossa, suuri on kaunista niin kuin on tapana valoissa sanoa. Mutta vielä siitä huomisesta, tule joskus puolilta päivin ja hoida hommasi niin lähdetään sitten Helsinkiin niin minä tarjoan sinulle USA embassyn laskuun kunnon illallisen. Mieti sinä paikka valmiiksi ja ota toki seuralainen mukaasi, eikö vaan?
– Mistäpäin Yhdysvaltoja olette kotoisin?
– olen syntynyt San Franciscossa, merimiehen poikana. Entä itse oletko Helsinkiläinen?
– en itse asiassa olen läheltä Kuopion kaupunkia, Kiuruvesi on sen paikan nimi. Ei taida olla tuttua seutua?
- No täytyy myöntää, mutta eikös se teidän presidenttinne ole sieltäpäin kotoisin vai Leppävirralta vai mistä?
– nyt täytyy kyllä häveten sanoa etten muista mistä hän on?
– Lepikon torppa se paikka oli mutta, no olkoon, hyvä mies se Kekkonen vai?
– meillä eivät poliisit nyt niin hirveästi ole ottaneet kantaa mutta hyvä urheilumies se kyllä on ja kova kalastelemaan, että päättele siitä?
– no hyvähän se sitten on!
He kaarsivat luonnonvaalean Peugeot 404n sairaalan pihaan ja ajoivat se vieraille varatulle paikalle. Heti oli joku kaksimetrinen hullunjässi kurkimassa autoon. Pihalla paineli, jos jonkinmoista vipeltäjää verryttelyasut enemmän tai vähemmän päällä. Kaksimetrinen vesipää pyysi tupakkaa naama omituisessa lapsenomaisessa virneessä. Ikää tuolla kolossilla oli varmaan jo reilut kaksikymmentä viisi mutta olemus oli kuusivuotiaan. Pirinen huusi, tossa on tupakki ja nyt painut tohon suuntaan ja hän näytti sormellaan tammikujan päässä olevaa rakennusta jonka tornissa oli kello.
He menivät sairaalan päärakennukseen, kysyivät ohimennen vahtimestarilta johtajan huonetta ja saivat vastauksen, että heitä odotettiin jo.
Pirinen koputti oveen ja sai kutsun sisään. Grippen oli laittanut puhtaan paidan ja kravatin kaulaan sekä näytti muutenkin mukiin menevältä. Kravatti kieli kuitenkin siitä, että taas oli hörpitty yskänlääkettä sen verran tahrainen se oli mutta kaareva vatsa esti johtajaa itse huomaamasta tahrakohtaa. Esittelyjen jälkeen selosti Pirinen käytännön toimet.
– Asia on selvä minä tulen mukaanne, tuota minä luulin kyllä, että tästä tulee pitempikin haastattelu ja olimme varautuneet!
– No ei se mitään, ei vara venettä kaada, todennäköisesti tämä vie paripäivää ja sitten asia on selvä. Grippen sanoi, että oli tilannut paikallisesta ravintolasta lounaspöydän heitä varten ja, että he voisivat jatkaa keskustelua siellä.
– Syödään lounaat lounaina mutta tehdään tämä nyt selväksi. Siis Mr. Lante haluaa tänään rauhallisen huoneen, jossa voi haastatella tätä sairasta, mikäs hänen nimensä nyt olikaan - niin Koivunen. Eli hän tekee osuutensa tänään ja minä tulen sitten huomenna puolenpäivän jälkeen ja hoidan oman osuuteni. Sitten haluaisin vielä haastatella tätä hoitajaa, joka kirjasi paperille nämä asiat, sen voisin jo tehdä tänään?
– Se ei valitettavasti nyt käy sanoi Grippen naama punaisena. Nähkääs on tapahtunut onnettomuus - niin no tai tuo hoitaja Häkämaa, niin Erno Häkämaa, mielisairaanhoitaja ja niin pätevänä kuin häntä pidettiin… työnsi, niin, siis teki itsemurhan, muutama päivä sitten.
– kuinka ihmeessä, huudahti Pirinen? Miksi meille ei ole ilmoitettu?
- Ilmoitimme paikalliselle poliisille ja he totesivat, että ei asialle enää mitään voinut mutta lupasivat kyllä ilmoittaa. Tekevät sen tietysti virkateitse ja sehän kestää? Pirinen kysyi: - miten helkkarissa kaikki oikein kävi?
- Grippen katsoi maahan ja sitten suoraan Piristä otsaan hieman silmien ohi- niin hän työnsi päänsä uuniin! – eihän täällä ole kaasu-uuneja: sanoi Pirinen.
– Ei niin vastasi Grippen, hän työnsi päänsä lämmitysuuniin ja pää paloi poroksi…joka tapauksessa hän on nyt kuollut ja niin hyvä hoitaja.
Hetken he olivat hiljaa. Pirinen kysyi oliko Lante ymmärtänyt ja tämä vastasi: ”Täydellisesti, täydellisesti.” murheellinen tapaus kaikin puolin.

He kävivät lounaalla suht`vaatimattomassa kellari ravintolassa. Paistettuihin muikkuihin oli Gabriel Lante ihastunut ja kotikaljaan. Tähän oli johtaja Grippen luvannut, että illalla hän tarjoaisi kotonaan Gabrielille kunnon Hämäläistä sahtia, se, se vasta olisi jotain.
Aterioituaan he ajoivat takaisin sairaalalle, pysähtyivät matkalla pienen joen ylittävälle sillalle ja siinä oli johtaja näyttänyt maisemia ja selostanut rakennuksia jotka siihen kohtaan näkyivät. Sitten he olivat tehneet autolla kierroksen sairaala-alueella ja johtaja oli kertonut faktoja potilasmääristä, joita oli pitkälle toista tuhatta ja henkilökuntaa lähes saman verran. Sekä uusista hoitomenetelmistä oli johtaja myös katsonut pitää aiheelliseksi pienen luennon. Jotenkin johtaja tunsi itsensä tärkeäksi ajellessaan pitkin ja poikin sairaala-alueella.
Sitten hän osoitti päärakennusta ja sanoi, että sen päädyssä oli huone johon potilas voitaisiin tuoda ja jonka ulkopuolelle voisi järjestää vartioinnin. Asia oli selvä, potilas tuotaisiin klo 16.00 huoneeseen ja Gripenberg lupasi olla huoneessaan aina siihen saakka kunnes he lähtisivät heille illan viettoon, heille! Sitten hän vielä sanoi, että oli soittanut päivystävälle lääkärille, ettei tämän ei tarvitsisi tulla ennen kuin hän soittaa, hän hoitaisi päivystyksen siihen saakka.
Huone sijaitsi päärakennuksen päädyssä olevassa syvennyksessä. Se oli ilmeisesti yöylihoitajalle tarkoitettu, arveli Lante. Nyt sitä oli vähän paremmin sisusteltu ilmeisesti hänen tuloaan silmällä pitäen. Pari tuolia ja pöytä, sohva, ilmeisesti avattava, seinällä jokin ryijy ja lattialla puhtaalta tuoksuva kirjava matto. Pöydällä oli myös maljakko, jossa oli kauniita kedon kukkia, ne Lante nosti lattialle nurkkaan. Sisään astui rotevan näköinen mieshoitaja joka ilmoitti, että hän olisi käytettävissä, jos tarvetta ilmenisi. Lante sanoi: okei voit mennä käytävälle tuonne sohvalle, ilmoittelen sitten ja tule sanomaan, jos haluat kahville tai pitää taukoa kyllä minä pärjään hän sanoi ja vilautti aseen perää. Hoitaja katsoi ihaillen tuota Amerikan ihmettä, siinä oli oikea villin lännen mies, aseet mukana ja kaikki. Perkele vielä hänkin Amerikkaan lähtisi.

Potilas talutettiin pakkopaidassa päärakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen, jossa terapiaa oli määrä antaa. Marja ja yksi mieshoitaja saattoi potilaan rakennukseen, jossa roteva mieshoitaja otti heidät vastaan. Mr. Lante tuli käytävään ja sanoi Marjalle, ettei häntä tarvita ja eikä se olisi missään tapauksessa sopivaakaan, nämä olivat sellaisia asioita joita ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen ja asiasta oli jo sovittu sairaalan johdon ja lääkäreiden kanssa. Mr. Lante kiitti kuitenkin Marjaa ja kehotti tätä olemaan valmiina tarpeen niin vaatiessa, ja sanoi uskovansa, että huomenna, kun suomalainen ”terapeutti” olisi paikalla Marjan apuja varmasti tarvittaisiin, näin oli itse asiassa jo sovittukin päästeli Mr. Lante.
Rotevaa hoitajaa, jonka nimi oli itse asiassa Ronka, Erkki Antero Ronka` joka oli saanut kipinän hulluin hoitoon ollessaan armeijassa lääkintämiehenä` - kehotti Mr. Lante menemään käytävän sohvalle ja jäävän siihen odottamaan, jos hän tarvitsisi jotain. Sitten Lante ojensi pari pulloa Coca-Colaa hoitajalle, ettei jano pääsisi yllättämään, haastattelussa saattaisi venyä aikaa.

Mr. Lante vetäytyi huoneeseen, jossa potilas oli. Ennen kuin ovi sulkeutui, kuului vielä kuinka hän kohteliaasti tervehti potilasta, sitten äänet vaikenivat ja oven lukon salpa kolahti kiinni.
Ronkainen istui penkillä ja luki mielitaudeista kertovaa kirjaa. siinä kerrottiin muun muassa, kuinka psykoanalyysi on ennen kaikkea psykoterapeuttinen menetelmä eikä oppijärjestelmä, joka perustui käsitykseen, että lapsuudessa alkunsa saaneista persoonallisuuden häiriöistä saavat alkunsa neuroosit ja monet muut mielen häiriöt, joita sitten vapaata assosiota ja unia tulkitsemalla koetettiin selvitellä ja saada potilas sitten suhtautumaan hänen persoonallisuuden kehityksen muuntaneisiin ja ehkäiseviin tekijöihin tai joihinkin senkaltaisiin tilanteisiin suhtautumaan, vapaammin ja kypsemmin. Kirjasta hänelle myös selvisi, että - Australian neekereillä ei ole kielessään teonsanaa ”liikkua”. Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, kuten ”kävellä hiljaa”, ”lönkytellä”, ”juosta kovaa” jne. muttei yhteistä sanaa näille kaikille - ylikäsitettä. Myös luki hän maineikkaan älykkyystutkijan Köhlerin tutkimuksista simpanssien parissa ja lukipa hän esimerkin patologisesta valehtelusta, se meni seuraavasti: - 7-vuotiaan Eskon perhe oli juuri muuttanut kaupunkiin. Esko oli mennyt paikalliseen kansakouluun, jonne hänen äitinsä oli hänet saattanut. Eräänä sunnuntaina oli Eskon isä lähtenyt poikansa kanssa ulos ja pyytänyt tätä näyttämään tien kouluun. Esko eksyi matkalla, jolloin isä oli moittinut Eskoa ja sanonut, että tämän 2 vuotta nuorempi sisar varmasti olisi osannut kouluun. Seuraavana päivänä oli sitten Esko tullut tosissaan isälle kertomaan, että hän oli saanut ajaa erään sedän autolla kouluun ja oli itse ohjannut autoa. - Tämä sairaalloinen valehteleminen ei niinkään perustu varsinaiseen muistihäiriöön kuin vahvaan itsetehostuksen tarpeeseen ja sairaalloiseen mielikuvitukseen. Mielisairaanhoitaja Ronka imi ahnaasti tätä mielenkiintoista ja valaisevaa tietoa ja tarkistipa vielä, että kirja oli uusinta painosta. Kyllä se edusti kuusikymmenluvun puolivälin parasta suomenkielistä psykiatrian oppikirjaa. Hän sai lukea, että, jos pelokkaassa mielentilassa ja pimeässä metsässä kulkeva ihminen luulee puunkantoa väijyväksi ihmiseksi ja sitten säikähtäneenä säntää karkuun, niin hänellä on ollut aistihairahdus. Etenkin ja juuri masentuneilla ihmisillä on tapana saada aistihairahduksia. Astioiden kilinä voi kuulostaa lapsen itkulta ja ulkona pihamaalla kulkevat ihmiset muodostavat hautajaissaaton, joka saattaa tällaisen ihmisen mielestä saattaa sairaan puolisoa hautaan. Ronka avasi Cola pullon ja hörppi siitä vähän päästä pieniä kulauksia ja jatkoi lukemistaan.
Sairaalan väkeä poistui päärakennuksesta. Ronka - jätetäänkö käytävän valo palamaan - joo jätä vaan palamaan, tuskin niillä enää kauan menee, vieläkö kuljet polkupyörällä. -
-Joo.
No, hei sitten, nähdään huomenna. Yöylihoitaja tulee sitten vähän myöhässä, on kai lapsi sairas tai jotain sellasta.
-joo, aha vai niin, no minä odottelen täällä.
Esimerkkinä tällaisesta syndroomasta mainittakoon maaninen syndrooma - päätyhuoneen ovi avautui ja amerikkalainen sanoi jotain huonosta ilmasta mutta käski olemaan paikoillaan, enää ei menisi kuin ehkä puoli tuntia.

Ronkainen nuokkui täydessä unessa penkillä, kun mies käveli hänen ohitseen ja vilkaisi penkillä olevaa kahta tyhjää Cola pulloa. Mielessään hän sanoi - ei ole orientoitunut ajan ja paikan suhteen - ja myöhempi kertomus on pelkkää konfabulointia. Sitten mies avasi käytävien välisen lasioven ja lähti kiipeämään portaita kolmanteen kerrokseen. Käsi kävi tottuneesti taskussa, ikään kuin tunnustellen, sitten hän pysähtyi ja kuunteli. Hallintorakennuksen ummehtunut lemu ellotti häntä ja lattiasta nousi tuoreen vahan haju. Käytävän puolen välin kohdalla olevan oven alaraosta tuikki valoa muuten puolella valosta olevaan käytävään. Hetken hän mietti olotilaansa - parasta oli ettei hän ollut nyt yhtään kiva.
Hän käveli tyynen reippaasti, kenkien korot kopisivat melko kovaäänisesti. Sitten hän seisahtui oven taakse ja rauhoittui kiireettömään hiljaisuuteen, ojensi oikean kätensä ja kopautti kolme kertaa rystysillä oveen, samalla vääntäen katkaisijasta käytävän pimeäksi.


Leevi

Leevi käänsi vuoden viisikymmentäyksi Standard Vanguardin virta-avainta, jossa avaimen peränä roikkui sodassa kaatuneen venäläisen kulmahammas, ja painoi sitten luunväristä starttinappulaa, moottori hyrähti käyntiin ja häkä sekoittui ilmaan. Tyhjäkäynnillä ryyppy päällä pakoputkesta kuului tasainen moottorin humina ja se päästeli ilmaan valkeita savukiehkuroita, joista osa teki renkaan sekoittuen sitten ilmaan. Leevi oli kylmä ja etäinen kuin tähdet taivaalla mutta tehtävien suorittaminen kunnialla loppuun oli tärkeintä mitä hän tiesi - se oli hänen kovaan kallonsa taottu tulikirjaimin. Vieläkin häntä värisytti edellisyön uni jossa hän oli nähnyt itsensä Hermann Hössinä - Auschwitsin pahamaineisena komentajana kusemassa kuumaan ihmistuhkakasaan vierellään valkoinen enkeli, jonka suusta oli pärskähdellyt veripisaroita heidän yhdessä nauraessaan mutta tuhka vain paloi ja savusi ja siitä nousi hirvittävä palaneen ihmislihan ja virtsan katku. Tämä uni oli pakottanut hänen ottamaan ryyppyjä kirkkaasta viinapullosta. Hän otti pitkän huikan ja kirkas viina läikehti pullossa. Häntä ei ällöttänyt viinan löyhkä - hän piti siitä.
Kiitosta hän ei tästä tulisi saamaan, juomisesta nyt, mutta pääasia oli, että hän ehtisi ajoissa sovitulle paikalle.
Kuusikymmentä kahdeksan hevosvoimaa antoi kyytiä tälle 1290 kg painavalle autolle, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan neuvosto Popedaa. Leevi tarttui rattivaihteeseen ja laittoi ykkösen silmään. Kolmilovinen vaihteisto kurahti ja Leevi kurvasi pihasta pienelle ylöspäinviettävälle hiekkatielle ja laittoi parkkivalot päälle. Vielä hän mietti oliko hän sammuttanut hellan pienestä kellarihuoneesta jossa hän asui vuokralla. Oikeastaan hän oli entinen modisti - hattutehtailija, tehnyt sitten konkurssin ja muuttanut Helsinkiin, jossa talon isäntä oli jossain vaiheessa luvannut pitää hänet viinassa lopun elämää, jos vain saisi tarvittavaa apua silloin tällöin ja osaisi pitää suunsa kiinni. Tuo oli sanottu niin, että sitä ei ollut tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän oli nähnyt isännän silmien teräksenharmaan katseen, joka oli lähes jäädyttänyt hänen sielunsa, muuten hän piti elämästään tuossa Helsingin kupeessa olevassa pientalojen ja huviloiden yhdyskunnassa ja san oli pidetty - kirkas ei ollut koskaan loppunut. Ketään tässä maailmassa hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

Jälleennäkeminen
Grippen huusi, door is open! Tule sisään - olenkin odottanut jo!
Grippen odotti tulijaa ja katsoi siansilmillään, kun ovi aukesi. Hän oli jo hieman hermostunut, kun haastattelu oli venynyt, oli aikonut käydä jo vilkaisemassa mutta istunut sitten odottamaan ja naukkinut pullostaan ja tuntenut suurta tyytyväisyyttä, jota hän huumepäissään joskus tunsi.

Hän katsoi kuinka ovi aukesi kiireettömästi ja sen takaa paljastui laajeneva ala tummanpuhuvaa mielisairaalan hallintorakennuksen käytävää. Sitten valkeaan seinään oli syntynyt tumma aukko, siitä työntyi sisälle käsi, jossa oli jykevä Mauser pistooli. Johtajalääkärin hengitys salpaantui toviksi, rasvoittunut sydänlihas löi muutaman nopean lyönnin sitten se jätti yhden väliin ja hyvä ettei pysähtynyt hapenpuutteeseen, pala nousi kurkkuun. Koronaarit olivat jo melko tukkeutuneet, käsi kopeloi nitro purkkia.

– Turpa kiinni, jos tulee äännähdyskin ammun pääsi tuusan nuuskaksi. Grippen tuijotti epäuskoisesti tulijaa ja katse kiinnittyi tämän kädessä olevaan jykevään pistooliin, jonka päässä oli joku mötikkä, jonka hänkin käsitti äänenvaimentimeksi. Koivunen, mitä hel…- turpa kiinni ja istu siinä kaikessa rauhassa niin jutellaan kerrankin asiaa hetkinen - menneitä ja tulevia. Tulija harppoi aivan kiinni lääkäriin ja painoi pistoolin piipun tämän ohimoon, sitten hän sanoi - `sanon tämän yhden ainoan kerran, jos avaat suusi väärään aikaan tai yrität mitä tahansa jonka tulkitsen yritykseksi kiemurrella irti mistä tahansa - ammun pääsi seulaksi, tuliko tämä selväksi. Ja nyt otat kunnon huikan tästä - sanoi Koivunen ja ojensi yskänlääkepullon.

Yöylihoitaja
Sumunsekainen kosteus nousi joesta, kun yöylihoitaja Raili Mäkipelto käveli kiireisin askelin kohti sairaalaa. Sillalta hän näki joidenkin osastojen ikkunoista kajastavan kelmeän valon. Juhlarakennus seisoi paikallaan tyhjän ja surullisen näköisenä ja sen takana hallintorakennus näytti lähes kammoittavan pimeältä, ainoastaan alakerroksesta näkyi valoa.

Ilta oli muuten hiljainen ja sininen, ilma ei liikkunut ja sumukin jäi sitä mukaa taakse, kun hän loittoni joesta. Raililla oli tullut riitaa ottotyttärensä kanssa, joka oli Railin mielestä liian kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta ja sitten hän oli kimmastunut, kun tytär oli kertonut seurustelevansa häntä kolme vuotta vanhemman pojan kanssa. Vaikka pojan isä omistikin kuljetusliikkeen, silti Raili tunsi vastenmielisyyttä. Hän ei voinut mitään tunteelleen joka johtui itse asiassa mustasukkaisuudesta, että häntä ällötti ajatus, että poika kähmisi hänen tytärtään.

Poika oli kuitenkin hyvävartaloinen ja kiukkua lisäsi vielä se, että Raili oli onanoinut ja ajatellut juuri tuota poikaa nukkumaan mennessään., hän tunsi häpeää ja syyllisyyttä mutta hän oli nainen ja hänellä oli naisen halut. Hän yritti karkottaa ajatuksen lähestyessään sairaalan päärakennuksen päätyovea, josta hänellä oli tapana mennä työhuoneeseensa. Tytön kanssa oli mennyt hyvin niin kauan kunnes hänen ja Kaukon välit olivat menneet poikki. Kauko oli löytänyt toisen naisen ja jättänyt lapun pöydälle, missä oli pyydellyt anteeksi ja luvannut osallistua rahallisesti tytön kasvatukseen mutta Railia hän ei enää halunnut tavata eikä kirjoitella. Oli vielä kirjoittanut kuinka oli tätä rakastanut mutta kasvanut sitten erilleen, eikä missään tapauksessa halunnut mitään yhteydenpitoa ja lopuksi pyytänyt anteeksi ja kiittänyt. Kaukon lähdöstä asti oli Raili vihannut miehiä, ehkä jo aiemminkin, hän vihasi tuota sisällään olevaa himoa, jonka sykki hänen jalkovälissään pakottaen hänet runkkaamaan - tuon hän näki nyt tyttäressään.

Helpottuneena hän meni työhuoneeseensa, jossa tuttu tuoksu ja tavarat ja alkava työ ja yöt antoivat hänelle riippumattomuutta arkisesta ahdistuksesta. Raili tunnettiin tunnontarkkana yöylihoitajana ja hän tekikin kierroksia osastoilla säännönmukaisesti, eikä antanut armoa, jos joku hoitajista nukkui tai laiminlöi tehtäviään. Hän istui työtuolilleen ja tarkasti päivän postin.

Leevi muistelee...
Pakilan kirkon kohdalla Muurimestarintiellä Leevi heitti tyhjän viinapullon auton ikkunasta tienposkeen. Huolestuneena hän seurasi moottorin jäähdytysveden lämpömittaria, syystä tai toisesta oli kone alkanut silloin tällöin keittämään, vaikka se olisi epätodennäköistä tällaisena suht`viileänä kesäiltana. Vähän yli kaksilitrainen kone veti hyvin, ilma oli kostea ja hapekas. Öljyt hän oli vaihtanut säännöllisesti, aina Mobil moottoriöljyä. Sitä meni 6.8 litraa ja katsastus ja vero oli hoidettu. Vero joka oli ennen ollut 3900mk, oli nyt rahauudistuksen jälkeen 62mk 40 penniä. Hänen ei siitä tarvinnut kantaa huolta - pomo- hoiti rahapuolen ja viinan.

Yöllinen uni ei ottanut lähteäkseen mielestä se kalvoi ja vaivasi. Olikin itse asiassa niin, että Leevi oli ollut saksassa sodan aikana ja palvellut SS divisioonassa itä-rintamalla. Hän oli sairastunut rintamalla ja saksalainen lääkäri Carl Clauberg oli hoitanut häntä jossain vaiheessa 1944 alkuvuonna. Clauberg oli työskennellyt kuulemma Auschwitzissa. Leirillä hän ei ollut käynyt mutta Clauberg piti jonkinlaista vastaanottoa Krakovassa. Kerran siellä ollessaan tohtorin huoneesta oli tullut tumma komea SS-univormuun pukeutunut mies, ja vasta jälkeenpäin hän oli älynnyt valokuvista, että kyseessä oli ollut tri Josef Mengele. Hän oli saanut Claubergiltä jotain antibioottia ja piristettä - epäillen nyt näin jälkikäteen sen olleen amfetamiinia, ei hän tarkemmin muistanut oikeastaan mitään tapahtumasta, se jäi mieleen, että tohtori oli ollut miellyttävä mies ja hän oli tullut kuntoon. Vielä hän muisti, että joku oli irvinyt hänelle tohtorin oleva naistentautien lääkäri - pillutohtori mutta se oli varmasti paskapuhetta.
Hän muisti vielä kuinka tohtori oli kysellyt hänen aseestaan - Suomi konepistoolista, hän oli kertonut, että monet suomalaiset käyttivät sitä ja korjannut sen asiavirheen, että ase olisi ollut venäläistä sotasaalista. Sodan tuossa vaiheessa alkoi häviö olla jo varmaa ja pääasiaksi muodostuikin se, että miten pääsisi livahtamaan takaisin Suomeen.

Polttoainemittari oli puolessa välissä, joten tankissa oli vielä noin lähes kolmekymmentäviisi litraa polttoainetta. Tankki veti 68 litraa. Leevi sytytti savukkeen ja suuntasi kohti Sipoota.

Kahden muistelua...
Sanooko sinulle nimi Ekholm jotain? Mitä tapahtui vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten? Tiedätkö aika pirunmoinen sattuma, että minä olen hukkumaisillani ja sitten sekoan ja joudun tänne - missä sinä olet johtajana. Ensin ajattelin, että annan asian olla mutta sitten tuli ajatus, että kohtalo oli puuttunut peliin ja nyt olisi aika selvittää muutamia faktoja. Älä sano vielä mitään sinun vuorosi tulee kyllä.
Tuskin olisin mitään sen enempää ruvennut kaivelemaan mutta tietoni on tullut, että tuo G. A. Finn on sinun hyvänä tuttunasi ollut ja yhdessä olette paljon aikaa vietelleet ja ehkä muistelleet tekojanne nelisenkymmentä vuotta sitten. Siitä ajatuksesta syntyi semmoinen painolasti minulle, eikä ainoastaan siitä vaan myös siitä, että minua olet syyttänyt isäsi surmasta. Siitä olisi kyllä selvitty pelkällä puhumisella, ja kuten varmaan muistat, olen joskus yhteydenottoa yrittänyt. Ilmeisesti syyllisyys on sinunkin mieltäsi niinimuodoin vaivannut, ettet ole entisen punikin kanssa neuvonpitoon ja asioiden selkeyttämiseen halunnut. Ja näytpä painajaisiasi lääkitsevän reippaalla juomalla, äläkä sano mitään, olen kyllä jututtanut proviisoria. Voin vielä kertoa, että julkinen salaisuushan tuo on, sinähän olet narkomaani!

– itse olit Kouvolan murhakomissiossa ja veljesi Hyvinkään lentävissä sai Grippen vaivoin sanottua. – tuota en ala edes kommentoimaan mutta, jos se lohduttaa niin kyllä minä monen teikäläisen nenää niistin ja niistin oikein kunnolla. Mutta mitä mää äsken sanoin, kuuntele ja pidä kitasi! Parit Piirosen veljekset, jotka oli kasarmeilta tuotu Oulunkylään kuulusteltavaksi, olit sinä kuulemma omin käsin pianolangalla kuristanut ja sen jälkeen ampunut vielä päät reikiä täyteen. – mikäs perkeleen tuomari se sinä olet?
– hiljaa! Olen minä vaikka mikä hullu asemies niin sinulta en ole ottanut määräyksiä enkä ota nytkään, tässä ei ole mitään esikuntamääräyksiä takana eikä ohjeistuksia, kyllä tämä menee henkilökohtaisen koston puolelle. Vaikka älä pelkää mutta jatketaan jaarittelua. Muistuuko mieleesi Hennalassa oleva kasarmirakennus n:o 21 ja siellä teloittamasi miehet, tai tienrummun ojan viereenhän sinä ne omin käsin tahdoit ampua, oikein hinkusit -kuulemma.
– mistä perkeleestä sinä noita juttujasi keksit, saatanan skitso?
– ole nyt hiljaa!
- ja sitten ne kymmenen jotka sinulta armahdusta anoivat, ne kymmenen, jotka olivat ampumisen pelossa pakosalle lähteneet, sinulla olisi ollut mahdollisuus armahdukseen mutta saatana kun ei! Siinä oli oman kylän Ågelin poikia ainakin kaksi.
– helvetin hullu, joudut tänne sairaalaan loppuiäksesi, sen vannon.
– Hiljaa!
– sitten kusetit jääkärivääpeli Varosta viemään viestejä armahduksista ja Varonen luuli siinä tekevänsä hyvän työn, mitäs sitten tapahtui - ammuitte ilman kuulusteluja, vedoten ryssien sotaoikeuteen. Ainoa joka pääsi vapaaksi oli Celtini. Sulla oli joku kontrahti sen kanssa mutta yhtä asiaa, et tiennyt. Hän piti hetken hiljaisuuden ja antoi sen puhua ja tehostaa ja sanoi sitten - Celtini ampui isäsi kuin koiran ja se on fakta, olin näet itse mukana ja yritin vielä isäsi pelastaa
– pelastaa, saatanan valehtelija ja murhaaja, huusi Grippen ja yritti ängetä tuolistaan ylös.
– ole hiljaa! Grippen lysähti takaisin tuoliin ja hamuili yskänlääkepulloa, otti siitä pitkän huikan.
– sinä tiesit, että Celtini oli kylmä terroristi mutta pidit parempana sitä,kun tiesit sen psykopaatin surmaavan kenet tahansa. Tiesit aivan hyvin puutteen ja kurjuuden ja sen, että vankeja kuoli kymmenittäin nälkään ja teloitettiin tutkimuksitta. Siihenhän teillä oli Marskin lupa - tavallaan. Sinun syntilistasi on varmaan loputon ja luulit tästä kaikesta selviäväsi vaan nyt on maksun aika koittanut. Etkö perkele huudellut muutaman miehesi kanssa Ågelissa talon pihalla yhdelle ukkorähjälle, että ”punikkiko oot” ja käskenyt hakemaan perheen lapsineen pihalle ja, ettekö te saatanat ne siihen ampuneet.
Grippen nuokkui surkean näköisenä tuolilla eikä sanonut enää mitään, kunnes äkkiä rupesi karjumaan täyttä kurkkua, perkeleeeee-aaaahhaahaaaa, perkeleee auttakaaaa, poliiisiit
- pakko laittaa suu kiinni tyynyliinalla sanoi entinen mummo, noin olepas nyt hiljaa. Sitten hän kuunteli, kuuluiko käytävästä jotain, nopeasti hän nousi riuhtaisi oven auki mutta mitään ei näkynyt, lasinen väliovi kuitenkin päästi pienen napsahduksen. Tiedätkö Lainulainen ja Kurva oikein sepittivät lauluja tekemisistäsi. Kaikki on ylhäällä mustassa vihkossa. Oli jo unohtunut mutta kohtalo ilmeisesti viitoitti tien. Ja sanotko sinä tätä laitosta sairaalaksi satana? Ainoat sairaat olet sinä ja muut lääkärit - keskitysleiri tämä on.

Raili...
Raili Mäkipelto oli luettuaan postinsa lähtenyt käymään päivystävän lääkärin huoneessa, kun hän oli kuullut kerrosta ylempää melua ja nähnyt, että johtajan huoneen oven alta oli pilkottanut valoa käytävään. Ja siinä seistessään oli hän kuullut huoneesta välillä kovaa ja kiivasta puhetta, kunnes hän tunnisti johtajan äänen joka huusi poliisia. Raili teki täyskäännöksen ja suunnisti portaita alas juoksi huoneeseensa ja käänsi numerolevystä poliisin numeron. Hätääntyneenä hän kertoi kuulemansa ja pyysi poliisia tulemaan paikalle. Siiten hän lähti varoen kohti kerroksia...

Polisen
Konstaapeli Sjölund laittoi käden luurin puheosan eteen ja sanoi Åkelle. – sairaalasta - se Raili, niin se yökkö. Sanoo, että johtaja karjuu poliisia paikalle, mennäänkö?
– eipähän tässä muutakaan ole, vaan jurrissa tai lääketokkurassa se siellä pikku-ukkoja taas hätistelee.
Torvald Sjölund rauhoitteli soittajaa ja sanoi, että tullaan heti, kunhan saadaan yksi kiireellisempi asia ensin alta pois.
– Åke, onko sun pakko mennä nyt naimaan? Menisit myöhemmin, onhan tässä vuoroa? Tai sama se mutta lähdetään sitten kohta mutta et jää tuntitolkulla sinne jyystämään.

Silläaikaa, kun Åke jyysti huoraansa, pujotti potilas köyden toisen pään lujasti patterin putkeen ja toisen pään Grippenin kaulaan. – noin ota nyt yskänlääkettä, voi olla ettei kohta mahdu enää sinun kurkustasi nesteet alas - mielessään hän ajatteli kuinka naru puristaisi kurkun umpeen ja kieli työntyisi metwurstina ulos ja simät pullistuisivat poksahten ja lentäen pihamaalle... Grippenille oli pitänyt juottaa lähes pullollinen terästettyä lääkettä, ennekuin tämä oli tipahtanut.

Åkella ei mennyt hyvin, kumi oli puhjennut ja Lise-Lotte oli nakannut äijän pihalle. Oma mies sentään merikapteeni, ei hän rupeaisi elämäänsä vaarantamaan jonkun poliisin takia. Eikä varsinkaan kantamaan tälle lasta. Totte nauroi, kun mies tuli vauhdilla ovesta, naurussa oli kateutta ja vahingoniloa, itse hän oli ollut jo vuosia kykenemätön sukupuoliseen kanssakäyntiin ja tyytyikin mieluummin tirkistelemään naapurin rouvaa, joka kovin mielellään esitteli saunailtoina sulojaan hänelle. Hänestä oli tullut tirkistelijärunkkaripoliisi.


Takaisin

Raili seisoi huoneen ovella ja näki kuinka johtava ylilääkäri työnnettiin ikkunasta, hän havaitsi tummanpuhuvan hahmon rojahtavan alas, ja näki hahmon selän ja kädet, joissa kiilteli musta metalli. Kuului kuinka niska ilkeästi rusahtaen naksahti poikki. Ruumis retkotti kaula venähtäneenä ja ulos pullistuneissa silmissä oli tyhjään tuijottava katse. Kaulavaltimo oli revennyt ja veri porautui läpi ja suihkusi kaaressa kastellen ja punaten nurmikkoa.

Raili jähmettyi aloilleen, jalat eivät liikkuneet, suu sopersi epämääräisiä sanoja - täydellinen halvaus vei häneltä koko toimintatarmon. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja katsoi, kun mies kääntyi ja lähestyi häntä hymyillen. Käsi ojentautui ja injektoi jotain häneen - hän tunsi piston käsivarressaan, Raili kaatui maahan sydän pysähtyneenä morfiinin yliannostuksesta ja kauhusta, kasvoille tuli rauhallinen ja ihmettelevä ilme. Yöylihoitajan henki pakeni pimeyteen, josta ei ollut paluuta. Hahmo poistui paikalta pimeään käytävään korot äänekkäästi kopisten ja välillä päästeli ilkeätä naurua.

Leevi veivasi auton luunväristä rattia ja käänsi nokan kohti sairaalaa, ylitti sillan ja kääntyi sitten oikealle suurehkon rakennuksen eteen. Siinä hän vekslasi auton niin, että nokka oli tielle päin - valmiina lähtöön. Auton keilassa oleva kromattu merkki kiilteli siihen osuvasta valosta, joka tuli pihavalaisimesta. Leevi hyrisi tyytyväisyyttään - hän piti hyvää huolta autosta, puunasi ja kiillotti sitä, ehkäpä turhankin usein mutta hän piti hommasta. Leevi sammutti auto lyhdyt mutta jätti moottorin käymään. Leevin katse terästäytyi, poliisi ajoi verkalleen ohi kohti sairaalaa. Vaistomaisesti Leevi teki nielemisliikkeen ja käsi kopeloi povaria ja jykevää käsiasetta. Hänen olisi tehnyt mieli lähteä katsomaan mitä tapahtui, mutta hän oli saanut ehdottoman käskyn odotella autossa ja olla täydellisessä lähtövalmiudessa.

Poliisit
Tor ja Åke kaarsivat mustan vaununsa sairaalan pihaan, pysäyttivät auton pääoven eteen ja jättivät valot palamaan puolikkaille. Jos he olisivat älynneet katsoa ylös ja hieman vasemmalle olisivat he nähneet vaalean hahmon killuvan seinänvierustalla narun jatkeena, aivan kuin melkein sulautuen vaalean rakennuksen seinään.

Poliisilla oli sairaalan yleisavain ja niin he työntyivät pimeään käytävään. Tor napsautti valot päälle ja kelmeän keltainen valo tulvahti sairaalan käytävään. He lähtivät varoen nousemaan portaita. Tor katsoi toisen kerroksen käytävän päässä olevaa kuvaa Jeesuksesta ristillä. Hän tunsi jotain salaperäistä mielenkiintoa tätä mielisairaalaa kohtaan, joskin samalla kammoksuen paikkaa niin, että kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Tor huomasi Åken ottaneen pistoolin käteensä, pitäen sitä oikeassa kädessään sivulla roikkuen. He näkivät kuinka valo napautettiin pois yhdestä huoneesta ja varoen he painuivat seinän viereen. Hiljaa he lähenivät huonetta sitten pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan, ei mitään kuulunut. Nyt kolahti joku ja samassa Tor huusi – kuka siellä – Raili! Sitten ovelle ilmestyi tumma hahmo – Raili, Railiii. Ei seissyt Raili heidän edessään vaan tumma lähes musta hahmo, jonka takaa nyt tuli kelmeää keltaista valoa niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä, eikä silmien teräksistä ilmettä. Tumma esine erottui vaivoin hänen kädessään. Hahmo huudahti - tulkaa nopeasti tänne, täällä on sairaskohtaus. Poliisit juoksivat huoneeseen ja näkivät jonkin tumman makaavan lattialla ja sitten he katsoivat avoimeen ikkunaan, josta meni ulos köysi tai jokin naru. Anteeksi kukas…samassa he yhtäaikaisesti huomasivat katsovansa aseen tummaan piippuun joka osoitti suoraan kohti heitä. Samassa iskuri naksahti – ase louskaisi tyhjää ja lääkehuoneesta hakemansa injektioruiskut hän viskasi kohto Åkea, suunnitelmiin tuli muutos.

Åke laukaisi lonkalta, luoti meni hieman ohi maahan heittäytyvän hahmon. Åke laukoi revolverin tyhjäksi lattialle, suuliekit välähtelivät aseen puhuessa karua kieltään. Tor oli myös kaivanut aseensa esiin ja tähtäili pimeään. Suuliekit ja ikkunasta tuleva hämärä valo sekoitti näkymän, sitten Tor ampui – luoti meni suoraan pään läpi – osuin - hän huusi osuin, sitten hän meni lattialla olevan miehen luokse ja sanoi, kuollut – Åke tämä on kuollut…tämä on Åke, saatana. Samassa hän tunsi kuinka ase otettiin hänen kädestään, kuin lapselta lelu. Hän kääntyi ja näki miehen kasvot silloin huoneeseen syttyi valo ja oviaukossa seisoi toinen mies ase kädessä. Oviaukossa leimahti ja hän Tor kuoli päästämättä ääntäkään, vajoten lattialle.

Sinä, okei - lähdetään menemään, Leevi odottaa. Jutellaan vähän paremmalla ajalla lisää, meni hommat vähän niin kuin ei pitänyt...

- entäpä se hoitaja alakerrassa. Ei huolta – ei herää enää, pumppasin hänet täyteen heroiinia.

Leevi tihrusteli rakennuksen ohi polkua ja näki kuinka hämärästä ilmestyi kaksi hahmoa. Hän ei heti tunnistanut heitä ja niin hän riuhtaisi itsensä ulos ja osoitti aseellaan suoraan tulijoita. Perkele Leevi - ase pois, kuului tuttu ääni. Leevi naurahti kuivasti ja tervehti miehiä ja avasi vaunun takaovet. Lähdetään. Standard ajoi parkeilla ja vaihteet jurahtivat. Auto pakeni rauhallisesti pimeyteen, pienet punaiset takavalot hävisivät jo hälvenevään sumuun.

Ylihoitaja
Lise-Lotte Andersson tuijotti samettijakussaan ikkunasta roikkuvaa ylilääkäriä ja vaipui polvilleen, hän huusi ja kirkui täyttä kurkkua, primitiivireaktio valtasi hänet, kaikki viha ja nöyryytys purkautui estoitta ulos. Ylihoitaja nauroi ja kaivoi jalkoväliään, orgasmi toisensa perään ravisteli tuota täydellisesti pimentynyttä järkipoloa. Ylihoitaja oli vihannut aina tuota lääkäriä – ja huusi lähes hysteerisenä – se on tappanut itsensä, se on tappanut itsensä, luojalle kiitos, kiitos... Paikalle alkoi aamun sarastaessa saapua mutakin henkilökuntaa ja ihmeissään he katsoivat sukkiaan ja pikkuhousujaan repivää ylihoitajaa joka huusi kuin riivattuna.

Auto laskeutui pientä kapeaa hiekkatietä tietä tyyppitalon pihaan. Leevi kävi avaamassa tallin ovet ja pimennetyin valoin auto liukui talliin. Leevi riensi lämmittämään saunaa. Hän tiesi, että oli aika juhlia. Viinasta ja nelosveroluokan oluesta ei olisi puutetta. Leevi ei kauaa murehtinut tapahtunutta hän oli valmis mihin tahansa tekoihin - jopa murhaan. Leevin omatunto oli sammunut lapsuudessa saatuihin lyönteihin ja pilkkaan ja pettymyksiin, jota hänelle tarjottiin harvasen päivä.


Leevi, saatana heitä löylyä – siihenhän sä olet tottunut löylynheittoon – tosin vähän toisenlaiseen, vai mitä?

- mitä, no tässä tulee.

- kaikki meni okei, mutta on sillä Hooverilla toiveita vielä, niistä voidaan puhua myöhemmin.

- ei sun Leevistä kannata välittää, kyllä se on kokenut monia juttuja vai mitä? Leevi.

- mitä se nyt vihjailee

- sanotaan näin, että tuttu on varmaan päivä helluntain vuonna kuusikymmentä ja on lienee myös tuttu eräs aikaisempi tapaus – vai?

Leevi oli hiljaa ja otti huikalla puolipulloa kossua. Sä oot tiennyt kokoajan,

- tietysti Stasin koulutuskeskushan on siellä om bodomilla – om bo dom – aittojen kautta – Bodomin lähellä, missä itsekin vietit aikaasi, ja missä se saatanan pöljä kioskimyyjä vedettiin mukaan – pitihän syyllinen löytää ja niinhän se sekos mutta minua et hämää. Säenjälkeenhän stanu sai himmeen mustan maalin päälle hopeanharmaan värin. Mutta älä käsitä väärin – haluan vai selvittää – mikä on juttu – tämä ei nimittäin jää tähän – viel tulee lopputappelu ja meidän pitää saada jenkki matkaan – on vielä tekemätöntä työtä – Pölynimurilta on tullut käsky erään tai eräiden henkilöiden raivaamisesta – vaikka itse se pitäis raivata – saatanan homo. Joten valmistaudu taisteluun Assmann, sehän sinä olet – Leevi. Kirkkomaalari Assman, joka pelasti henkensä sotarikoksista liittymällä Stasiin. Mutta tässä ei ole aikaa jäädä näitä miettimään – valan suhun uskoa, nimittäin tulossa on todellinen taistelu. Ja kaikki me lähdemme siitä kyllä hengissä – mikäli se minuun tulee. Joten ei mitään omaperäistä sekoamista – niin kuin se sairaala tapaus, jossa Palolle kerroit tietämättäsi ja sekopäiden koko tarinan mutta eivät älynneet hommaa – alibihan oli kiristetty niin lujasti, että piti varmasti. No täytyy todeta suomalaisten poliisien tyhmyys – katse vaan ylöspäin ja kamat olis löytynyt – mutta ei kun naaraamaan.

- no älä anna tän vaivata.

- oikeastaan mä tiesin, että sä tiesit – oot sä semmoinen welho ettei sulta salassa pysy mikään.

Saunan jälkeen haetaan aseet – sinä Leevi otat konepistoolin ja panssari torjuntakiväärin ja muutaman kranun ja savupanokset ja itse otan panssari nyrkin – käsiaseen, Mauserin ja Kp.n. Jenkki saa kaksi 44 seimiautomaattipistoolia, helpompi siten juosta – sinne minne pitää. Veranalle jemmataan saloranta – lahtisen pikakivääri ja panssari torjuntaa.

Miinat portille ja rappujen eteen oikealle ja vasemmalle sivustalle, sekä polulle joka johtaa yläpihalle – tai ne on jo laitettu, siksi annoin niin tarkat ajo-ohjeet pihasta, jos muistat.

Liiterin ensimmäiseen ja viimeiseen oveen tulle räjähde – tai nekin on jo siellä, auton ajat ylätalon halkoliiteriin jemmaan, se mahtuu kärrypolkua justiinsa – autossa on asetettuna kolmenkymmenen minuutin aikapommi, joten vaihdat Pasilassa autoa ja painat vikkelästi sovittuun paikkaan mistä vene noutaa meidät. Pasilassa on vaaleankeltainen Skoda Otavia ja avaimet on minulla.

Taloon on asetettu tuhannen kilon lentopommi ajastimella, että, jos kaikki mennee hyvin - lähtö kyllä onnistuu.

- miten jenkki...

- älä sä Assmann siitä huolehdi, kaikki on järjestetty ja nyt tiedät kaiken mitä sun tarvii, pannaan äsässän koulutus tosi koetukseen, nyt saat käyttää muutakin kui Zyklon B.tä, jota sulla on muuten jemassa purkillinen – sille voi tulla käyttöä – enne lähtöä kaadat sen saunaan ilmanvaihrihormista – tarvittaessa.. Joten nyt sitten vaan odotellaan. Mä nimittäin luulen, että ne etsii F.B.I:n miestä, eivät rupee tarkistelemaan – ainakaan heti – ja mitä vaikka tarkistais – nimi löytyy juuri sieltä mistä pitää. Se on kyllä pakko sanoa, että meidän tiet eroavat ainakin joksikin aikaa – sä jäät Leevi, meet Ruotsiin ja jenkki koitetaan toimittaa kotimaahan – omasta puolestani en vielä tiedä vielä sanoa. ja vaikka tietäisinkin on parempi olla tietämättä kaikkea.

Ja vielä semmoinen homma, ettei ne tänne tuu heti täydellä voimalla mutta valmis pitää olla kuin partiolainen, että nyt sitten saunotaan ja syödään rauhassa makkaraa – olutta ja viinaa käytä Leevi niin, että hommat hoituu vaikka tiedänhän minä, että ne hoituu – saat kaikki kiitokseni kakesta muusta mutta mitä helvettiä sä menit sen yhden yllyttämään niihin murhahommiin...vai oliko sekin osa jotain manipulaatio koulutusta – hitto niitä Stasin touhuja ja suomalaiset vielä innoissaan mukana.

Sano mun sanoneen, ei tää ikuisesti kestä – kommari valtion kukistuu vielä ja liittoutuneet oli typeryksiä, kun ei ottanut Saksan apua vastaan ja tehnyt sitten rauhaa – olis säästytty paljolta mieliharmilta idän suhteen. No niin tai näin, saat mojovan palkkion, jolla elelet nätisti, hommaat väärän nimen ja toimit sen turvin – äläkä hölmöile tai ihmettele, otan kyllä yhteyttä. Äläkä kysele enempää – meidän tuttavuutemme on vanha ja vakaa tän jenkin kanssa mutta ei käytetä nimiä – ettei tule kiusausta niitä sitten väärissä paikoissa käyttää, jos huonosti käy.

Poliisi oli toiminut ripeästi ja selvittänyt sairaalan tapahtumia niin kuin vain oli kyennyt. USAn lähetystöön oli tehty virallinen ilmoitus, jossa kerrottiin USAn kansalaisen katoamisesta työtehtävissä Suomessa – tosin siellä ei tiedetty mitään koko miehestä – eikä häntä tunnettu myöskään F.B.I.ssa. Näin ainakin oli tullut ilmoitus.

Nopeasti oli päätelty tilanne mutta mitään tolkkua siihen ei saatu – ainoastaan Koivusen psykoottisessa mielentilassa paljastamat asiat olivat johdattaneet poliisin oikeille jäljille – mitä tulee asuinpaikan suhteen – sekin piti vielä varmistaa. Alettiin muodostamaan iskuryhmää, johon kuuluisi kaksitoista miestä ja armeijalle oli tehty ilmoitus ja pyydetty käyttöön kaksi viisikymmentäluvun Comet tankkia. Johdon puolelta hommaa pidettiin liioiteltuna mutta homma meni sellaisenaan läpi, heidän tutustuttuaan tapahtumiin, poliisien kuolema sekä sairaalanjohtajan julma hirttäminen, että yöylihoitajan kuolema varmistivat asian – mysteeriksi jäi varsinaisen ylihoitajan menehtyminen, ilmeisesti sydänkohtaukseen. Onnellinen ilme tällä oli ainakin naamallaan ollut – se oli suorastaan irvokkaan hämmästyttävää.

Kaksi siviilipukuista poliisia kävi tutkimassa läntisellä omakotialueella tilannetta mutta eivät olleet huomanneet mitään poikkeavaa. Neljä taloa lököttivät melko kookkailla tonteilla ja yksi niistä oli tien vieressä, se oli vanha venäläistyyppinen talo, sen takaa alkoi metsikkö ja siitä johti kapea tie toiseen taloon. Tien reunustalla oli pitkä liiterirakennus. Alempana oli tavallinen ajalle tyypillinen talo samoin sen vieressä.

Poliisit oli kyllä huomattu nuuskimassa ja hän arveli pian auton tulevan pihaan ja tekevän tarkistuskäynnin – miinat oli jo laitettu, riski siis ajaa miinaan oli suuri. Miinat olivat herkennettyjä telamiinoja, joten autosta jäisi jäljelle vain atomit samoin sen sisälläolojoista.

Tehtävään oli määrätty uudelleen koottu erikoisyksikkö, oli nimittäin niin, että eräs rouvashenkilö oli nähnyt poliisit, jotka olivat kyselleet niitä näitä – ja rouva oli kertonut nähneensä joskus epämääräistä liikettä ja hän kertoi myös autosta, joka oli nähty seisovan juhlatalon edessä ja nämä asiat nyt tuntuivat täsmäävän. Rouva oli kertonut, että talossa asui Leevi niminen mies, joka ilmeisesti omisti talon mutta oli siellä joskus nähty muutakin liikettä ja kaikenlaista huhua oli liikkunut.

Päätettiin lähettää paikalle autopartio tarkistamaan tilannetta. Kuskina oli poliisimies Oiva Tukia ja siviilipukuisena poliisina mukaan lähti Aarne Toivonen. Poliisiauto rullasi hiljaa pientä tietä alas. Sammutti sitten moottorin – miehet veivasivat ikkunat auki ja kuuntelivat. Mitään merkittävää ei kuulunut ja he päättivät suojassa polttaa savukkeet ennen kuin jatkaisivat nuo viimeiset salametriä,

Tukia katseli kapeaa tietä, joka haarautui vasemmalle ja toinen haara vei suoraan alas..Tietä ympäröi korkeakuusiaita, ja kuusiaidan raosta hän näki harmaan kiven, jonka erotti hautakiveksi,

tukiaisen selkäpiitä karmi tuo hiljaisuus ja vihreä pimenevä ilta.

- jatketaanko

- joo mikäs siinä, näitkö muuten, että tuolla on hautakivi?

- en, mikä lie kivenmurikka, tämähän on vanhaa kiinalaisten tekemää linnoitusaluetta,

- ryssä pisti kinuskit kaivamaan linnoitusta Helsingin ympärille.

He kääntyivät pihaan ja sammuttivat moottorin. Tukia ihmetteli vesitynnyreitä, jotka olivat melkein keskellä, joten hänen piti tarkasti sihdata niiden ohi mutta vaunu mahtui kevyesti.

He kävelivät portaat ylös ja soittivat ovikelloa, joka pärähti niin kuuluvasti, että molemmat pelästyivät.

Ovi avattiin välittömästi – ovensuussa seisoi Leevi.

- päivää, ollaan vähän virka-asioilla – saako tulla sisään.

- joo se sopii – mennään tuonne kellariin mulla on siellä juuri eräs homma kesken.

He kävelivät kapeat ja pimeät kellarin rappuset alas ja kääntyivät oikealle missä oli kapea pitkänomainen huone.

Leevi pyysi miehiä istumaan ja kertomaan asiansa. Miehet kertoivat asian, jonka tosin Leevi tunsi paremmin. Leevi kysyi – miksi he olivat tulleet tänne, tuo kysymys sai aikaan syvän hiljaisuuden.

He yrittivät karttaa kaikin mahdollisin keinoin kertomasta totuutta ja väistelivät Leevin kysymyksiä, jotka hän taitavasti asetteli.

Asuuko täällä muita?

- ei

- olemme saaneet käsityksen, että talossa asuisi toinenkin mieshenkilö ja mahdollisesti enenemänkin

- -ei

- -jaha – no saan kait nähdä kuitenkin jonkin henkilötodistuksen ja auton rekisteriote – ei olisi pahitteeksi – äänensävy oli selvästi muuttunut kovemmaksi.

Keskustelu kellarissa jatkui, sillä aikaa hän piti ystävänsä kanssa tietä ja ympäristöä silmällä.

Hän kävi ottamassa tyhjät vesitynnyrit pois ja vei ne oikeille paikoilleen – ja jäi kuuntelemaan outoa jyrinää – hän laittoi korvansa maahan ja huomasi sen tärisevän.

Nyt se alkaa, käy hoitamassa alakerta ja katso ettei mitään satu, nyt tarvitaan kaikki voima ja oveluus.

Jenkki paineli sukkasillaan alas, jossa Leeviä painostettiin kovin sanoin. Jenkki otti molemmat neljänneloset esiin ja astui huoneeseen. Poliisit käännähtivät ja huomasivat tuijottavansa mustanpuhuviin jykeviin pistoolin piippuihin, Samassa Leevi oli noussut ja kaivoi aseet miehiltä pois.

- nyt sitten marssitaan suihkuun, se tuli oudon tottuneesti.

- poliisit vietiin saunaan, jossa oli luodinkestävä ikkuna ja ovi oli sisältä terästetty

Ovi pantiin säppiin ja miehet jäivät seisomaan hämärään saunaan. Kotvan kuluttua he kuulivat rapinaa ja salmiakin muotoiset Zyklon B rakeet tippuivat sekoittuen ilmaan ja muuttuen sinertäväksi tappavaksi kaasuksi.

He olivat löytäneet hakemansa, nimittäin kuoleman, joka tuli raastavana ja kiduttavana – hengitys salpaantui ja keuhkorakkulat paloivat.

Samaan aikaan tuli mustamaija pihaan ja ulos juoksi kuusi poliisia, Maijan perässä tullut Comet tankki jyristeli suoraan miinaan ja räjähti, yksi mies pyrki ulos luukusta korvat verta valuen mutta lyyhistyi kuolleena tankin päälle – räjähdyksessä oli kaatunut myös kaksi poliisia ja loput tikkasi lahti- saloranta joka oli lasiverannalla. kauempana päätiellä olevat autot ja tankki eivät tienneet mitä tehdä ja toinen tankki lähti rymistelemään oikaisten toisen talon pihatietä sen liiterin ohi johon stabdard vanguard oli viety. Muut poliisit lähtivät metsän suojassa hiipimään kohti taloa, konepistoolit tanassa.

Liekit loivat verenpunaista väriä alaportille – tankki jyristi liiterin toiseen päähän ja tähtäsi taloon ja ampui saunan ikkunaan, jossa kajasti valoa – sisällä rymähti.

Leevi ja hän sekä jenkki painelivat jo katettua vallihautaa myöten kohti liiteriä missä Standardi odotti – kyse oli minuuteista ellei sekunneista. he saapuivat autolle ja tankin peräosa osoitti heitä noin viidenkymmenen metrin päässä, jolloin hän ampui täysosuman –Leevi ja jenkki pudottelivat pihalle ennättäneitä poliiseja kuin kypsiä marjoja. heillä ei ollut mitään käsitystä mistä luodit tulivat. Ennätettyään taloon – he huomasivat sen tyhjäksi – sisällä oli kaamea löyhkä , joka kirvelsi silmiä ja keuhkoja. Stanard lähti halkovajasta ja kääntyi vasemmalle isompaa tietä alas, teiden risteyksessä oli poliisiauto, johon hän päästi lippaallisen ja Leevi ampui vielä panssaritorjuntakiväärillä perään.

Sitten kuului korvia huumaava räjähdys, lentopommi oli räjähtänyt ja kilometrien säteellä ikkunat painuivat sisään ja talo lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin ruumiineen päivineen – kuolemanenkeli oli katketa naurusta ja päästeli samalla pahoja pieruja.

Standardi oikaisi Pirkkolan kautta Metsälään ja sieltä Pasilaan, jossa auto pikaisesi vaihdettiin. Aikaa oli kuusi minuuttia. auton he suuntasivat Espooseen, jossa vene odotti heitä. takaa kuului kova jymähdys – stanu oli lentänyt taivaan tuuliin ja samaan aikaa palokunta ja poliisi hääräsi kahdeksan kilometriä väärässä paikassa.

Espoon kivenlahdessa heitä odotti entisen salakuljettajan pikavene, johon hän sekä jenkki hyppäsivät – Leevi jatkoi matkaa määränpäänä Ruotsi.

Vene lähti pimeyden turvin kohti Tallinnaa.

Sininen Chevrolet Impala seisoi F.B.In päämajan edessä. miehet keskustelivat sisätiloissa, ja joku asiaa hyvin tunteva olisi ymmärtänyt mistä puhuttiin vaikka käytettiin peitekieltä – hoffan ja kingin nimet tulivat kuitenkin esiin sekä se ettei Nixon voisi mitään.

Miehet poistuivat talosta nousivat autoon ja ajoivat pois.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    tARINOITA JA RUNOJA / NARRATIIVISTA TUOTOSTA / OMAA TUOTANTOA KAIKKI

  • Tagipilvi